Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa (Lessons in Chemistry, 2022)

Minulla on tämän kirjan kanssa sellainen ongelma, joka minulla hyvin harvoin on: mitä kirjoittaisin kirjasta, jota niin monet bloggarit ovat jo ylistäneet? Ainakin sen, että kehut ovat ansaittuja, ja kirja on täysin lukemisen arvoinen.

Nuori Elizabeth Zott on lahjakas, älykäs ja taitava kemisti, joka haluaa tutkia abiogeneesiä eli elämän alkuperää, yhtä tieteen suurista arvoituksista. Hänen etenemistään uralla kuitenkin vaikeuttavat ja sen tekevät mahdottomaksi 1950-1960-luvun vaihteen yhdysvaltalaisen yhteiskunnan läpikotaisin seksistiset asenteet sekä useimpien hänen tapaamiensa miesten halveksuva ja alentuva suhtautuminen naisiin. Hän on myös saanut rakastamansa miehen, kemisti Calvinin kanssa aviottoman lapsen (hän ei ole halunnut naimisiin eikä alun perin myöskään äidiksi), mikä ei lisää yhteiskunnan arvostusta.

Hän siis päätyy iltapäivätelevisioon vetämään kotiäideille suunnattua kokkiohjelmaa. Hän tekee sen kuitenkin täysin omalla tavallaan, hymyttömänä, suorapuheisena ja kiertelemättömänä, kokaten konstailematonta ja maanläheistä ruokaa, puhuen ruoanvalmistuksen kemiasta ja ennen kaikkea suhtautuen naiskatsojiinsa kuin älykkäisiin ihmisiin. Ohjelmasta tulee hyvin suosittu.

Kirja ei ole yhtään niin viihteellinen ja kevyt kuin kannesta voisi päätellä. Sen sisältö on painavaa vaan ei raskasta ja kirja on tunteidensa kirjosta - siinä on myös paljon surua - ja Elizabethin elämän epäoikeudenmukaisuudesta huolimatta usein myös hauska. Pidin kirjassa monesta asiasta, varsinkin siitä, että Elizabeth kieltäytyi toimimasta seksistisen yhteiskunnan sääntöjen mukaan, pienentämästä itseään ja yrittämästä muuttua muiden odotusten mukaiseksi. Elizabethin hahmo on mainio. Pidin myös Elizabethin ja hänen tyttärensä Madeleinen tai Madin isosta rumasta koirasta Puoli-seitsemästä, joka on kirjassa ajatteleva ja toimiva sivuhahmo, Elizabethin ja Calvinin ja myöhemmin Madin suhteesta, ja monien muidenkin kirjan henkilöiden kuvauksesta. Elizabethin elämä on vaikeaa, mutta hän saa vähitellen myös ystäviä ja tukijoita.

Kirja näyttää konkreettisesti, miten seksistinen (ja yhtä lailla rasistinen) yhteiskunta hukkaa yhteiskunnan mahdollisuuksia ja kykyjä jättämällä käyttämättä syrjimiensä ihmisten taidot ja lahjakkuuden. Naisten pitää puhua keskenään kokemuksistaan ja ongelmistaan: aiemmin Elizabethille vihamielinen nainen muuttuu hänen liittolaisekseen, kun he huomaavat, että heillä on ollut samanlainen elämänkokemus.

Kirjan inhottavat miehet ovat todella limaisia ja karmeita ja ympäröivä yhteiskunta hyvin masentava. Kirjassa on varsinkin loppua kohden tietynlaista sadunomaisuutta, eli ei tämä täysin realistinen kirja ole. Mutta kuitenkin viihdyttävä, terävä, lämmin, hykerryttävä ja myös ajatuksia herättävä kirja. Mari Hallivuoren suomennos on oikein hyvä.

Bloggauksia on vaikka kuinka: Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club, Kirjavinkit, Mustelmiina, Amma, Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly...

Edit 3.3.25.

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa, 2022 (Lessons in Chemistry, 2022). Tammi. Suomentaja: Mari Hallivuori. Kannen tekijät kirjastotarran alla. 421 sivua.

Scott McCloud: Sarjakuva - näkymätön taide (Understanding Comics - The Invisible Art, 1993)

Scott McCloud sanoo esipuheessaan kirjansa olevan toinen englanninkielinen sarjakuvaa taidemuotona käsittelevä teos (ensimmäinen oli Will Eisnerin Comics and Sequential Art), tehneensä kirjaa 15 vuotta ja haudutelleensa sen ajatuksia yhdeksän vuoden ajan (haudutteluun tosin luulisi kuluneen pidemmän ajan kuin tekemiseen). Paneutumisen huomaa kirjasta joka sivulta. McCloud on pohtinut sitä, mikä tekee sarjakuvasta omanlaisensa, aivan erilaisen kuin kaikki muut taidemuodot, kehittää teorioita sarjakuvan lukemisesta ja vastaanottamisesta, luokittelee sarjakuvia eri tyyppeihin... Tarkastellessaan erityylisiä sarjakuvia McCloud huomaa aika syvällekäyviä eroja japanilaisen ja länsimaisen sarjakuvan välillä.

Kaikki on esitetty sarjakuvana, ja nautin siitä, miten McCloud havainnollistaa ideoitaan ja teorioitaan piirtämissään kuvissa. Se, miten piirrokset kuvittavat ajatuksia, on mielikuvituksekasta ja harkittua: McCloud ei vain kerro, vaan myös näyttää. Alussa teos tuntui tosin vain tylsältä puhuvalta päältä, mutta käsitykseni muuttui pian.

McCloudin laajan tietomäärän, ei vain sarjakuvan alalla vaan muissakin asioissa, näkee teoksesta. Kirjassa on yhdeksän lukua, joista jokainen käsittelee selkeästi omaa teemaansa. Asiat selviksi -luvussa McCloud antaa sarjakuvalle määritelmän, tarkastelee sarjakuvan historiaa ja löytää esimerkkejä kauempaa menneisyydestä kuin yleensä on tapana. Seuraavassa luvussa hän käsittelee Sarjakuvan sanastoa: kuvalliset ikonit eli piirrokset voivat olla enemmän tai vähemmän abstrakteja (toisin kuin sanat, jotka ovat täysin abstrakteja). Miksi sarjakuvan lukijaa miellyttää usein enemmän abstrakti karikatyyri (en käytä käännöksen sanaa 'pilakuva', koska se vie ajatukset yksipuolisesti hauskuttamiseen) kuin realistinen piirros? McCloud sijoittaa erityyppiset sarjakuvat kolmioon, jonka kärkinä ovat kuvan taso, todellisuus ja kieli.

Luvussa Valkoinen, tyhjä tila McCloud pohtii sitä, miten lukija rakentaa mielessään siirtymiä sarjakuvaruutujen välille eli täydentää niitä mielessään. Hän jakaa siirtymät kuuteen eri tyyppiin Hetkestä hetkeen -kategoriasta (joka vaatii hyvin vähän täydentämistä) Ei seuraussuhdetta -siirtymään (jossa ruutujen välillä ei ole mitään loogista suhdetta). Kuinka paljon sarjakuvan tekijä kertoo tai jättää kertomatta? Ajan kuvassa McCloud miettii, miten sarjakuvassa esitetään aikaa. Yksi ruutu ei esimerkiksi useinkaan esitä vain yhtä hetkeä, vaan toisiaan seuraavia lyhyitä tapahtumia ajassa. Sarjakuvan lukija hahmottaa aikaa spatiaalisesti, koska sarjakuvassa aika ja tila ovat sama asia. Ruutujako vaikuttaa ajan hahmottamiseen, samoin sarjakuvan muut kuvalliset keinot, esim. vauhtiviivat.

Viiva elää -luvussa McCloud näyttää, miten vaihtelevat viivat (esim. terävät tai kaarevat), siis tekijöiden piirrostyylit, vaikuttavat sarjakuvan luonteeseen ja tyyliin ja sen herättämiin tunteisiin. Myös sanojen tekstaustyyleillä voidaan ilmaista erilaisia puhetapoja ja tunteita. Luvussa Näytä ja kerro pohditaan sanan ja kuvan suhdetta sarjakuvassa sekä niiden välistä tasapainoa. Kuusi askelta -luvussa McCloud miettii aluksi taiteen merkitystä ihmisen evoluutiossa ja elämässä yleensä. Kaikkien taiteenlajien teosten luomisessa on hänen mukaansa kuusi askelta: idea/tarkoitus, muoto, idiomi, rakenne, tekniikka ja pinta. Kunnianhimostaan ja tarpeistaan riippuen (sarjakuva)taiteilija tai sellaiseksi haluava saattaa jäädä pinnan tai tekniikan tasolle, mutta voi edetä myös paljon syvemmälle muotoon (tutkimusmatkailija) tai ideaan (tarinankertoja) asti.

Luku Sananen väristä ei ollut yhtä pitkälle kehitelty kuin muut luvut, koska kiinnostavia esimerkkejä eri sarjakuvissa ei vielä ollut kovin paljon, mutta siinäkin oli hyviä ajatuksia. Yhteenvedossa McCloud pohtii sitä, miksi sarjakuva ja sen ymmärtäminen on tärkeää, sekä miettii ihmisten välistä kommunikaatiota ja viestinnän tehokkuutta. Hän esittää uudelleen ensimmäisen lukunsa laajan määritelmän sarjakuvasta - "rinnakkaisia kuvallisia ja muita ilmaisuja harkitussa järjestyksessä" - ja kertaa kirjan teemoja.

Jos sarjakuva ja sen tekeminen kiinnostaa, kirjaa voi hyvin suositella: se on hyvin tehty, huolella suunniteltu, älykäs ja asiantunteva. Ja jopa vaikkeivät ne paljon kiinnostaisikaan - minusta kirja oli mielenkiintoinen, vaikka luen sarjakuvia aika vähän. Myös suomennos ja kirjan tekstaus olivat oikein hyviä (vaikka sana 'pilakuva' ei minusta tässä yhteydessä ollutkaan täysin onnistunut).

Edit 15.2.25 (pari pientä korjausta).

Scott McCloud: Sarjakuva - näkymätön taide, 1994 (Understanding Comics - The Invisible Art, 1993). The Good Fellows Ky. Suomennos: Jukka Heiskanen. Tekstaus: Jussi Karjalainen. 215 sivua.

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema, 1998

Olen lukenut aiemmin Kirsti Ellilän kolme nuortenromaania Emma ja naapurin Romeo, Emma ja sisäinen sankari sekä Iiris. Pidin niistä, koska ne ovat hyvällä tavalla arkisia, realistisia ja juoneltaan kiinnostavia, ja niissä on uskottavat henkilöt. Tämä Ellilän dekkari oli kuitenkin niitä paljon hankalampi luettava, koska se oli rakenteeltaan melko hajanainen, ja minun oli aika vaikea pysyä kärryillä siitä, mitä tapahtuu ja mitä on tapahtunut aiemmin, kenelle ja miksi. Kirjan luvut ovat lyhyitä kohtauksia, joista pitää yrittää rakentaa kokonaisuus, ja lisäksi näkökulma ja aikamuotokin vaihtuu aina välillä. Henkilöt eivät ymmärrä toisiaan eivätkä aina itseäänkään.

Kirjan päähenkilö on Marja, joka on muuttanut masentavaan satakuntalaiseen pikkukaupunkiin Penseeseen miehensä Markuksen kanssa tämän entiseen kotitaloon. Molemmat ovat saaneet kaupungista töitä; Markus työskentelee peruskoulussa kuraattorina(?) ja Marja seurakunnan nuoriso-ohjaajana. Osana ystävyyskampanjaa kaupunkiin on tullut virolaistyttöjä työharjoitteluun, ja joku ahdistelee ja pahoinpitelee heitä. Kirjassa seurataan myös kirkkoherra Olavi Mäkysen elämää ja ahdistuneita ajatuksia.

Marja ja Markus ovat jo ensinäkemällä tienneet, että he ovat toisiaan varten, mutta nyt luottamus heidän välillään rakoilee. Nuoren Tomasin itsemurhayritys koulussa vaikuttaa syvästi Markukseen, joka on yrittänyt auttaa poikaa, mutta Marja ei ymmärrä tätä - Markus ei puhu Marjalle siitä tai juuri muustakaan. Molemmilla on menneisyydessä omat suuret menetyksensä, jotka vaikuttavat yhä heidän elämäänsä, ja Marjan epäilykset Markusta kohtaan lisääntyvät tämän kummallisen käytöksen takia. Myös muiden kirjan henkilöiden elämään vaikuttavat menneet tapahtumat, joskus hyvinkin kaukaiset, kuten kymmenien vuosien takainen salainen uskonlahko ja sen horrossaarnaaja, joista kukaan ei halua puhua. Myös kirkkoherra Mäkysellä on omat salaisuutensa. Kukaan ei tunnu pääsevän eroon Penseen ilmassa leijuvasta savesta ja joen harmaasta vedestä.

Kirjan teemoja ovat uskonnollinen ahdasmielisyys ja kiihkomielisyys ja sen vaikutukset, puhumattomuus, salaisuudet sekä menneisyyden vaikutus ihmisten elämään. Ja se, että on lopulta tärkeää kohdata itsensä ja menneisyytensä avoimesti. En mitenkään varauksettomasti pitänyt tästä, mutta oli tämä silti kiinnostava.

Anun ihmeelliset matkat -blogissa tunnistettiin kirjan horrossaarnaaja Alma Kartanoksi.

Edit 16.2.25 (sanan korjaus).

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema, 1998. Tammi. Ulkoasu: Saku Heinänen. 223 sivua.