Heikki Ahtialan kirjankansia 1950-1970-luvuilta

Joissakin vanhoissa lukemissani dekkareissa on ollut tyyliltään hyvin tunnistettava kansi: kannen piirros on ollut yksinkertaisen tuntuinen, helpon näköinen ja pelkistetty, mutta kansi on silti herättänyt uteliaisuutta ja kuvannut kirjaa ja sen teemoja hyvin. Olen pitänyt näistä kansista - tai oppinut pitämään niistä, vaikken ehkä aluksi ollutkaan niistä niin innostunut - ja olen oppinut tunnistamaan tekijän jo hänen tyylistään. Vaikka kannen tekijän nimeä ei ole kirjoissa kerrottu, piirrokset on signeerattu nimellä "Ahtiala". Ville Hännisen kirjasta Kirjan kasvot selvisi lisää: kyseessä on Heikki Ahtiala (1913-1983), joka aloitti mainostoimistossa ja voitti vuoden 1952 olympialaisten julistekilpailun. Kansikuvittajana hän työskenteli lähinnä WSOY:lle ja Gummerukselle.

Myös Ville Hänninen pitää Ahtialan kansista: ...vähäeleiset mutta väreiltään upottavat kansikuvat... Ahtialan käsityönä tekemät kuvat hengittävät. Jäljestä näkee, ettei hän kärsinyt graafikoille tyypillisestä pedantismin taudista. Viivoittimen sijaan hän turvautui luovuuteen. ... Rutinoituneimmillaankin Ahtialan kansissa oli lämpöä ja tunnelmaa. Ne johdattivat kirjan maailmaan mutta eivät paljastaneet sen saloja. (162)

Ajattelin kerätä tähän päivittyvään postaukseen Heikki Ahtialan kansia lukemistani ja muista mahdollisesti vastaan tulevista kirjoista ja näin lisätä osaltani tietoutta usein tuntemattomiksi jäävistä kansien tekijöistä ja heidän töistään, varsinkin kun melkein kaikki aikaisempien vuosikymmenien kansitaiteilijoiden kirjankannet ovat nykyään kirjavarastojen ja divarien kätköissä.

Christien Lordin kuolema (1953)

John Dickson Carr kirjoitti paljon myös nimellä Carter Dickson ja oli tunnettu varsinkin taidokkaista lukitun huoneen arvoituksistaan. 1953.

1954

1954

1955

1956

Kuolleiden kirjatoukkien (1956) tapahtumapaikka on Oxfordin yliopisto, ja koko juoni ja hyvin kekseliäs loppuratkaisu liittyvät kirjoihin.

 

 

Minä, Edgar Jessop (1957) sijoittuu lontoolaisen sanomalehden toimitukseen. Ensimmäinen murha tehdään käyttämällä myrkytettyjä oliiveja.

 

Charlotte Armstrongin yllättävässä kirjassa (1959) tärkeässä osassa on 333-niminen myrkky.

  

Andrew Garven seikkailukertomuksessa päähenkilöt tekevät purjeveneellä uhkarohkean matkan valtamerellä.

Lupauksessa (1960) poliisi alkaa selvittää lapsen murhaa mm. tämän "jättiläismäisestä miehestä" aiemmin tekemän piirroksen avulla.

Hollantilaisessa dekkarissa (1961) eräs kirjan henkilöistä rakastaa musiikkia ja myös säveltää, mistä johtuu kannen nuottiteline (musiikki on kuitenkin kirjassa hyvin pienessä roolissa).

Norjalaisessa dekkarissa (2003/1962) murhattu mies löytyy golfkentän hiekkaesteeltä; vain hänen kätensä pilkistää esiin hiekasta.

Irma Brannertin arvoituksessa (1963) nimihenkilö on vankilassa syytettynä miehensä murhasta ja pitää itsekin itseään syyllisenä.

Hetkissä ennen aamunkoittoa (1963) vauvan itku estää päähenkilöä nukkumasta. Tärkeässä osassa on myös öinen kävelyretki.

Paul-sedässä (1964) nainen asuu yksin ruohottuneen pihan keskellä olevassa omakotitalossa. Tapahtumien taustalla häilyy salaperäinen ja uhkaava Paul-setä.

 

Christien Kelloissa (1964) ruumis kuljetetaan pesulan pakettiautolla löytöpaikalle. Kirjassa lisäksi olevan vakoiluringin selvittämisen tärkeimpänä johtolankana on paperilappu, johon on sutaistu 61 W ja kuunsirppi.

 

1964

 

Kuva Ville Hännisen kirjasta: Raymond Chandlerin Syvä uni (1965) on niin upottavan sininen, ettei tiedä, odottaako painajaista vai suloista levon hetkeä (s. 162). Huomaa aseen koko kirjoihin verrattuna. Kynä on miekkaa mahtavampi?

Christien tuntemattomammassa neiti Marple -dekkarissa (1967) on mukana vaarallisen viehättävä kilpa-autoilija sekä auto, jonka rekisterinumero on FAN-226.

1967

1969

Ursula Curtissin kirjassa (1970) pieni ruma koira on välikappaleena murhan toteuttamisessa.

1971

1971

1972

1972

1972

1970-luvun japanilaisen dekkarin valokuvakansi (1973) on minusta kolhompi ja tylsempi kuin piirretyt kannet, mutta siinä on samanlaista graafisuutta ja yksityiskohtiin keskittymistä kuin niissä. Tämä on ehkä ensimmäinen näkemäni Ahtialan kansikuvittama kirja, jossa hänet on myös mainittu kirjan alkusivujen julkaisutiedoissa kannen tekijänä.

1973

Sujuvasti etenevän japanilaisen dekkarin (1974) alkuosassa keskitytään teollisuusvakoiluun, mutta loppuosassa kirjan päähenkilö yrittää selvittää murhan, josta häntä itseään epäillään. En ymmärrä tai ainakaan muista, mihin kannessa kuvatut numerot liittyvät, mutta piirros- tai sabluunakansi 1970-luvun tylsempien valokuvakansien jälkeen tuntuu virkistävältä.

Vielä Ahtialan tekemä hiihtokilpailun juliste vuodelta 1947. Kuva Helmiriitta Honkasen kirjasta Placatista julisteeksi.

Mainitut vuodet eivät ole alkuteosten, vaan suomalaisten painosten julkaisuvuosia, koska tässä on kyse Ahtialasta. En ole onnistunut löytämään kaikkia dekkareita, joissa on Ahtialan kansi, mutta blogissa Sapo-sarja on lisää kuvia hänen tekemistään kansista.

Edit 12.12.2020, 24.2.22, 27.2.22, 28.3.22, 10.4.22, 30.5.22, 6.6.22, 18.9.22. Kuvat laitettu aikajärjestykseen 14.2.22. Kuvia lisätty 7.4.21, 27.6.21, 17.10.21, 13.2.22, 24.2.22, 27.2.22, 28.3.22, 10.4.22, 8.5.22, 30.5.22, 6.6.22, 18.9.22, 26.9.22, 16.9.23 (kuva Helmiriitta Honkasen kirjasta) ja 16.6.24. Alkuperäisessä postauksessa olivat kuvat kirjoista Paul setä, Hetket ennen aamunkoittoa, Minä, Edgar Jessop, Lupaus ja Syvä uni, muistaakseni tässä järjestyksessä, ja tietenkin alkuosan teksti.