Kansainvälinen uskomme on sosialismimme sieluna. Tämän vuoksi
sosialismi on ainoa voima maailmassa, joka on kyllin vahva ja kyllin
määrätietoinen tuhotakseen pimeyden ja taantumuksen voimat ja
saavuttaakseen viimein rauhan ja ihmisten veljeyden. Me kutsumme tämän
maan ja koko maailman nuorison lippumme ympärille ponnistelemaan yhdessä
meidän kanssamme tätä korkeaa päämäärää kohti. Se on koko historian
verrattomin uhkayritys, pyrkimys tehdä tosiolevaiseksi maailman suuri
liitto, ihmisten veljeyden näkyvä ruumiillistuma. (111-112)
Vuoden 1934 rauhannobelisti oli Arthur Henderson (1863-1935), työväenpuolueen poliitikko ja ammattiyhdistysjohtaja, joka oli toiminut Iso-Britannian ulkoministerinä reilun kahden vuoden ajan sekä aseistariisuntakonferenssin puheenjohtajana kolmen vuoden ajan (108). Glasgow'laisen tekstiilityöläisen poika Henderson oli aloittanut työnteon veturitehtaalla jo 12-vuotiaana, joten hänellä oli paljon omakohtaista tietoa työläisten asemasta ja kapitalismista Iso-Britanniassa. Rauhanpalkintonsa hän sai "toiminnastaan Kansainliitossa ja Geneven aseistariisuntakonferenssissa".
Tämän kirjan eräs ongelma ilmenee alun lainauksesta: kirja on kirjoitettu niin selvästi tietyn katsantotavan ja ideologian näkökulmasta, että se tuntuu yksisilmäiseltä. Vaikka jokainen tietysti katsoo maailmaa omasta vinkkelistään, rauhannobelistilta odottaisi kuitenkin laajempaa näkökantaa, ja Hendersonin eri muodoissa toistuvat maininnat siitä, että sosialismin ja työväenpuolueen tie on ainoa oikea tie, vähensivät kirjan kiinnostavuutta.
Henderson ei monien poliitikkojen tapaan pehmentänyt sanomisiaan, vaan sanoi suoraan, että työväenpuolue aikoo valtaan päästessään muuttaa perusteellisesti yhteiskunnan taloudelliset, poliittiset ja kansainväliset eli valtioiden itsemääräämisoikeutta koskevat rakenteet. Jälkimmäinen liittyy hänen luottamukseensa siihen, että Kansainliitto ja sen jäsenten väliset eri sopimukset pystyvät estämään sodat saamalla valtiot ja kansat tekemään yhteistyötä keskenään, antamalla valtioiden väliset riitakysymykset sovittelutuomioistuimen ratkaistavaksi (tuttua monien aikaisempienkin rauhannobelistien kirjoista), määrittelemällä hyökkäävän valtion yksiselitteisesti ja asettamalla tälle paljon erilaisia sanktioita. (Jos jäsenet olisivat noudattaneet Kansainliiton sopimuksia, sopimukset olisivat hyvinkin voineet estää sodat, mutta Henderson sanoi muistaakseni jossain kohdassa, että kaksi suurta valtiota oli jo eronnut Kansainliitosta.)
Hendersonin mielestä mahdollisimman monien, mielellään ehkä kaikkien maailman valtioiden välinen yhteistyö ja keskinäiset sopimukset mahdollistaisivat laajan aseistariisunnan, koska tällöin valtioiden ei tarvitsisi pelätä toisiaan ja varautua sotaan toisiaan vastaan, ja koska kaikki muut asettuisivat yhdessä mahdollista hyökkääjää vastaan (kollektiivinen puolustus). Hän näki mielessään eräänlaisen (sosialistisen) maailmanhallituksen; kansainvälisessä yhteistyössä olisivat mukana niin Neuvostoliitto kuin Yhdysvallatkin (84-85).
Tässä on toinen kirjan ongelma: rivien välistä voi lukea, että Iso-Britannialla olisi Hendersonin visiossa ollut varmasti tässä maailmanhallituksessa johtava rooli, koska hän piti englantilaista kulttuuria ja demokratiakäsitystä suuressa arvossa, eikä hän kyseenalaistanut Iso-Britannian maailmanvalloituksia ja roolia siirtomaaisäntänä millään tavalla, vaan piti Iso-Britannian hallintoa mielestäni jopa edullisena siirtomaille. Tässäkin olisi kaivannut rauhannobelistilta laajempaa näkemystä ja kykyä nähdä asiat myös muiden, toisin ajattelevien ihmisten näkökulmasta; Hendersonin olisi toivonut puolustavan esimerkiksi Intian itsenäistymispyrkimyksiä. (Toisaalta kukaan muukaan rauhannobelisti ei ole vielä asettunut puolustamaan silloisten siirtomaiden itsenäisyyttä, ainakaan lukemissani kirjoissa - kaikkien tähänastisten rauhannobelistien kirjojahan en ole lukenut - vaikka Nicholas Murray Butlerilla olikin jo viitteitä tähän suuntaan.)
Mielenkiintoinen ajatus kirjassa oli se, että myös yksilöllä on maailmankansalaisena oikeus ja velvollisuus tukea maailmanrauhaa asettumalla tarpeen vaatiessa vastustamaan omaakin maataan ja kieltäytymällä osallistumasta sotaan tai tukemasta maataan mm. rahallisesti (94-97): Jos kansainliitto on selittänyt hallituksen esiintyneen hyökkääjänä, tai jos se itse on julistautunut hyökkääjäksi jouduttuaan sotaan sovintotuomion hylättyään, on kieltäydyttävä millään tavoin palvelemasta tai tukemasta hallitusta joko sotapalveluksen, kansalliselta kannalta merkittävän työn tai veron maksun muodossa (96). Hänen mielestään myös kirkon tuli kieltäytyä tukemasta
sellaista (omankin valtion) sotaa, jota valtio ei ole suostunut
asettamaan soviteltavaksi (97). Molemmat olisivat oikein hyviä periaatteita myös nykyään, vaikka yksittäisen ihmisen saattaakin olla vaarallista ryhtyä vastustamaan epäoikeudenmukaista hallitusta. (Eräästä tällaisesta ihmisestä kertoo kirjastossa näkemäni kirja ZOV - venäläissotilas joka sanoi sodalle ei.)
Kirja oli aika nopea- ja helppolukuinen, muttei kovin kiinnostava sen julistavan otteen takia sekä sen takia, että se oli niin tiiviisti yhteydessä oman aikansa tapahtumiin. Vaikka se oli ohut, sen olisi mielestäni hyvin voinut lyhentää yli puoleen poistamalla sosialismin kehumiset ja viittaukset siihen sekä selkeyttämällä ja tiivistämällä kirjan argumentit; tällaisenaan kirjassa oli minusta paljon toistoa. Henderson kuitenkin varmasti vilpittömästi työskenteli kansainvälisen yhteistyön, Kansainliiton ja aseistariisunnan puolesta, ja on hienoa, että tässä työssä oli mukana myös sosialisteja (ruotsalainen Hjalmar Branting oli toinen tällainen sosialistinen rauhannobelisti), joten hän on varmaan hyvinkin ansainnut palkintonsa.
Kirjan suomalainen kustantaja oli Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, ja se on painettu Helsingissä Työväen kirjapainossa.
Arthur Henderson: Tie rauhaan, 1935 (Labour's way to peace, 1935). Esittely: Väinö Voionmaa. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta. Ei suomentajan nimeä (Väinö Voionmaa?). 120 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti