Eric Linklater: Kuussa tuulee, 1980 (The Wind on the Moon, 1944)

Tämä skotlantilaisen Eric Linklaterin kirja kuuluu sarjaan kiva mutta ällistyttävä. Se kertoo ehkä noin kymmenvuotiaista sisaruksista Dinahista ja Dorindasta, joiden isä lähtee kirjan alussa ulkomaankomennukselle vaaralliseen maahan ainakin vuodeksi. Lähtöä edeltävänä iltana kuun ympärillä on sumukaulus, mikä tarkoittaa isän mukaan sitä, että kuussa tuulee, jolloin tuhmasti käyttäytyvistä lapsista tulee tuhmia pitkäksi aikaa.

Tämä on alkusoittoa ja eräänlainen selitys hilpeän surrealistiselle, rönsyilevälle ja polveilevalle tarinalle, jossa Dinah ja Dorinda syövät ensin monen päivän ajan niin paljon, että muuttuvat kokonaan pallonmuotoisiksi ja pystyvät liikkumaan vain pomppimalla, ja sen jälkeen itkevät taas päiväkausia (kun ilkeät lapset ovat saaneet kyläläiset pistelemään heitä neuloilla väittäen heidän olevan ilmapalloja) niin paljon, että laihtuvat sananmukaisesti tulitikunlaihoiksi. Tämän Liisa ihmemaassa -tyyppisen alun jälkeen alkaa varsinainen tarina. Dinah ja Dorinda muuttavat itsensä kenguruiksi, minkä jälkeen heidät vangitaan paikalliseen eläintarhaan, jossa he tutustuvat herra Parker -nimiseen kirahviin, joka on entisessä elämässään ollut salapoliisi, sekä rohkeaan grönlantilaiseen Hopeahaukkaan ja Amazonin metsien jaloon Kultapuumaan, joiden sydämissä asuu sammumaton kaipuu vapauteen ja suru vankeudessa elämisestä. Taas ihmishahmoisina he kuulevat isänsä joutuneen Bombardian tyrannin, pahan kreivi Hulagun vangiksi, ja matkustavat uusien ystäviensä Haukan ja Puuman kanssa vapauttamaan tätä, mikä vie kirjan loppuosan.

Kirja oli hämmentävä ja ihana sekoitus erilaisia kerrontatyylejä ja tapahtumia - koskaan ei tiennyt, mitä siinä tulee tapahtumaan. Kun kerronta alkaa kirjan lopussa vähän aikaa tuntua realistiselta, kirjan sivuille ilmestyykin täysin absurdi englantilainen parivaljakko, joka oli muistaakseni Krimin(!) sodassa saaneensa tehtävän takia omaksunut elämäntehtäväkseen tunnelien kaivamisen ja on noudattanut tätä vuosikymmeniä täysin johdonmukaisesti. Kirjassa oli eläimiksi muuttuvia ihmisiä ja ihmisiä, jotka ovat aikaisemman, kirjassa vaille selitystä jääneen muutoksen jälkeen jääneet eläimiksi (ja viihtyvät sellaisina). Kirja ei kuitenkaan ollut pelkkää hilpeää fantasiaa, vaan siinä oli myös mieleenjääviä henkilöitä - jos Hopeahaukkaa, Kultapuumaa ja muita eläimiä voi sanoa henkilöiksi - ja välillä tunteisiin vetoavaa kerrontaa sekä hyvin koskettava loppu.

Minusta on hienoa, että kirjan omapäiset, teeskentelemättömät, omilla aivoillaan ajattelevat, "tuhmat", hyväsydämiset, aktiiviset ja rohkeat sankarit olivat tyttöjä, näinkin varhaisessa kirjassa. Tyttöjen äiti taas oli hyvin kaunis, mutta eteerinen ja henkisesti täysin poissaoleva ihminen, joka ei tehnyt kirjassa mitään järkevää ja lähinnä paheksui koko ajan tyttöjensä toimia. Toivottavasti Linklaterin tarkoituksena oli sanoa, että tytöistä tulee tuollaisia naisia, jos he yrittävät vain koko ajan olla kilttejä ja hiljaisia ja miellyttää aikuisia, eikä sanoa että kaikkien tyttöjen kohtalona on äidin henkilöimä naiseus. Toinen kirjan suuremmassa roolissa oleva naishahmo oli tyttöjen kotiopettaja neiti Serendip, joka saattoi pienestäkin yllytyksestä ladella puolikin tuntia alkuperäiseen asiaan assosioituvaa asiaankuulumatonta kirjatietoa. Kyläläisten joukossa oli paljon muitakin mainioita hahmoja. Vaikka kirja ei tyttökirja olekaan, sen voi minusta sijoittaa voimauttavaan tyttökirjallisuuteen vaikkapa Lindgrenin Peppi Pitkätossun rinnalle.

Mutta aamulla heti aamiaisen jälkeen he olivat kovin suruissaan, kun isä suuteli heitä jäähyväisiksi, sillä he tiesivät, että hän olisi poissa pitkän aikaa. Koko sen päivän he istuivat aivan hiljaa tekemättä yhtään mitään, hyvää tai pahaa. Ja heidän äitinsä oli sitä mieltä, että he tosiaan käyttäytyivät oikein hyvin. (11)

Kirja oli minusta myös puheenvuoro yleensä eläinten oikeuksien puolesta ja erityisesti niiden vangitsemista vastaan. Lukija joutuu kokemaan eläinten vangitsemisen ja niiden elämän rajoittamisen ihmisten näkökulmasta Dinahin ja Dorindan joutuessa kenguruina kaltereiden taakse, ja myös sen, miltä tuntuu kun ei ole vapautta päättää mistään omassa elämässä, vaikka perustarpeista pidettäisiinkin huolta. Myös Kultapuuman ja Hopeahaukan kaipuu vapauteen olivat hyvin mieleenjääviä, vaikka toiset eläimet viihtyivätkin eläintarhassa. Puuma ja Haukka toimivat ja ajattelivat kirjassa myös eläinten tavoin eivätkä tuntuneet eläinhahmoisilta ihmisiltä kuten saduissa usein.

"On hyvin rehellistä, että tunnustatte niin alhaisen syntyperänne [ihmisolentoina]", sanoi Hopeahaukka.
          "Alhaisen syntyperän?" sanoi Dinah. "En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että se on alhainen. Halveksitteko te ihmisolentoja?"
          "No niin", virkkoi Haukka, "voitte tuskin odottaa minun juuri ihailevankaan niitä. ... He koettivat suorittaa jos jotakin, mutta he eivät pystyneet tekemään mitään oikein kunnollisesti. He saattoivat nähdä vähän, kuulla vähän, juosta vähän, uida vähän, mutta mitään he eivät osanneet oikein hyvin."
         "Minä pidän ihmisolennoista", sanoi Puuma. "Minä pidän heidän äänensä soinnista ja siitä, millä tavalla he osaavat nauraa ja näyttää surullisilta." ... "Olin hyvin typerä. En käsittänyt, että ihmisolennot saattavat olla petollisia." (84, 85)

Takakannen mukaan Linklater oli tunnettu skotlantilainen satiirikko, ja kirjan verraton huumori ja symbolistinen viisaus hankkivat sille piankin ystäviä kaikista ikäluokista ja kaikkialta maailmasta. Suomessa "Kuussa tuulee" julkaistiin ensi kertaa 1947 ja siitä tuli aikansa suursuosikkeja. Ihmetyttää, miksi en ole koskaan ennen edes kuullut tästä klassikkokirjasta. Kirjassa on mielenkiintoista myös se, että se on julkaistu Wsoyn Kolibri-sarjassa, jonka muita kirjoja ovat mm. Kafkan Oikeusjuttu, Hermann Hessen Arosusi, Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys ja Tolstoin Anna Karenina. Kirja on siis hyvässä ja yllättävässä seurassa, ja sen on ajateltu olevan myös aikuisia kiinnostava kirja.

Muita positiivisia kirjoituksia: Jokken kirjanurkka, Mette, Bookcrossing (eräässä kommentissa pitkä hyvä arvio). Olutkoiran blogissa on kirjoitus Linklaterin toisesta kirjasta Poet's Pub.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1940-luku.

Erik Linklater: Kuussa tuulee, 1980 (The Wind on the Moon, 1944). WSOY, Kolibri-sarja nro 33. Suomennos: S.-L. Norko-Turja. 346 sivua.