Taloustieteilijä, sosiologi, yliopisto-opettaja ja pasifisti
Emily Greene Balch (1867-1961) sai vuonna 1946 Nobelin rauhanpalkinnon kolmantena naisena palkinnon 45-vuotisen historian aikana. Hänen elämäntarinansa on kiinnostava, vaikkakin poikkeuksellinen osa yhdysvaltalaista naishistoriaa, ja se kertoo siitä että jo ennen äänioikeuden saamista ja/tai virallista asemaa naiset saattoivat ottaa aktiivisesti osaa yhteiskunnalliseen elämään. Tämä näkyi myös vuoden 1931 rauhannobelistin
Jane Addamsin kohdalla.
Balchista löytyi aivan uusi kirja. Tutkija Kristen E. Gwinn on tehnyt suuren työn ja kirjoittanut hänestä tarkan, huolellisen ja hyvin taustoitetun elämäkerran, joka on mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu, vaikkakin tutkimuksena ymmärrettävästi ajoittain vähän kuivakka. Gwinnin kirja on hyvä, mutta olisin halunnut saada Balchista elävämmän kuvan ihmisenä, joten olisi ollut hauska lukea myös Balchin ystävän Mercedes Randallin Balchista kertova kirja Improper Bostonian, mutta sitä ei ollut saatavilla, tai vielä mieluummin Balchin omaelämäkerta - Gwinnin houkuttelevat lainaukset hänen kirjoistaan ja teksteistään kertovat luonteikkaasta, kiinnostavasta, itsenäisesti ajattelevasta naisesta - mutta jälkimmäinen jäi ikävä kyllä käsikirjoituksen asteelle.
 |
| Balchin perhe, Emily Greene Balch oikealla. |
Balch päätti jo nuorena omistaa elämänsä "hyvyyden palvelukseen". Hän syntyi vuonna 1867 Bostonissa kuusilapsiseen, sosiaalisesti tiedostavaan, keskiluokkaiseen ja onnelliseen perheeseen. Perheen viisi tyttöä pääsivät kouluun samoin kuin velikin. Rakas äiti Nelly kuoli munuaistautiin Balchin ollessa 17-vuotias. Isä Francis Vergnies Balch oli Balchille koko elämän ajan läheinen ja tärkeä ihminen ja hänen ihanteensa. Isä lähetti 18-vuotiaan tyttärensä tämän viimeisenä kouluvuotena Euroopan matkalle, jotta tämä pääsisi yli äidin kuoleman aiheuttamasta surusta. Tästä alkoi Balchin elämänmittainen kiinnostus muita maita ja kulttuureja kohtaan, mitä auttoi se että hän oli koulussa oppinut saksaa, ranskaa, latinaa ja kreikkaa sekä muiden maiden historiaa ja politiikkaa (14).
Balch valmistui uudesta Bryn Mawrin collegesta 22-vuotiaana opiskeltuaan taloustiedettä ja sosiologiaa (21). Tuona aikana vain 0,24 prosentilla amerikkalaisista naisista oli yliopistotutkinto (18). Tämän jälkeen hän vietti Ranskassa vuoden jatkaakseen opintojaan ja naisten opiskelulle Ranskassa asetetuista esteistä huolimatta kirjoitti kotiin palattuaan tutkielman Public Assistance of the Poor in France (1893), jota arvioijat kehuivat sen puolueettomuuden, tarkkuuden ja selkeyden vuoksi (27).
Balch kiinnostui setlementtityöstä osaksi Jane Addamsin takia - heistä tuli myöhemmin hyviä ystäviä - ja alkoi työskennellä setlementtitalon, Denison Housen, hyväksi Bostonin sosiaalisten olojen parantamiseksi. Tätä työtä hän teki kuitenkin vain kolmen vuoden ajan eikä asunut setlementtitalossa (30-35).
Balch jatkoi opintojaan. Hän halusi keskittyä taloustieteiden opiskeluun ja opiskeli alaa vuoden ajan Berliinin yliopistossa, koska Saksa ja varsinkin Berliini oli 1800-luvulla tärkeä opiskelupaikka amerikkalaisille (36-37). Naisilla ei ollut Balchin aikaan mahdollisuutta saada tutkintoa Berliinin yliopistosta, mutta vuosi oli Balchille silti hedelmällinen ja kiinnostava. Kotiinpaluun jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta opettaa taloustiedettä Wellesleyn yliopistossa, mitä hän teki lähes kahdenkymmenen vuoden ajan vuosina 1896-1914. Opettajana hän painotti kenttätyön tärkeyttä ja sitä, että opiskelijoiden piti tutustua henkilökohtaisesti niihin asioihin, joita he tutkivat (56). Sapattivapaan aikana hän kirjoitti kirjan maahanmuutosta, Our Slavic Fellow Citizens (1910), jota pidettiin erinomaisena ja perinpohjaisena tutkimuksena ja johon hän oli kerännyt materiaalia mm. matkustelemalla Kaakkois-Euroopassa (60-63).
Tähänastiset kirjassa kerrotut Balchin elämän tapahtumat kertoivat Balchin avarakatseisuudesta, laajoista tiedoista, tieteellisestä tarkkuudesta ja halusta ottaa itse selvää asioista sekä pyrkimyksestä sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, mutteivät kuitenkaan erityisestä rauhantyöstä. Tämä muuttui ensimmäisen maailmansodan aikana, kun Balch otti vapaata työstään osallistuakseen aktiivisesti naisjärjestöjen rauhantyöhön (ja lopulta menetti työnsä Wellesleyssä vahvojen mielipiteidensä takia). Naisjärjestöjen edustajat mm. keskustelivat presidentti Wilsonin kanssa ja lähettivät Eurooppaan lähetystöjä tapaamaan eurooppalaisia päättäjiä.
