Renata Pepicelli: Islamin huntu, 2014 (Il velo nell'Islam - Storia, politica, estetica)

Tämä italialaisen tutkijan kirja käsittelee nimensä mukaisesti huntua islamissa. En olisi uskonut, että aiheesta voitaisiin kirjoittaa kokonainen kirja, mutta Pepicelli valottaa asiaa niin monelta kannalta (italiankielisen alaotsikkonsa mukaan niin hunnun historiaa, politiikkaa kuin estetiikkaakin), että niistä riittää hyvin sisältöä kirjaan.

Tätä kirjaa oli mukava lukea, koska Pepicelli tuntee aiheensa erinomaisesti, hän käsittelee sitä hyvin tasapuolisesti ja ottaa huomioon argumentit hunnun puolesta ja sitä vastaan. Joskus tämä turhauttikin, koska juuri kun ajatteli, että näin asia varmaan on, kirjassa esitettiin vastakkainen näkökanta. Pepicelli ei myöskään tarkastele aihettaan vain ulkopuolelta: vaikka hän itse ei (kai) olekaan muslimi, hän tuntee musliminaisia ja on haastatellut heitä paljon.

Ehkä tärkein asia kirjassa on minusta muistutus mielipiteiden kirjosta islamissa. Ei ole olemassa vain yhtä huntua tai yhtä tyypillistä musliminaista eikä myöskään yhtä islamia, vaan huntutyypit ja niiden käyttötavat vaihtelevat paljon, samoin syyt, miksi musliminaiset käyttävät tai ovat käyttämättä huntua. Asiasta pitäisi kysyä naisilta itseltään eikä automaattisesti olettaa, että kyse on alistavasta miesten tai uskonnon sanelemasta käytännöstä (tai että kyse ei ole tästä). Kaikki musliminaiset eivät myöskään käytä huntua, vaikka länsimediassa musliminaiset esitetään yleensä nimenomaan hunnutettuina. Hunnun kannattajien ohella on todella olemassa niitäkin, jotka eivät hyväksy hunnun käyttöä missään muodossa, koska he kiistävät Koraanin määränneen sen käytön tai koska heidän mielestään 600-luvulla kirjoitettu teos ei voi säädellä 2000-luvun muslimien elämää. (32-33) Itse tapaamani musliminaiset tosiaan käyttävät erilaisia huntuja eri tavoilla - eräs nainen esimerkiksi peitti tukkansa eräänlaisilla kauniilla turbaaneilla - tai eivät käytä ollenkaan huntua.

Muslimit ovat siis eri mieltä siitä, määrääkö Koraani naiset käyttämään huntua. Eri muslimimaissa (tunnetuimpana tietysti Turkki) on ollut myös liikkeitä hunnun käytön lopettamiseksi, etenkin 1900-luvun alkupuolella; viime vuosikymmeninä hunnun käyttö on taas lisääntynyt. Kirjassa on kiinnostava luku siitä, miten huntua on länsimaiden historiassa käytetty muslimikulttuurien eksotisointiin ja näin kolonialismin puolustamiseen ja siirtomaavalloitusten oikeuttamiseen, ja se sai ajattelemaan, miksi hunnulla on niin voimakas symboliarvo. Miksei sitä voi pitää pelkästään vaatteena?

Kirjassa kerrotaan myös islamilaisesta feminismistä (laaja, hyvin järjestäytynyt liike), josta ainakaan minä en ole juuri kuullut, vaikka se järjestää esimerkiksi myös kansainvälisiä kongresseja (141). Liike vaatii naisille oikeuksia vedoten siihen uskonnolliseen lähtökohtaan, etteivät Koraani, sunna eivätkä hadithit vaadi naisten alistamista vaan päinvastoin takaavat heidän vapautensa ja oikeutensa sekä perheessä että yhteiskunnassa (139). Länsimaisesta näkökulmasta yllättävästi osa islamilaisista feministeistä puolustaa hunnun käyttöä, syynä se, että se vapauttaa naisen länsimaisen kauneusvaatimuksen orjuudesta - nainen saa olla oma itsensä ilman että hänen täytyy noudattaa muodin vaatimuksia tai hoikkuusihanteita. Toiset islamilaiset feministit taas eivät käytä huivia.

Koska kirja on italialaisen kirjoittajan teos ja vastaus länsimaissa velloneelle huntukeskustelulle ja esimerkiksi kysymykselle hunnun ja muiden uskonnollisten symbolien kieltämisestä Ranskan kouluissa, sen näkökulma on suurelta osin länsimainen ja eurooppalainen. Hunnun käyttöä perinteisissä muslimimaissa käsitellään ehkä eniten historiallisissa yhteyksissä. (Esimerkiksi Iranissa ja Saudi-Arabiassahan kansalaisten hunnun käytöstä määrätään lailla, joten näissä maissa ei voi puhua vapaasta valinnasta.)

Kirja on monipuolinen, tasapuolinen ja kiihkoton esittely aiheesta, ja Pepicelli siteeraa siinä monia muslimikirjoittajia ja -tutkijoita, pääasiassa naisia. Kirja kannattaa lukea, jos on kiinnostunut ei vain hunnusta, vaan yleensä islamista. Oli myös hienoa lukea vaihteeksi italialaisen tutkijan eteläeurooppalaisesta näkökulmasta kirjoittama teos, eikä aina vain englantilaisia tai amerikkalaisia kirjoja, kiitokset siis Vastapainolle kirjan julkaisemisesta. Lena Talvion käännös on hyvä.

Muutkin ovat pitäneet kirjaa hyödyllisenä ja monipuolisena: Maailman Kuvalehti, Tietysti.fi, Kirjastolehti, Lukupino, Kirjavinkit, Uskonnontutkijan arvio. Teetain kirjoituksessa on myös kriittisiä näkökohtia. Seuran artikkelissa on paljon huivin ja hunnun käytöstä mm. Suomessa.

Kirjan luvut: Johdanto: Kysymys hunnusta, 1 Huntu ja Koraani, 2 Siirtomaiden hunnut - Pohjois-Afrikka ja Lähi-itä 1700-luvulta 1900-luvulle, 3 Hunnutettu vallankumous, 4 Jälkikoloniaaliset hunnut: Eurooppa 2000-luvulla, 5 Kehon estetiikka pyhyyden ja muodin välissä.

Edit 5.4.22.

Renata Pepicelli: Islamin huntu, 2014 (Il velo nell'Islam - Storia, politica, estetica, 2012). Vastapaino. Kääntäjä: Lena Talvio. Kansi: Saana Nyqvist (en löytänyt tietoa kirjasta, mutta sain nimen eräästä arviosta). 228 tekstisivua.

Naomi Shihab Nye: 19 Varieties of Gazelle. Poems of the Middle East, 2005

Luin eräästä kirjasta Naomi Shihab Nyen runon ja innostuin hankkimaan pari hänen kirjaansa. Nye on Palestiinasta Yhdysvaltoihin pakolaisena tulleen lempeän arabialaisisän ja amerikkalaisäidin tytär. All my life I thought about the Middle East, wrote about it, wondered about it, lived in it, visited it, worried about it, loved it. We are blessed and doomed at the same time. I was born in the United States, but my father stared back toward the Middle East whenever he stood outside. (xii)

The Palestinians Have Given Up Parties (ote)

Ripping up roots. This is not a headline
in your country or mine.
No one hears the tiny sobbing
of the velvet in the drawer.

Tässä runokokoelmassa on runoja 1990-luvulta ja 2000-luvun alusta, ja Nye julkaisi sen vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen. Hän kirjoittaa kahdeksan vuotta aiemmin 106-vuotiaana kuolleesta rakkaasta palestiinalaisesta isoäidistään: But since September 11, 2001, she has swarmed into my consciousness, poking my sleep, saying: "It's your job. Speak for me too. Say how much I hate it. Say this is not who we are." (xviii) 

Kirjan runot kertovatkin tavallisista ihmisistä Lähi-idässä ja hetkistä heidän elämässään. Ihmisistä, jotka elävät mahdollisimman normaalia elämää ympärillään olevasta väkivallasta huolimatta, joilla on unelmia ja haaveita ja jotka rakastavat perhettään ja sitä mitä tekevät. Palestiinalaisesta tytöstä Ibtisamista, joka halusi lääkäriksi ja kuoli 13-vuotiaana. Länsirannan maanviljelijästä Abu Mahmoudista, joka työntää kätensä maahan ja nimittää tomaattia rakkaakseen, ya habibi. Tuntuu kuin Nye sivelisi sanoillaan avointa haavaa, joka alkaa vähitellen umpeutua ja parantua sanojen ansiosta, sen ansiosta että ne joista uutiset eivät ole kiinnostuneita tulevat huomatuiksi, että elämän pienet tärkeät yksityiskohdat tulevat nähdyiksi. Kuin hän rakentaisi todellisuuden uudelleen sanoillaan ja muistuttaisi siitä, että sovinto ja elämä ovat tärkeitä, ei viha.

For the 500th Dead Palestinian, Ibtisam Bozieh (ote)

How do we carry the endless surprise
of all our deaths? Becoming doctors
for one another, Arab, Jew,
instead of guarding tumors of pain
as if they hold us upright?

Nyen asenne ei ole syyttelevä eikä vihamielinen, vaan enemmänkin surullinen ja kyselevä. Oli hienoa löytää tällainen kirja, joka puhuu naisen suulla arabialaisen kulttuurin hyvistä puolista - vieraanvaraisuudesta, huumorista, tunteiden syvyydestä, ajatuksista ja unelmista, rakkaudesta - ja siitä millaista on elää Lähi-idässä arabialaisena. Sain kuitenkin ehkä enemmän irti alun 7-sivuisesta esipuheesta kuin itse runoista, joissa oli paljon koskettavia ja puhuttelevia kohtia, mutta joita en useinkaan ymmärtänyt kokonaisuutena. Olen enemmän proosan kuin runojen lukija. Kirja kannatti silti lukea ja varmaan palaan siihen myöhemmin.

Korjaus 16.12.21.

Naomi Shihab Nye: 19 Varieties of Gazelle. Poems of the Middle East, 2005. HarperTempest. Kannen kuva: Michael Nye. Kannen maalaus (osa maalauksesta "Primitive Lines on the Color Red"): Magdi Wadie Mushriqui. 142 sivua.

Malala Yousafzai ja Liz Welch: Meidän oli paettava. Minun ja pakolaistyttöjen tarinoita (We Are Displaced, 2019) (rauhannobelistit 2014)

Olen aiemmin lukenut noin puolet Malala Yousafzain elämäkerrasta Minä olen Malala. Kesken jääminen ei johtunut kirjan huonoudesta, koska se oli oikein mielenkiintoinen sekä onnellisen pakistanilaisen perhe-elämän kuvauksena että yleisemmin kuvauksena pakistanilaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta, ja aion lukea sen joskus kokonaan.

Yousafzai on nuorin Nobelin rauhanpalkinnon saanut ihminen ja yksi suosikkirauhannobelisteistani. Palkintonsa hän sai tyttöjen koulutuksen edistämisestä, ja tässäkin kirjassa koulutusteema kulkee vahvasti mukana - koulunkäyntimahdollisuus on monille kirjassa kuvatuille tytöille hyvin tärkeä asia. Kirjan jesidityttö Najla esimerkiksi karkasi 14-vuotiaana viideksi päiväksi vuorille, kun hänen perheensä tahtoi hänen lopettavan koulunkäynnin. Kotiinpaluun jälkeen isä ei puhunut hänelle vuoteen, mutta päästi hänet lopulta kouluun.

Kirjassa pääsevät kertomaan oman tarinansa ihmiset, joiden ääntä ei yleensä kuulla: pakolaistytöt tai nuoret naiset, jotka ovat joutuneet jättämään synnyinmaansa. Yousafzai itse kertoo ensin suhteellisen lyhytaikaisesta pakolaisuudestaan omassa maassaan sekä siitä, kuinka hän joutui talibanien murhayrityksen takia jättämään rakastamansa Shanglan laakson Pakistanissa ja muuttamaan perheensä kanssa Englantiin. Kirjassa ovat myös jemeniläisten Zaynabin ja Sabreenin, syyrialaisen Muzoonin, irakilaisen jesiditytön Najlan, kolumbialaisen Marían, guatemalalaisen Analisan, Kongon demokraattisesta tasavallasta kotoisin olevan Marie Clairen, amerikkalaisen pakolaisia auttavan Jenniferin, myanmarilaisen rohingoihin kuuluvan Ajidan ja kaksivuotiaana Ugandasta vanhempiensa mukana pois muuttaneen, täysin kanadalaistuneen Farahin kertomukset.

Pakolaisuutta käsitellään siis monelta kannalta, ja kirjassa nousee minusta esiin kaksi teemaa: ensinnäkin pakolaisuus tarkoittaa suuria menetyksiä eikä kukaan pakene huvikseen, ja toiseksi kirjassa kuvatut nuoret naiset eivät kaikista menetyksistään ja vaikeista kokemuksistaan huolimatta ole avuttomia uhreja, vaan aktiivisia toimijoita, sisukkaita ja periksiantamattomia. Kirja saa näkemään heidät monella tavalla samanlaisina ihmisinä kuin itsekin on, ja samalla arvostamaan sitä, että itse on saanut elää koko elämänsä ilman väkivallan uhkaa ja pakkoa luopua lähes kaikesta ennestään tutusta ja rakkaasta.

Kirja on kirjastoissa luokiteltu useimmiten nuorten aikuisten kirjoihin, minkä takia se ei ehkä kovin helposti osu aikuislukijan käsiin, mutta minusta kirjaa voi hyvin suositella kaikille aikuisille ja nuorille, vaikkapa 13-15-vuotiaista alkaen, koska vaikka kirjassa kerrotaan väkivallasta, siinä ei juurikaan kuvata raakuuksia yksityiskohtaisesti. Kirja on koskettava ja hyvin helppolukuinen ja auttaa ymmärtämään, miksi ihmisten täytyy joskus lähteä pois maastaan. Annukka Kolehmaisen käännös on oikein hyvä.

ei kotia jätetä, ellei
koti ole hain kita

rajalle juostaan vasta,
kun nähdään koko kaupungin
juoksevan

- Warsan Shire, "Home" (kirjan motto)

Muilla lukijoilla on ollut kirjasta samansuuntaisia ajatuksia: Kirjarikas elämäni, Lukufiilis, Kirkko ja kaupunki, Lastenkirjainstituutti.

Helmet-haaste 2020: 26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö.

Edit 4.8.21.

Malala Yousafzai ja Liz Welch: Meidän oli paettava. Minun ja pakolaistyttöjen tarinoita (We Are Displaced. My Journey and Stories from Refugee Girls Around the World), 2019. Tammi. Käännös: Annukka Kolehmainen. Kannen suunnittelu: Sasha Illingworth. 201 sivua.