Tässä vanhassa kirjassa teatterikriitikko Clayton Meeker Hamilton käsittelee teatteriesityksen eri puolia. Kirja jakautuu kahteen osaan, joissa ensimmäisessä Hamilton selvittelee sitä, mikä tekee teatteriesityksestä erilaisen kuin kaikki muut taidemuodot, ja minkä takia teatteriesitys pitää nimenomaan nähdä, ei vain lukea näytelmänä.
Pidän itse näytelmien lukemisesta, olen nauttinut monista näytelmistä nimenomaan luettuina ja käyn harvoin teatterissa. Hamiltonin argumentit on kuitenkin helppo ymmärtää. Toisin kuin paperilla, teatteriesityksessä ovat vaikuttavina tekijöinä mukana mm. yleisö, fyysinen tila (esimerkiksi Shakespearen aikainen paljas näyttämö oli aivan erilainen kuin 1800-luvun voimakkaaseen todellisuuden illuusioon pyrkivä ja kykeneväkin näyttämö), näyttelijät (lisäksi monet näytelmäkirjailijat ovat Hamiltonin mukaan kirjoittaneet näytelmänsä juuri tietyille näyttelijöille) ja se, että yleisön huomio pitää pystyä kohdistamaan tärkeisiin seikkoihin. Hyvä esitys pystyy tekemään vaatimattomasta tekstistä hyvän ja huono esitys tekemään hyvästäkin teoksesta huonon. Olen itsekin huomannut, että samasta tekstistä tehdyt eri esitykset saattavat olla tulkinnoiltaan, painotuksiltaan ja vaikutukseltaan aivan erilaisia.
Hamilton jakaa draaman neljään eri päätyyppiin: tragediaan ja melodraamaan sekä komediaan ja farssiin. Lisäksi hän käsittelee "modernia sosiaalista draamaa", jonka merkittävin edustaja on norjalainen Henrik Ibsen.
Kirjan ensimmäinen osa on tiivis kokonaisuus, kun taas toinen osa koostuu teatteriin liittyvistä erillisistä esseistä. Lähes kaikki kirjan tekstit onkin aiemmin julkaistu eri lehdissä, vaikka Hamilton onkin enemmän tai vähän kirjoittanut niitä uudelleen kootessaan niistä kirjan. Tässä muutamia toisen osan lukujen teemoja: Pitääkö näytelmäkirjailijan pyrkiä teostensa pysyvyyteen vai vain viihdyttävyyteen? Mikä tekee näytelmästä tuoreen ja uudenlaisen? Millaiset näytelmät ovat miellyttäviä, mitkä epämiellyttäviä? Onko onnellinen loppu näytelmässä toivottava vai ei ja miten tämä liittyy näytelmän sisäiseen uskottavuuteen?
Kirjassa on paljon muitakin aiheita, ja minusta sen ajatukset tuntuivat nykyäänkin mielenkiintoisilta, koska vaikka Hamilton mainitseekin esimerkkeinä monia eri näyttelijöitä, näytelmiä ja näytelmäkirjailijoita - hän tuntee alansa selvästi hyvin, ja loppuosan hakemisto on pitkä - kirjan tekstit eivät ole tiettyjen yksittäisten näytelmien kritiikkiä, vaan ehkä yhtä lukuun ottamatta kirjan kaikki luvut käsittelevät teatterin tekemisen sekä näytelmien kirjoittamisen ja vastaanottamisen yleisiä periaatteita. Kirja oli myös mukavaa luettavaa, koska Hamilton kirjoittaa selkeästi, kiinnostavasti ja helposti lähestyttävästi.
Clayton Hamilton: The Theory of the Theatre, and Other Principles of Dramatic Criticism, 1910. Henry Holt and Company. 127 sivua + 10 sivun hakemisto.
Luettavissa Gutenbergissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti