Runar Collander: Kasvifysiologian alkeet, 1966

Kirpparilöytö, jonka luin a) siksi, että kasvitiede on mielenkiintoista (tosin 10-20 vuotta sitten en olisi pitänyt tällaista kirjaa kiinnostavana) ja b) siksi, että kirja on hyvin kirjoitettu. Runar Collander osaa selittää asiat niin, että ne on helppo ymmärtää. Kirja on mielestäni ihanteellinen tieto- ja oppikirja sillä tavalla, että siinä ei aliarvioida lukijaa, mutta asiat pyritään silti selittämään mahdollisimman selvästi ja ymmärrettävästi.

Olen kyllä lukenut samoista asioista jo esimerkiksi Antero Pankakosken 1990-luvun Puutarhurin kasviopista ja myöhemmästä kasviopin kirjasta, joten ne eivät olleet ihan vieraita. Collanderin kirjassa on myöhempiin teoksiin verrattuna kiinnostavaa kuitenkin se, että hän kuvaa jonkin verran myös niitä kokeita, joiden avulla on selvitetty kasvifysiologiaa - minusta on mielenkiintoista tietää, miten tiedot kasvien elintoiminnoista on saatu selville. Ja vaikka kirja on jo yli puoli vuosisataa vanha, siinä oli aika paljon samoja asioita kuin myöhemmissä oppikirjoissa. Molekyylitietouteen pohjaava geenitieto on siinä kyllä söpösti vielä aivan lapsenkengissä: Viime aikoina on voittanut jalansijaa käsitys, että DNA olisi geneettisessä mielessä tärkein (231). Epävarmuus DNA:n roolista perinnöllisyydessä on kummallista vuonna 1966 julkaistussa kirjassa, koska Watson ja Crick selvittivät Rosalind Franklinin työhön pohjaten DNA:n rakenteen jo vuonna 1953. Nykylukijaa hämmentää myös se, että professori aivan tyynesti lukee sienet ja bakteerit(!) kasveiksi.

Kirjan viimeisessä luvussa Collander esittää, että kasvien ja eläinten välillä on pohjimmiltaan enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia, mikä tuntuu äkkiseltään aika erikoiselta väitteeltä, mutta Collander perustelee sen oikein hyvin. Tämä toi mieleen italialaisen Stefano Mancuson hienon kirjan Loistavat kasvit (2017), jossa Mancuso italialaisella kiihkeydellä puhuu kasvien ja niiden kykyjen puolesta, ja ihan syystä - kasvit ovat hämmästyttäviä.

Nykyisin roiston maineen saanut hiilidioksidi ei tietenkään automaattisesti ole pahis, vaan elintärkeä osa kasvien aineenvaihduntaa. Ongelma on se, että maailmassa on nykyään aivan liikaa hiilidioksidia ja aivan liian vähän kasveja, minkä vuoksi kasveja ja metsiä pitäisi pyrkiä suojelemaan ja lisäämään mahdollisimman paljon. Yhden sokerikilon muodostamiseen kuluu n. 800 litraa puhdasta hiilidioksidia eli ts. koko se CO2-määrä, joka sisältyy n. 2 700 000 litraan tavallista ilmaa. Näin ollen on ymmärrettävää, että mahdollisimman nopea hiilidioksidin saanti on elinehto, josta assimilaation voimakkuus ja täten myös kasvin koko kehitys ratkaisevasti riippuvat. Yhteyttävälle kasville on siis tärkeätä, että tuulet alituisesti tuovat uutta hiilidioksidipitoista ilmaa sen luo ja että maasta jatkuvasti nousee hiilidioksidia, jota siellä syntyy ennen kaikkea erilaisten pikkueliöiden - bakteerien, sienien ja eläinten - hengityksen tuotteena. (s. 91-92). Mm. tämän takia maaperän elävyys on tärkeää. (Ja numeroihin kannattaa näin vanhassa teoksessa tietysti suhtautua varovasti, mutta kaasujen kemia ja kemiallinen tutkimus oli aika kehittynyttä jo 1800-luvulla, joten luvut lienevät suuruusluokaltaan suunnilleen oikeita.) Olen uudemmasta kirjasta kuitenkin lukenut, että liika hiilidioksidi saattaa jopa haitata kasvin kasvua.

Kirjassa on 86 kuvaa ja piirrosta, jotka piristävät tekstiä mukavasti. Kaikki kirjassa ei ollut ihan hirveän mielenkiintoista, mutta kuitenkin tarpeeksi monet asiat, jotta kiinnostus pysyi yllä.

Runar Collander: Kasvifysiologian alkeet. Kolmas korjattu painos, 1966 (1. painos vuodelta 1947). Otava, Tiedekirjasto. 86 kuvaa ja piirrosta (tekijää ei mainittu, Collander itse?). 265 tekstisivua, suomalais-ruotsalainen kasvifysiologian oppisanasto (4 s.) ja hakemisto (8 s.).