Balchin työ rauhanjärjestöissä jatkui koko hänen loppuelämänsä ajan ja hänellä oli hyvin tärkeä rooli Naisten Kansainvälisessä Rauhan ja Vapauden Liitossa (WILPF, toimii nykyäänkin) järjestön johtajana ja sen toiminnan alkuunpanijana Genevessä vuosina 1919-1922. (Myös Jane Addams oli yksi WILPFin johtajista.) Erimaalaiset naiset muodostivat ruohonjuuritason verkostoja keskenään ja auttoivat toisiaan; Balch ja hänen ystävänsä esimerkiksi yrittivät saada järjestön jäseniä turvaan Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan aikaan. Järjestön naisten yhteisymmärrys ulottui kansallisuusrajojen yli myös sota-aikoina, ja he tekivät yhteistyötä rauhan hyväksi ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Naisilla ei ollut virallista asemaa, mutta tämä ei estänyt heitä tapaamasta poliitikkoja ja laatimasta lausumia siitä, mikä heidän mielestään olisi oikeudenmukainen ja viisas tapa toimia ja ratkaista kansainväliset ristiriidat.
Balch kääntyi kveekariksi vuonna 1921. Monet hänen ystävistään ja hänen työtovereistaan olivat kveekareita. Kveekarit olivat tunnettuja sosiaalisesta uudistushalukkuudestaan ja pasifismistaan (uskontokunta saikin Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1947), mikä sopi Balchin elämänkatsomukseen hyvin. "It was not alone their testimony against war, their creedless faith, nor their openness to suggestions for far-reaching social reform that attracted me, but the dynamic force of the active love through which their religion was expressing itself in multifarious ways, both during and after the war." (125-126)
Eräs mielenkiintoinen jakso Balchin elämässä oli retki Haitiin vuonna 1926. WILPFin naiset olivat Zürichin kongressissa keskustelleet kolonisoitujen maiden asemasta ja välttämättömyydestä niiden itsehallintoon - mm. tässä he olivat paljon edellä aikaansa - ja tämän seurauksena WILPFin Yhdysvaltain osasto lähetti komitean (viisi naista ja yksi mies, Balch ja afroamerikkalainen Addie Hunton osana ryhmää) tutkimaan tilannetta Haitissa, jonka USA oli valloittanut vuonna 1915. Komitea tutustui maan tilanteeseen perusteellisesti haastattelemalla monia eri aloja edustavia haitilaisia ja yhdysvaltalaisia ihmisiä. Se julkaisi kattavan selvityksen, jossa se käsitteli eri jäsentensä kirjoittamissa luvuissa mm. "maanomistusta, terveyttä, koulutusta, infrastruktuuria, rotusuhteita, järjestyksenpitoa, oikeuslaitosta, lehdistöä, vankiloita sekä amerikkalaisia valloittajia vastaan tehtyjen väärinkäytössyytösten paikkansapitävyyttä" (136). Komitea oli sitä mieltä, että Haitin valloitus oli epäoikeutettu, että nykytilanne oli haitilaisille monella tavalla huono ja epäoikeudenmukainen ja kehotti Yhdysvaltoja heti lopettamaan valloituksensa (136-138). Balch luovutti komitean mietinnön presidentti Calvin Coolidgelle vuonna 1926, ja vaikkei se johtanutkaan välittömiin toimiin, presidentti Hooverin lähettämä virallinen tutkijaryhmä vahvisti vuonna 1930 Balchin ryhmän löydökset. Yhdysvaltalaiset lähtivät Haitista vihdoin vuonna 1934 (139).
Balch ei mennyt naimisiin, mutta hänellä oli aktiivinen sosiaalinen elämä. Koko kirjasta ilmenee ystävyys naisten välillä ja heidän antamansa tuki ja apu toisilleen. Monet Balchin lapsuuden ja nuoruuden koulutovereista (mm. varakas Helen Cheever) pysyivät hänen ystävinään koko hänen elämänsä ajan ja tukivat häntä henkisesti ja rahallisesti, ja esimerkiksi Jane Addamsin ja Balchin välinen ystävyys oli molemmille hyvin tärkeä, vaikka he olivat luonteiltaan aika erilaisia.
Balch eli 94-vuotiaaksi ja pysyi luullakseni aktiivisena viimeisille vuosikymmenille asti. Vuonna 1941 hän julkaisi runokirjan The Miracle of Living.
Balchin katsantokanta oli kansainvälinen ja hän kannatti oikeudenmukaista kansainvälistymistä. Hän teki elämänsä aikana paljon yhteistyötä erimaalaisten ihmisten kanssa ja piti itseään oikeutetusti maailmankansalaisena: "I am a good American but far more deeply and happily I feel myself a citizen of the world. I am at home wherever there are people. Wherever I go I know I shall find cruel sly dishonest unpleasant people and everywhere I shall find magnanimous generous people, men with keen minds, friendly honest open serviceable people who want to help, who want to make friends." (177)
"If we have a long road ahead of us, we have also come a long way." (178)
Balchia ehdotettiin vuonna 1946 Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi 13 kertaa. Erääksi ehdotuksen tekijäksi mainitaan 16 Finnish Professors of Law / Members of the Finnish Parliament (kaikki muut ehdottajat olivat yksityishenkilöitä).
Edit 20.3.25.
Kristen E. Gwinn: Emily Greene Balch. The Long Road to Internationalism, 2010. University of Illinois Press. 178 tekstisivua + lukukohtaiset viitteet (23 s.) + lähdeluettelo (8 s.) + hakemisto (7 s.).
