Ella Airaksinen ja Ari Sainio: Sukella selkokirjaan. Selkokirjallisuus pintaa syvemmältä, 2024

Kirjastossa sattui silmään selkokielisen fiktion kirjoittamisesta kertova kirja. Ihan ensin pitää sanoa, että kirjoittajat käyttävät termiä "selkokirja" viittaamaan nimenomaan selkokielisiin romaaneihin, novelleihin, runoihin ja näytelmiin, ei tietokirjoihin (käytäntö tulee selvästi ilmi esimerkiksi sivuilla 51, 112 ja 236). He eivät perustele asiaa eivätkä selitä sitä mitenkään, vaikka minusta tämä ei ole mitenkään itsestään selvää. Minusta "selkokirja" tarkoittaa kaikkia selkokielisiä kirjoja - romaaneja, novellikokoelmia, runokirjoja ja myös tietokirjoja - joten asiasta olisi kannattanut ainakin mainita alussa. "Selkokirja" on toki näppärämpi termi kuin "selkokielinen kaunokirjallinen teos", mutta esimerkiksi "selkofiktio" (tai "selkokauno" tai "selkokaunokirja") olisi ollut kuvaavampi termi.

Muuten kirja on asiantunteva ja monipuolinen ja - kuten voi odottaakin - helppolukuinen ja selkeästi kirjoitettu. Kirja ei ole kirjoitusopas siinä mielessä, että siinä annettaisiin ohjeita vaikkapa juonenkehittelyyn tai kiinnostavien henkilöiden luomiseen, vaan se käsittelee sitä, mitä pitää ottaa huomioon kirjoitettaessa selkokielistä kaunokirjallisuutta joko suoraan selkokielelle tai muunnettaessa yleiskielistä fiktiota selkokieliseksi. Monet kirjan neuvoista olivat minulle tuttuja selkokielen kirjoitusohjeista yleensä (esim. kirjasta Selkoviestintä asiakastyössä), mutta niiden lisäksi kirjassa käsitellään hauskasti nimenomaan kaunokirjallisuuteen kuuluvia seikkoja.

Miten vaikkapa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Shakespearen näytelmä tai Kalevala muunnetaan selkokielelle? Kuinka paljon selkofiktiossa pitää tai saa selittää (opettavaisuuteen ei fiktiossa pidä mennä) ja minkä verran tekstiin voi jättää aukkoja? Entä fantasian, kauhun tai scifin kirjoittaminen - näissähän on jo määritelmän mukaan arkikokemukselle vieraita asioita? Miten juonesta voi tehdä helposti ymmärrettävän? Myös selkokielisissä kirjoissa voi leikitellä kielellä ja käyttää huumoria ja selkokielellä voi kirjoittaa runojakin.

Kirjassa on paljon käsiteltävään teemaan liittyviä esimerkkejä selkofiktiosta sekä siitä, miten yleiskielistä kaunokirjallista tekstiä on muutettu selkokielelle. Nämä esimerkit elävöittivät ja havainnollistivat kirjaa mainiosti. Muun tekstin lomassa olevat lyhyet Näkökulma-artikkelit tuovat kirjaan myös muiden selkofiktion kanssa tekemisissä olevien ihmisten käsityksiä ja kirjassa on lisäksi sitaatteja selkofiktion lukijoilta. Lukujen lopussa on hyödylliset tiivistelmät.

Selkofiktion kirjo on monipuolistunut paljon viime vuosina niin että nykyään varmasti löytyy jo jokaiselle jotakin. Selkokirjat mahdollistavat kirjoista nauttimisen myös niille, joille se ei eri syistä johtuen muuten onnistuisi, mikä on hienoa - selkokieltä tarvitaan. Selkokielisten kirjojen lukeminen voi esimerkiksi suomen kielen opiskelijoilla toimia myös siltana yleiskielisiin teksteihin (kirjoittajat vertaavat selkokirjoja uimarenkaaseen uimaan oppijoilla). Vai voiko? Tämä asia mietitytti minua kirjaa lukiessa paljon.

Selkokielen säännöt ovat selvät. Sanaston pitää olla helppoa ja sanojen tavallisia, lyhyitä ja konkreettisia eikä samaan sanaan pidä kasata monia eri taivutuspäätteitä, tunnuksia ja liitteitä (korv-i-ssa-mme-kin) (s. 84). Virkkeiden ja lauseiden pitää olla lyhyitä, passiivia (kirjoitetaan) ja nollapersoonaa (runoja voi kirjoittaa) saa käyttää vain vähän, lauseenvastikkeita (mennessään, tulevan, sanottuani, ajattelematta) ei pidä käyttää, konditionaalin (sanoisin) käyttöä pitää mahdollisuuksien mukaan välttää ja vaikeita partisiippeja (soittava, kirjoittama, lähtenyt, kuultu) ei pidä käyttää. Harvinaisia sijamuotoja kuten instruktiivia (puhtain käsin), abessiivia (äänettä) ja komitatiivia (punaisine pyörineen) ei saa käyttää. (s. 63)

Ongelma on kuitenkin siinä, että yleiskielessä käytetään paljon epätavallisia ja abstrakteja sanoja, hankalampia kielioppirakenteita ja pitkiä virkkeitä, ja esimerkiksi passiivi on suomen kielessä hyvin yleinen muoto. Jos lukijan on tarkoitus oppia lukemaan yleiskieltä (kaikilla selkokielen lukijoillahan ei näin ole, mutta esimerkiksi suomen opiskelijoilla tai nuorilla yleensä ottaen kyllä) ja selkokielessä johdonmukaisesti vältetään tällaisia sanoja ja rakenteita, miten lukijan kielitaito voi kehittyä niiden avulla pidemmälle?

Vaikkapa englannin, saksan, venäjän tai ranskan opiskelijoille on tarjolla helppolukuisia kirjoja, jotka on jaettu muistaakseni neljään ryhmään helpommista vaikeampiin. Helpoimmissa käytetään vaikkapa 500 yleisintä sanaa, vaikeimmissa jo 2000 tai 3000 sanaa, ja kielioppi- ja lauserakenteiden vaikeus lisääntyy samassa tahdissa. Kun olen itse opiskellut kieliä, tämä helppolukuisten kirjojen asteittainen vaikeutuminen on ollut minusta oikein hyödyllistä, ja toivoisin, että myös selkokirjojen vaikeustaso vaihtelisi ja tämä taso merkittäisiin kirjoihin. Jotain tällaista on jo kolmitasoisena kokeiltu (s. 12), mutta helppo taso on erittäin helppo ja vaikeimman tason käytöstä on ilmeisesti luovuttu, koska se on niin lähellä selkeää kieltä. Kirjassa väläytetään (s. 282) myös mahdollisuutta tulevaisuudessa vaihdella digitaalisten kirjojen vaikeustasoa lukijan toiveiden mukaan, mutta tässäkin pitäisi eri tasoja olla tarjolla.

Asiaa kommentoidaan kirjassa lyhyesti. Suomessa tasojen kehitystyö ei ole vielä niin pitkällä, että tasoja voisi helposti soveltaa kaunokirjallisuuteen tai merkitä kirjoihin, vaikka sitä on toivottu toisinaan ja vaikka Ruotsissa tällaisia tasoja on käytössä, vaikkeivät ne olekaan keskenään verrannollisia (s. 19). Asiasta sanotaan myös näin: Toisinaan kirjoittajat ja esimerkiksi opettajat pohtivat, eikö selkokirjoissa voisi käyttää rikasta ja monipuolista sanastoa, jotta esimerkiksi heikosti lukevat nuoret tai suomen kielen opiskelijat saisivat tilaisuuden oppia uutta. Kirjan tekijöiden mielestä tärkeämpää on kuitenkin se, että lukijat pääsevät lukemaan nyt, ei vasta myöhemmin (s. 83).

Heti lukemaan pääseminen onnistuisi kuitenkin myös sillä tavalla, että selkokielisille kirjoille määriteltäisiin vaikeustasot, jolloin lukija voisi valita haluamansa tasoisen kirjan. Ja selkokielisten kirjojen vaikeustasot vaihtelevat kuitenkin joka tapauksessa jonkin verran, joten lukijan olisi hyvä saada tietää kirjan taso. Olisiko tässä selkokielen seuraava kehittämiskohde? Näin selkokirjat todella toimisivat siltana yleiskieleen.

(Voi myös kyseenalaistaa sen selkokielen päämäärän, että lukijan pitäisi pystyä ymmärtämään kaikki. Vieraita kieliä opiskelleet tietävät, että kaikkea ei tarvitse ymmärtää saadakseen selvää tekstistä ja pystyäkseen myös nauttimaan siitä. Minulla tulee esimerkiksi vielä englannissakin joskus vastaan vieraita sanoja, vaikka se on vahvin vieras kieleni, saati sitten muissa kielissä - ja joskus jopa suomessa! - mutta läheskään kaikkia tekstin sanoja ei tarvitse ymmärtää. Ymmärtämisen määrän tarve vaihtelee lukemisen tarkoituksen mukaan. Sama pätee kielioppirakenteisiin - tekstiä voi ymmärtää, vaikkei tunnistaisikaan kaikkia sen kielioppirakenteita. Ja kun tällaisia vieraampia sanoja tai rakenteita kohtaa tekstissä, niitä alkaa usein vähitellen ymmärtää.)

Kirjoittajat ovat selvästi hyvin innostuneita selkokirjoista ja luottavat niiden voimaan, ja kirjaa oli mukava lukea. Myös kirjan taitto on selkeä ja silmälle miellyttävä ja kansikuva herättää kiinnostusta ja houkuttelee lukemaan.

Muualla: Tuijata, Ketju-lehti (pitkä artikkeli) ja Kehitysvammaliitto (kirjoittajien oma teksti).

Ella Airaksinen ja Ari Sainio: Sukella selkokirjaan. Selkokirjallisuus pintaa syvemmältä, 2024. Opike. Ulkoasu, taitto ja kansi: Sole Lätti. 300 sivua.

Tuija Takala: Selkoviestintä asiakastyössä, 2024

Bloggarikollega Tuija Takala on kirjoittanut erinomaisen kirjan selkoviestinnästä. Sen pääasiallinen kohderyhmä ovat sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon opiskelijat, jotka haluavat suorittaa viisiosaisen valinnaisen tutkinnon osan Selkoviestintä asiakastyössä. Kirjan esimerkit ja lisätiedot liittyvätkin useimmiten hoitoalan työhön, ja kirjan rakenne noudattaa tutkinnon osien jaottelua.

Kirja sopii kuitenkin monille muillekin - kaikille, jotka työskentelevät esimerkiksi maahanmuuttajien, muistisairaiden, kehitysvammaisten tai autistien parissa (näiden ryhmien sisällä kielitaito voi tietysti vaihdella paljonkin) ja jotka haluavat varmistaa sen, että nämä ymmärtävät heitä ja että kommunikaatio sujuu mahdollisimman hyvin.

Ensimmäisessä osassa annetaan ohjeita esimerkiksi selkokieliseen puheeseen ja vuorovaikutukseen, selkokielen kirjoittamiseen, selkokuviin ja selkovideoihin. Siinä annetaan myös neuvoja tiedon luotettavuuden arvioinnista. Toinen osa käsittelee kielitietoista viestintää ja kolmannessa osassa kerrotaan selkeäkielisten materiaalien teosta - selkeä yleiskieli ei ole sama asia kuin selkokieli. Neljännessä osassa kerrotaan saavutettavuudesta viestinnässä sekä viestinnän apuvälineistä ja viidennessä osassa asiakastyössä noudatettavista periaatteista, laeista ja ohjeista.

Kirjassa on jonkin verran toistoa: koska osat on kirjassa järjestetty tutkinnon osien mukaan, lyhyt kielitietoisuusosa käsittelee paljolti samoja asioita kuin ensimmäinenkin osa. Kielitietoisuudesta puhuttaessa olisi voinut käsitellä myös eri kielten käyttämistä kommunikaatiotilanteessa. Kirjan neljäs ja viides osa liittyvät läheisimmin hoitoalaan, mutta kirjan alkupuolen periaatteet sopivat kaikille selkokielestä tai selkeästä viestinnästä kiinnostuneille: ohjeet ovat hyödyllisiä ja monipuolisia.

Olin vuosi pari sitten selkokirjoittamisen kurssilla, jolloin ehkä ensimmäistä kertaa ymmärsin havainnollisesti kapulakielisen ja selkokielisen informatiivisen tekstin eron. Pystyin ymmärtämään edellistä, mutta sain selkokielisestä tekstistä paljon helpommin ja vaivattomammin tarvitsemani tiedon. Erään sloganin mukaan selkokieli rakastaa lukijaansa - selkokielen kirjoittaja asettuu lukijansa asemaan, miettii mikä tieto tälle on tärkeää, pohtii mm. sanastoa ja lauserakenteita ja esittää asian selkeästi ja helposti ymmärrettävästi.

Muistelen joskus lukeneeni selkokielestä, että siinä ei käytettäisi sivulauseita (en muista mitä asiasta sanottiin tuolla selkokirjoittamisen kurssilla, ja voi olla että muistan väärin), ja ihmettelin sitä, koska konjunktiot ovat tärkeitä: ne tekevät tekstistä loogisen ja koherentin osoittaessaan yhteydet tekstin eri osien välillä. Tässä kirjassa kuitenkin neuvotaan käyttämään "pikkusanoja, jotka kertovat asioiden suhteista" eli mm. konjunktioita, koska niillä saa tekstiin sujuvuutta (s. 17). Selkotekstisessä virkkeessä ei pitäisi kuitenkaan olla enempää kuin yksi sivulause.

Takalan kirja on kokonaisuudessaan loistava esimerkki jos ei selkoviestinnästä niin ainakin selkeästä viestinnästä. Kirjaa ja sen kieliasua on selvästi ajateltu paljon, ja asiat on esitetty siinä hyvin helposti ymmärrettävästi. Pääkohdat ja olennaiset asiat löytää helposti. Kirja on myös visuaalisesti miellyttävä, lukemaan houkutteleva, värikäs, vaihteleva muttei levoton. Osien loppuun Takala on lisännyt harjoituksia ja ohjeita näytön suorittamiseen eli kirjassa on silläkin tavalla otettu kohderyhmä hyvin huomioon. Kirjassa on useita linkkejä asiaan liittyviin Youtube-videoihin ja nettilähteisiin.

Oma suhtautumiseni selkokirjoihin on kahtalainen. Jos etsin kirjasta vain tietoa, selkotekstin lukeminen on miellyttävää eikä helpotettu kieli häiritse millään tavalla vaan auttaa. Yleensä ottaen nautin lukiessani kuitenkin erikoisista ja harvinaisista sanoista, välillä pitkistä ja monimutkaisista virkkeistä, suomen kielen erikoisemmista kielioppirakenteista (potentiaali, lauseenvastikkeet...), metaforista, kielikuvista, sanaleikeistä ja idiomeista, siitä että kaikkea ei kerrota vaan tekstiin jätetään aukkoja, siitä että joudun pohtimaan ja tekemään (sopivasti) töitä lukiessani kaunokirjallista tai tietotekstiä. Nämä asiat ovat kuitenkin sellaisia, joita selkotekstissä määritelmän mukaan ei ole eikä saakaan olla. Ehkä tämän takia selkokirjoja tulee luettua aika vähän.

Vieraan kielen oppijan roolissa pidän kuitenkin siitä, että toinen puhuu kieltä tarpeeksi hitaasti ja ääntää sitä selvästi, ja kieliä opiskellessani olen lainannut kirjastosta helppolukuisia kirjoja opiskelukielellä. Olen tarvinnut nimenomaan sanastoltaan ja lauserakenteeltaan helpotettuja kirjoja matkallani uuteen kieleen, joten suomenkielisille selkokirjoille on varmasti tarvetta, samoin selkokieliselle viestinnälle yleensä. Selkokielisestä viestinnästä ei ole iloa ja hyötyä vain suomen kielen opiskelijoille, vaan monille muillekin, joille kielen prosessointi saattaa olla eri syistä vaikeaa. Kiitokset siis Tuija Takalalle hyvästä ja tarpeellisesta kirjasta ja Anu Mikkoselle kirjan hyvästä toteutuksesta!

Tässä Tuija Takalan oma esittely kirjasta sekä joitakin kirjasta löytyneitä linkkejä: Näin teet hyvän selkovideon, Kognitiivisen saavutettavuuden ohjeet verkkopalvelun tekemiseen ja selkokielisen puheen ohjeet. Leealaura Leskelän kirja Selkokieli. Saavutettavan kielen opas (2018), jota en ole lukenut, antaa myös ohjeita selkokieliseen viestintään, ja Ella Airaksisen Kielikellon artikkelissa Kohti kohteliasta selkokieltä pohditaan sitä, miten selkokielisessä opastekstissä voi ilmaista kohteliaisuutta.

Helmet-haaste 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024. 

Edit 11.11.24 (lisätty Kielikello-linkki), 2.12.24 (lisätty linkki blogiin).

Tuija Takala: Selkoviestintä asiakastyössä, 2024. Edita. Kansi, taitto ja ulkoasu: Anu Mikkonen. 127 sivua.