Luin eräästä novellikokoelmasta suomenruotsalaisen Runar Schildtin kevyen novellin, josta pidin, joten otin luettavakseni myös hänen näytelmänsä. Näytelmä sijoittuu kuitenkin sisällissodan syttymisen aikaan, joten vaikka se olikin sujuva ja hyvin kirjoitettu, kevyt se ei ollut, koska sisällissota vaikuttaa siinä kohtalokkaasti lähes kaikkien sen ihmisten elämään ja pakottaa heidät kohtaamaan itsensä ja moraalinsa sekä tekemään vaikeita valintoja.
Näytelmän päähenkilö on viisikymppinen Armas Fager, entinen teatterin statisti, joka on jonkin aikaa sitten saanut potkut teatterista, vaikka se on ollut hänelle henki ja elämä. Hän on suostunut näyttelemään teatterissa vähäpätöisiäkin rooleja ainoastaan näyttelemisen ilosta, vaikka onkin koko ajan unelmoinut pääroolin esittämisestä. Potkujen jälkeen hän on katkeroitunut koko elämälle ja alkanut käyttää alkoholia paljon entistä reippaammin. Juoma- ja muutakin seuraa hänelle antaa entinen teatterinparturi Ferdinand Hagert, joka on vaimonsa ja kahden lapsensa keuhkotautikuoleman jälkeen masentunut niin paljon, ettei ole voinut hoitaa tointaan. Armaksen vaimo Vendla, joka näkee miehensä heikkoudet mutta rakastaa tätä silti pyörittää perheen pientä kauppaa ja huolehtii kaikesta.
Armaksen ja Vendlan tyttäret, parikymppiset kotona asuvat Hjördis ja Elli, ovat myös teatterin statisteja. Luonteeltaan he ovat aivan erilaiset: Ellille tärkeintä on selviäminen elämässä keinolla millä hyvänsä ja hän suhtautuu miessuhteisiin hyvin vapaasti. Hjördis taas on paljon vakavamielisempi ja on rakastunut erääseen nuoreen mieheen, joka sodan sytyttyä menee valkoisten puolelle, ja Hjördis auttaa häntä kätkemällä aseita, mikä on punaisten hallitsemassa Helsingissä todella vaarallista. (Nuorukaisen olemassaolo on näytelmän juonelle olennainen asia, mutta häntä itseään ei siinä nähdä, vain hänen äitinsä.)
Isä Armas taas liittyy punaisiin - ei syvästä vakaumuksesta, vaan toiveesta saada vihdoinkin itselleen se suuri rooli joka hänelle mielestään kuuluu, ja myös halusta kostaa teatterin johdolle. Ystävänsä Ferdinkin hän houkuttelee mukaan tämän vastahakoisuudesta huolimatta. Hän saa kuitenkin huomata, että sodassa ei ole kyse näytelmästä, ja henkilöiden toiminta ja heidän luonteensa johtavat petokseen ja tragediaan.
Näytelmä oli surullinen, mutta hyvä. Sen henkilöt, niin naiset kuin miehetkin, olivat eläviä ja todellisen tuntuisia, dialogi luontevaa ja tapahtumat kiinnostavia, vaikka lopussa ja sitä ennenkin tekikin mieli ravistella Armasta ja sanoa, että ei noin tehdä, ajattele nyt. Hanki selkäranka ja ajattele muitakin kuin itseäsi. Kirjailija on valkoisten puolella (punakaartilaisia kuvataan vain lyhyessä kohtauksessa, mutta siinä kurittomina juomareina), muttei kuitenkaan mitenkään osoittelevasti tai ilmiselvästi - näytelmän varsin vähävaraisia ja elämän kolhimia päähenkilöitä Schildt kuvaa myötätuntoisesti. Myös näytelmän käännös on sujuva.
Näytelmää on esitetty useamman kerran 1990-luvulla. Se on luettu myös Prosperon kirjahyllyssä, ja sen voi ladata Doriasta. Helsingin Sanomissa on juttu Runar Schildtistä, ja hänen mukaansa on nimetty Helsingissä Runar Schildtin puisto sekä Schildtinpolku.
Runar Schildt: Suuri haave. Nelinäytöksinen näytelmä, 1924 (Den stora rollen, 1923). Otava. Suomentaja: Ilmari Ahma. 158 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti