Veikko Salonen: Kasviekologia. Millaista on luonnonkasvien elämä? 2006

Kirja oli mielestäni mielenkiintoinen. En tiedä, olisinko ajatellut näin pari vuotta sitten, kun en vielä ollut kiinnostunut kasvitieteestä, mutta nyt kirjassa oli minulle juuri sopivassa suhteessa vanhaa ja uutta tietoa. Kirja on mielestäni sujuvaa tekstiä oppikirjaksi, joten se sopisi varmaan kaikille kasveista kiinnostuneille. On hienoa, että on tehty tällainen täysin suomalainen kasviekologian oppikirja – se ei ole vain suomeksi kirjoitettua englantia, vaan kirjassa on käytetty paljon suomenkielisiä termejä ja melkein kaikki esimerkit ovat suomalaisista luonnonkasveista. Kirjassa on huimat 905 lähdeviitettä, ja ainakin seitsemän viitteistä on Salosen omia tutkimuksia. Tässä muutama poiminto.

Ihmisiä, joilla on symmetriset kasvonpiirteet, pidetään tutkimusten mukaan viehättävinä. Kasvien pölyttäjät ovat samaa mieltä: ne suosivat symmetrisiä kukkia. Tämä on niiden kannalta järkevää, koska epäsymmetria voi aiheutua epäedullisista ympäristötekijöistä ja geneettisistä tekijöistä, ja symmetrisissä kukissa on yleensä enemmän mettä kuin epäsymmetrisissä. (113)

Lauhkealla vyöhykkeellä noin 70 prosenttia kaikista kasvilajeista muodostaa klooneja eli kasvullisia jälkeläisiä, jotka ovat geneettisesti identtisiä emokasvin kanssa. Klooneja on suhteellisesti enemmän märillä, vähäravinteisilla tai kylmillä kasvupaikoilla, vaikkei tiedetä tarkasti, miksi (14). Kirjassa pohditaan, miten hiilidioksidin suurempi määrä ilmakehässä vaikuttaa kasveihin. Vaikka lisähiilidioksidi yleensä ottaen parantaa kasvien kasvua, asia ei ole niin yksinkertainen kuin luulisi; eri kasvilajit esimerkiksi reagoivat eri tavalla ja joskus lisähiilidioksidi saattaa jopa haitata kasveja (40-43). Yli 80 prosentilla maalla kasvavista kasvilajeista on symbioottinen suhde mykorritsasienten kanssa. Kasvi antaa sienelle energiapitoisia hiiliyhdisteitä, sieni taas lisää kasvin kykyä hankkia vettä ja ravinteita. (214, 217)

Vaikka suurempi populaatio voikin houkutella paikalle enemmän kasvitauteja ja kasvinsyöjiä, suuret kasvipopulaatiot ovat yleensä elinvoimaisempia kuin pienet (169-173). Tämä on yksi syy siihen, miksi elinympäristöjen pirstoutuminen on haitallista kasveille. Itselleni tuli mieleen, että tämä saattaisi selittää myös sen, miksi vieraslajit saattavat jossain vaiheessa ryöstäytyä käsistä, vaikka ne olisivat elelleet vaatimattomasti kauan aikaa (esim. lupiini tuotiin tietääkseni Suomeen jo 1800-luvulla): kun niiden populaatiot kasvavat tarpeeksi suuriksi, niiden lisääntyminen tehostuu, ja koska niillä ei useinkaan ole vieraalla alueella luontaisia vihollisia (tauteja tai kasvinsyöjiä), nämäkään eivät hillitse lisääntymistä.

Jos kasvinsyöjät iskevät kasviin, se alkaa tuottaa enemmän puolustusaineita (niiden tuottaminen vaatii resursseja, joten sen ei kannata tuottaa niitä turhaan). Kasvit voivat hämmästyttävästi myös siirtää paremman puolustuskyvyn jälkeläisilleen, vaikka syötyjen ja syömättömien emokasvien välillä ei ole geneettistä eroa! Naurisperhosen toukat eivät pitäneet syötyjen emokasvien tuottamien jälkeläisten taimista, koska niissä oli enemmän puolustusaineita kuin syömättömien kasvien jälkeläisissä (197). Vaikka kirjassa ei tätä termiä mainittukaan, minulle tuli tästä mieleen epigenetiikka, josta on puhuttu viime vuosina ihmisten yhteydessä (siitä esim. Ylen artikkelissa). Jos epigenetiikka on yhteistä sekä kasveille että ihmisille, sitä esiintyy varmaan kaikilla eläimillä.

Aika suloinen oli tieto eräiden trooppisten hyönteislajien koiraista, jotka hierovat itseensä joidenkin kämmekkäkasvien kukissa olevaa tuoksuvaa öljymäistä tai vahamaista ainetta (ja samalla pölyttävät kukan) ja hurmaavat näin lajin naarasyksilöt, jotka eivät voi vastustaa tätä tuoksua. (231)

Minulle uusi termi oli reaktionormi, jolla kuvataan tietylle genotyypille mahdollista muuntelun määrää. Reaktionormin laajuus on eri genotyypeillä erisuuruinen. Niillä genotyypeillä, joilla on laajempi reaktionormi, on paremmat mahdollisuudet sopeutua ympäristöolojen nopeisiin muutoksiin. (9)

Evoluutiolla on kolme ehtoa: ensinnäkin kasviyksilöiden välillä täytyy olla jotain eroa (esim. kukkien väri, puolustusaineiden määrä). Toiseksi tämän vaihtelun pitää olla ainakin osaksi perinnöllistä, jotta se siirtyy myös jälkeläisiin. Kolmanneksi perinnöllisesti toisistaan eroavien yksilöiden kelpoisuuden eli lisääntymiskykyisten jälkeläisten määrän pitää myös erota toisistaan. (166)

Monimuotoisuus ei tarkoita ainoastaan sitä, että eliöyhteisössä on paljon lajeja, vaan myös sitä, että eri lajien kasviyksilöitä on suunnilleen yhtä paljon. Jos suurin osa yksilöistä on vain yhtä lajia, diversiteetti on pieni, vaikka lajeja olisi paljon. Jos lajeja on useita ja niiden esiintyminen on suunnilleen yhtä runsasta, diversiteetti on suuri. (239-240)

Kirjasta jäi yleisvaikutelmaksi se, että kasvien elämä on jatkuvaa tasapainoilua resurssien kaikkein tehokkaimman käytön välillä: vaikka esim. suurempi määrä kukkia houkuttelee enemmän pölyttäjiä, kukkien tuottaminen vaatii energiaa.

Kirjassa on taidokas Anna Huovisen piirroskuvitus ja jonkin verran valokuvia, mutta koska kaikki kuvat ovat vihreänsävyisiä, kirjan ulkoasu on vähän tylsä (onneksi sisältö on sitäkin kiinnostavampi!). Kirjassa on kasvilajihakemisto ja asiahakemisto.

Olisin mielelläni hankkinut tämän kirjan itselleni, mutta sitä ei löytynyt nettikirjakaupoista, nettiantikvariaateista eikä edes kustantajalta (nykyisin Sanoma Pro). Siitä ei ole otettu uusia painoksia, vaikka luulisi, että tällaiselle suomalaisiin oloihin tehdylle oppikirjalle olisi käyttöä monissa kasveihin liittyvissä opinnoissa.

Helmet-haasteessa tämä sopii kohtaan 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

Edit 22.6. ja 7.7.20 (lisätty reaktionormi & vähän muita lisäyksiä).

Veikko Salonen: Kasviekologia. Millaista on luonnonkasvien elämä? 2006. WSOY Oppimateriaalit. Piirrokset: Anna Huovinen. 273 tekstisivua.