Allan Paulin ja Veikko Korkolainen: Kameramme luonnon kätköillä, 1957

Tämä on yllättävän kiva kirja, jossa yhdistyvät taitavasti kirjoitetut, kaunokirjallisen ja joskus runollisenkin tuntuiset kertomukset valokuvausretkistä niiden aikana otettuihin kuviin. Kirjassa on 263 mustavalkoista kuvaa - suurin osa linnuista - mikä on näin vanhaksi kirjaksi todella paljon. Tekstien ja kuvien yhdistelmä tekee molemmista paljon kiinnostavammat kuin mitä ne olisivat yksinään, koska ne korostavat ja vahvistavat toisiaan. Vaikka kuvat nykykirjoissa ja netissä ovat tietysti loistokkaampia, tämä ei haittaa, koska kirjan tekstin avulla pääsee sisään kuviin, kuulee lintujen äänet, tuntee aamun kylmyyden ja auringon paisteen. Kun lukee tekstin, kuvia katsoessaan ymmärtää miten paljon niiden ottaminen on vaatinut työtä, asiantuntemusta ja kärsivällisyyttä. Kirja ei siis ole vain luontokirja vaan myös luonnonvalokuvauskirja.

Kirja on myös asenteiltaan hieno: kirjoittajat rakastavat luontoa ja haluavat suojella sitä ja suhtautuvat eläimiin ymmärtäväisesti - myös rannalla olevaan kyyhyn, vaikka he ikävä kyllä tappoivatkin sen lopulta (ja miettivät oliko se todella tarpeen). He viettävät rauhanomaista rinnakkaiseloa kesähuvilallaan viihtyvän, ihmisten leipiä syömässä käyvän myyrän kanssa. He suhtautuvat kunnioittavasti kuvauskohteisiinsa ja niiden tarpeeseen elää omaa elämäänsä, eivätkä halua häiritä eläimiä turhaan: Kokemuksensa turvin luonnonkuvaaja pystyy liikkumaan ja toimimaan tavallisesti häiriötä tuottamatta, kuvattavien aavistamatta hänen läsnäoloaan, ja kiintymys, jota hän luontoa kohtaan tuntee, estää häntä nauttimasta kuvasta, jonka katseleminen tuottaa hänelle omantunnontuskia. Pelästynyt kuvattava ei koskaan käyttäydy kuvaajan toivomusten ja odotusten mukaan, ja siksi kokeneempi luonnonkuvaaja mieluummin näkeekin ylimääräistä vaivaa ollakseen vaikuttamatta tapahtumiin. (14)

Kirjassa on kaksi tekijää, mutta sen kaikkien tekstien kirjoittaja ja kuvien ottaja on erittelemätön "me". [Tuon pienen me-sanan] merkitys on kasvanut lukemattomilla retkillä, sen sisältämä toveruus on lujittunut yön hiljaisina hetkinä nuotioilla, ja eniten olemme iloinneet siitä vastoinkäymisten sattuessa ja yhteisvoimin ponnistellessamme. ... Tämän vuoksi menettää myös merkityksensä se, kumpi kameran missäkin tilanteessa on laukaissut, koska toinen on saattanut tehdä suurimman työn laukaisua edeltäneissä valmisteluissa. Eikä ole väliä silläkään, kumman havaitsema on jokin tunnelma tai ajatus, sillä ilman noita me-sanan sisältämiä tosiasioita ne olisivat ehkä jääneet tyystin havaitsematta. (12)

Kirjassa näkyy luonnon salaperäisyys, taika, mahtavuus, ylväys ja hellyttävyys, mutta myös haavoittuvuus. Teos puolustaa eläinten oikeutta elämäänsä ihmisistä riippumatta. Suo oli mielissämme muuttunut hämyisäksi näyttämöksi, luonnon temppeliksi, jota salaperäisen mustat mänty- ja kuusisiluetit piirittivät. Ne ikään kuin vartioivat tuota temppeliä sivullisilta, jotka olisivat voineet häiritä luonnon alkuperäisen kaunista esitystä. Miten luonto pystyykään yhdistämään tarkoituksenmukaisuuteen jotakin niin lumoavaa, niin hienovaraista ja niin aitoa. Harmaa suo, harmaa pilvikatto, tummat metsäkulissit ja lumilattia hävisivät taemmaksi, vain tanssiva kurki pysyi kaikkea hallitsevana hahmona. (125)

Muutamasta kirjan kuvasta näkyi, miten tärkeä ravinnonlähde monille linnuille ovat hyönteiset ja muut pikkuötökät. Kuvien avulla ymmärsi havainnollisesti, että jos hyönteiset tapetaan hyönteismyrkyillä, myös hyönteisistä riippuvaiset linnut katoavat. "Tiaisilla on paljon poikasia, sillä niitä tuhoutuu usein talven pakkasilla", isä jutteli. "Saatpa nähdä, miten ahkerasti ne kantavat niille ruokaa. Ne joutuvat häärimään aamusta iltaan ja hävittävät samalla suuret määrät metsiemme tuhohyönteisiä." (241) (Kuvatekstit ovat kirjasta.)

Ruokalista oli arkinen - se sisälsi vain matoja.

 

Töyhtötiaisen pirteä olemus ja rattoisa ääntely tuovat iloista elämää synkimpiinkin metsiimme.

 

Miten ihmeessä västäräkki kykeni pyydystämään aina vain uusia hyönteisiä ilman että entiset putosivat?

 

Jo 1950-luvun Suomessa nähtiin ihmisen vaikutukset luontoon. Esimerkiksi metsojen, koskemattomien ikimetsien lintujen, elinalue oli pienentynyt ja ne olivat harvinaistuneet (60). Mutta meidän tulisi ehkä myös muistaa, ettei kukaan yksinvaltias ole saanut seuraavien sukupolvien hyväksymistä, ellei hänellä valtansa ohella ole ollut vastuuntuntoista todellisuudentajua. Kaikki ne hallitsijat, jotka itsekkäistä syistä tai välinpitämättömyydestä ovat tuhlanneet vaikeasti synnytettävää mutta niin helposti tuhoutuvaa elämää, ovat joutuneet ankarien arvostelujen kohteeksi.
          Me tuomitsemme aikaisempia sukupolvia, jotka edesvastuuttomasti ovat hävittäneet sukupuuttoon eläinlajeja, mutta me voisimme hyvällä syyllä ulottaa huomiomme itseemmekin, sillä moni laji on parhaillaan tuhoutumassa meidän takiamme. Nuo lajit tuntuvat meistä ehkä vähäpätöisiltä tällä hetkellä, mutta tulevaisuudessa ne voivat saada yhä suuremman merkityksen. Olemme laatineet luonnonsuojelulait, valikoineet siihen jossakin määrin vanhentuneen mittapuun mukaan säilytettävät lajit ja "petoeläimet" ja uskomme kaiken olevan hyvin. Mutta katkera totuus on, että moni rauhoitettu olento ei suinkaan elä suojeluksessamme, vaan meistä huolimatta! Ehkä meidän on myös vaikea huomata ironiaa, joka sisältyy siihen seikkaan, että jokin laji tulee äkkiä arvokkaaksi vain siitä syystä että se on häviämäisillään - aivan kuin huono omatuntomme heräisi aina hieman liian myöhään! (194)

Luonto rauhoitti ja antoi perspektiiviä ennen ja nyt. Kun me saavumme metsäpolkumme päähän, saamme jättää kulkuneuvomme maantien varteen ja ripustaa harteillemme kaiken sen, minkä retkellä tarvitsemme. Sinne jäävät mukavuudet, jotka kehitys on luonut ja joihin nykyajan ihminen on piintynyt – sinne jää oikeastaan koko se maailma, jossa me elämme ja työskentelemme ja joka kaikin tavoin koettaa turvata olemassaolomme. Mutta sinne jää myös maailma, jossa kellon hento sekuntiosoitin jyrähtelee raskain moukariniskuin ja jossa kassakoneiden kilahdukset muuttavat omistajiensa ilmeitä – tuo maailma, joka tulvii suuria otsikoita ja sensaatioita, jossa kiire on yksi käytetyimmistä sanoista ja tutuimmista ilmiöistä ja jossa iloja ja riemuja tarjotaan surujen ja huolien hintalappuja piilotellen. (13)

Allan Paulin ja Veikko Korkolainen: Kameramme luonnon kätköillä, 1957. WSOY. 263 kuvaa. 290 sivua [joista tekstiä on ehkä 40-50 sivua, koska useimmat kuvat ovat koko sivun kokoisia].