Ensimmäinen osa on eräänlaista reductio ad absurdum -satiiria, jossa nykyisin enemmän tai vähemmän pinnalla olevat koulutrendit (ilmiöoppiminen, luokattomuus, itseohjautuvuuden odottaminen ja vaatiminen kehittymättömiltä lapsilta ja nuorilta, digitaalisuuden hehkuttaminen opiskelussa, luokkatilojen puute, koulujen ja ryhmäkokojen suurentaminen, inkluusio, opettajien arviointi, tarinallisuus ja pelillisyys, oppilaiden osaamisen arvioinnin puuttuminen, moniarvoisuus...) on viety sellaiseen äärimmäisyyteen, että mikään ei enää toimi, kukaan ei enää opi mitään eikä kenenkään oikeastaan odotetakaan oppivan mitään. Some jyllää. Peruskoulusta on tehty bisnestä, jossa avainsana on kritiikittä 'edistyksen' kanssa samana pidetty 'muutos' sekä peitellymmin kaikinpuolinen kulujen karsiminen. Marja kulkee kirjan ensimmäisessä osassa nöyryytyksestä ja ahdistavasta tilanteesta toiseen, niin että kirjaa on jopa tuskallista lukea.
Kirjan toisesta osasta alkaen asiat eivät kuitenkaan ole enää niin synkkiä. Marjan lähes satavuotiaat vanhemmat, hilpeät Aina ja Toivo ovat ryhtyneet tubettajiksi, jotka kertovat entisaikojen peruskoulusta, ja heidän videokanavansa on saanut valtavan suosion nuorten keskuudessa. Vehmarvarsien sunnuntaisilla perhelounailla syntyy ajatus suomalaisen peruskoulun pelastamisesta, ja vaikkeivät asiat edelleenkään ole helppoja, Marja löytää itselleen myös itseluottamusta ja vahvuutta sanoa mitä ajattelee antiikkisella karttakepillä sanojaan painottaen.
Toivo-isää lukuun ottamatta kirjan miehet (Marjan mies Hannes, Marjaa työllistävän firman Pedago Oy:n "käyttökokemusjohtaja" Seikko Peräinen, Marjan vävy Toni, koulun "kansainvälisten suhteiden pääkoordinaattori" Joonas Jonkka ja koulun hallituksen puheenjohtaja Jouko Välivirne) ovat esimerkiksi muutokseen, kehitykseen, koulutukseen ja tulosjohtamiseen liittyviä, nykyään suosittuja (ja tutun kuuloisia!) fraaseja ja jargonia suoltavia automaatteja. Ei liene sattumaa, että miehet ovat kirjassa usein johtavissa ja päättävissä asemissa, kun taas heidän "visioitaan" kentällä toteuttavat puurtajat ovat naisia. Varsinkin Marjalle läheisin Hannes tuntuu masentavalta, koska hän aina jyrää Marjan tunteet, kokemukset ja ajatukset alleen puheillaan muutoksen kaikenpuolisesta autuaallisuudesta, ja ihmetyttää miksi Marja elää hänen kanssaan.
Kirjan loppuosan uusi teema (eutanasia) oli minusta irrallinen, kirjan kontekstissa epälooginen (Aina ja Toivo olivat iloisia ja kotonaan asumisesta päätellen vielä melkoisen hyväkuntoisia ihmisiä - miksi peruskoulun pelastamisprojekti piti jättää heidän kuolemansa jälkeen, olisi luullut että he olisivat mielellään olleet siinä mukana?) ja myös ylimääräinen - pelkässä kouluasioiden käsittelyssä olisi ollut kirjalle ihan tarpeeksi sisältöä. (Valkoisissa kohdissa on isoja juonipaljastuksia, maalaa tekstit hiirellä näkyviin jos haluat lukea ne.)
Satiirisena dystopiana kirja oli rajua liioittelua ja tuntui helposti "vanhojen hyvien aikojen" liialliselta ihannoinnilta, mutta toisaalta oli virkistävää lukea tekstiä, jossa kyseenalaistetaan alituinen muutos- ja kehityspuhe ja ajatuksetta toistetut fraasit, joita saatetaan käyttää vain siksi, että ne ovat sillä hetkellä muodissa, ei siksi että puhuja todella tuntisi asian omakseen ja tärkeäksi ja olisi ajatellut sitä syvällisesti (jos olisi, siitä voisi puhua omin sanoin). Kirja oli puolustuspuhe hyvän kouluopetuksen puolesta ja muistutus sen tärkeydestä, ja samalla muistutus siitä että opetukseen pitää antaa tarpeeksi aikaa, rauhaa ja varoja sekä tukea opettajia. Marja, Aina ja Toivo ja vähän Elinakin tuntuivat kirjassa todellisilta ja sympaattisilta ihmisiltä (ja Hanneksessakin ilmeni lopulta joitakin positiivisia piirteitä), myös jotkut nuoret nousivat kirjassa esiin ja tapahtumat seurasivat kirjassa vauhdikkaasti toisiaan, joten kirja toimi myös romaanina.
Muita kirjoituksia: Amman lukuhetki, Kirjojen kuisketta, Kirjat kertovat, Kirjallisia, Kirjavinkit, Kirjallisuustoimittaja, Pappilan elämää... Naisten Pankissa on Minna Lindgrenin haastattelu ja Kirjastokaistassa 15 minuutin pituinen haastattelunauhoite.
Sadan vuoden lukuhaaste: 2020-luku. Helmet-haaste 39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta (luin tästä ensin jostain blogista), 40. Kirjassa hylätään jotain (toimimattomia käytäntöjä) tai 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa (kun kirjan henkilöt lakkaavat hyväksymästä ulkoapäin sanellut käytännöt ja alkavat miettiä, millaisia olisivat oikeasti hyvät toimintatavat).
Edit 9.3.23 (haastekohtien lisäykset).
Minna Lindgren: Aina on toivoa, 2020. Teos. Ulkoasu: Jenni Saari. 324 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti