Tämän takia kirjan mielipiteet ja sisältö olivat virkistävän erilaisia lähinnä valkoisiin ihmisiin painottuvaan lukemiseeni verrattuna, ja ne antoivat uusia näkökulmia esimerkiksi maahanmuuttajuuteen, rotuun, rasismiin, kolonialismiin ja siitä eroon pääsyyn, kieleen, kirjoittamiseen ja identiteettiin, ja nimenomaan sellaisten ihmisten suulla, joille nämä asiat eivät yleensä ole yhtä selviä kuin valtakulttuurien edustajille. Haastattelijat itsekin olivat kirjailijoita, kirjallisuudentutkijoita tai kriitikkoja, haastattelut olivat useimmiten varsin syvällisiä ja avoimia, eivätkä mielipiteet aina sellaisia kuin odottaisi.
Haastattelut on alunperin julkaistu brittiläisessä Wasafiri-kirjallisuuslehdessä. Sen ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1984, ja Susheila Nasta oli sen päätoimittaja ainakin 20 ensimmäisen vuoden ajan. Wasafiri on nostanut esiin mustien brittiläisten, aasialaisten, afrikkalaisten ja karibialaisten teoksia osana kirjallisuuden valtavirtaa, ja tämän kirjan kirjailijoista huomaa, miten elinvoimaista ja taitavaa tämä kirjallisuus on: kirjailijoiden joukossa ovat esimerkiksi suomeksikin käännetyt ja myös meillä arvostetut Bernardine Evaristo, Ngugi wa Thiong'o, Abdulrazak Gurnak, Chinua Achebe, Wole Soyinka, V. S. Naipaul, Salman Rushdie, Kazuo Ishiguro, Michael Ondaatje ja Zadie Smith. Vain kaksi kirjan kirjailjoista ovat valkoisia, Maggie Gee ja Marina Warner, mutta heidänkin teoksessa käsitellyt kirjansa liittyvät esimerkiksi rasismiin. Wasafiria julkaistaan nykyäänkin.
Kirjasta jäi mieleen esimerkiksi se, että Wole Soyinka vaikutti melkoisen seksistiseltä - vähemmistöön kuuluminen ei tarkoita automaattisesti sitä, että ymmärtäisi ja tukisi muita (kulttuurisia) vähemmistöjä. Kenialainen Ngugi wa Thiong'o (s. 327) kirjoitti ensimmäiset kirjansa englanniksi, mutta myöhemmät hän kirjoitti äidinkielellään gikuyulla. Hänen mielestään afrikkalaista kirjallisuutta pitäisi kirjoittaa ensin afrikkalaisilla kielillä ja kääntää vasta sitten tarvittaessa englanniksi ja muille kielille. Ja muistaakseni (en enää löytänyt tätä kohtaa) joku intialaistaustainen kirjailija sanoi, että Intiassa intialaisilla kielillä kirjoitettu kirjallisuus on paljon kiinnostavampaa kuin englanniksi kirjoitettu, eli aivan päinvastainen käsitys kuin intialaisen kirjallisuuden antologian toimittaneilla Salman Rushdiella ja Elizabeth Westillä.
Runoilija, romaani- ja näytelmäkirjailija Jackie Kay (s. 237) on hyvä esimerkki identiteetin määrittelyn vaikeudesta. Hänen äitinsä oli skotlantilainen ja isänsä nigerialainen, valkoinen skotlantilaispariskunta adoptoi hänet ja hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa Glasgow'ssa, josta muutti Lontooseen ja sitten Manchesteriin. Onko hän sitten skotti, britti vai nigerialainen? Valkoinen vai musta? Vai ei mitään näistä? Onko hänellä oikeus kirjoittaa mustista tai valkoisista, skotlantilaisista, briteistä tai nigerialaisista? Vai ei kenestäkään? Totta kai on oikeus, kaikista näistä ja muistakin, jos hän pyrkii kirjoittamaan totuudenmukaisesti ja rehellisesti. Kaunokirjallista teosta pitäisi minusta arvostella omilla ansioillaan, ei sen kirjoittajan sukupuolen tai rodun mukaan (vaikka näillä onkin merkitystä), eikä mikään vakavasti otettava kirja varmaan nykyään väitä kertovansa koko totuutta ja ainoaa totuutta kuvaamastaan ryhmästä.
Minua häiritsee kirjallisuuden omimiskeskustelussa (sen verran mitä siitä tiedän, mikä on aika vähän) biologisointi - ihan kuin palattaisiin sadan, parinsadan vuoden takaiseen aikaan ja ajateltaisiin, että ihmisessä on tärkeintä ja oleellisinta esimerkiksi hänen sukupuolensa, "rotunsa" (joka ei siis ole biologinen käsite, vaan kulttuurinen) ja muu taustansa, ja että nämä ovat ylittämättömiä esteitä toisenlaisten ryhmien ymmärtämiselle ja kuvaamiselle. Minua häiritsee siinä myös se, että lukijan ajatellaan olevan täysin kritiikitön ja hyväksyvän tekstin annettuna ottamatta huomioon sitä, kuka tekstiä kirjoittaa. Biologia ei ole ihmisessä olennainen tekijä, mutta se kuitenkin vaikuttaa hänen kokemuksiinsa joskus paljonkin ja esimerkiksi naiskirjoittajilla on enemmän tietoa naisten elämästä ja naisena elämisestä kuin mieskirjoittajilla, joten kirjoittajan tausta kannattaa huomioida.
Kaikki kirjailijat ovat kuitenkin ihmisiä, joten heillä on lähtökohtaisesti kyky ja mahdollisuus ymmärtää toisia ihmisiä. Joissakin tapauksissa ennakkoluulot voivat tietysti sumentaa heidän käsityksiään tai kokemuksen puute voi hienovaraisemmin saada heidät antamaan jostakin ryhmästä pintapuolisen ja epätoden käsityksen, minkä takia on hyvä pitää mielessä se, kuka tekstiä kirjoittaa. Ainakin tottuneemman lukijan voi kuitenkin olettaa huomaavan tekstistä, jos jokin ryhmä esitetään siinä johdonmukaisesti huonossa valossa, sekä myös suhtautuvan kirjaan tietyllä varovaisuudella, jos kirjailija kuvaa siinä toisen ryhmän (varsinkin vähemmistön) edustajia tai kokemuksia, joita hänellä itsellään ei tiettävästi ole ollut. Mutta taas toisaalta jossakin kirjassa annettu elävä kuva jostakin ihmisestä tai ihmisryhmästä saattaa jäädä lukijan mieleen leimaamaan tätä ihmistä tai ihmisryhmää, vaikka lukija tiedostaisikin sen, ettei kuva välttämättä ole oikea. Eli ymmärrän luullakseni omimiskeskustelun taustalla olevan idean, tai osan siitä, vaikken pidäkään siihen liittyvästä biologismista, ahtaudesta ja joustamattomuudesta.
Kirja oli mielenkiintoinen, monipuolinen ja vaihteleva, ja se sai minut kiinnostumaan muutamista siinä esitellyistä kirjailijoista. Kartanon kruunaamaton lukija on kirjoittanut yhden kirjassa haastatellun kirjailijan, Sam Selvonin, klassikosta The Lonely Londoners.
Sadan vuoden lukuhaaste: 2000-luku. Helmet-haaste 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa. (No, ainakin on kirjoitettu, ja kerrotaan siitä.)
Edit 13.3.23 (lisätty toiseksi viimeisen kappaleen lopussa olevat kaksi virkettä ym.), 14.3.23, 7.8.23 (lisätty sadan vuoden lukuhaaste).
Susheila Nasta (ed.): Writing Across Worlds. Contemporary writers talk, 2004. Routledge. 381 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti