keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Heikki Ahtialan kirjankansia 1950-1970-luvuilta

Joissakin vanhoissa lukemissani dekkareissa on ollut tyyliltään hyvin tunnistettava kansi: kannen piirros on ollut yksinkertaisen tuntuinen, helpon näköinen ja pelkistetty, mutta kansi on silti herättänyt uteliaisuutta ja kuvannut kirjaa ja sen teemoja hyvin. Olen pitänyt näistä kansista - tai oppinut pitämään niistä, vaikken ehkä aluksi ollutkaan niistä niin innostunut - ja olen oppinut tunnistamaan tekijän jo hänen tyylistään. Vaikka kannen tekijän nimeä ei ole kirjoissa kerrottu, piirrokset on signeerattu nimellä "Ahtiala". Ville Hännisen kirjasta Kirjan kasvot selvisi lisää: kyseessä on Heikki Ahtiala (1913-1983), joka aloitti mainostoimistossa ja voitti vuoden 1952 olympialaisten julistekilpailun. Kansikuvittajana hän työskenteli lähinnä WSOY:lle ja Gummerukselle.

Myös Ville Hänninen pitää Ahtialan kansista: ...vähäeleiset mutta väreiltään upottavat kansikuvat... Ahtialan käsityönä tekemät kuvat hengittävät. Jäljestä näkee, ettei hän kärsinyt graafikoille tyypillisestä pedantismin taudista. Viivoittimen sijaan hän turvautui luovuuteen. ... Rutinoituneimmillaankin Ahtialan kansissa oli lämpöä ja tunnelmaa. Ne johdattivat kirjan maailmaan mutta eivät paljastaneet sen saloja. (162)

Ajattelin kerätä tähän päivittyvään postaukseen Heikki Ahtialan kansia lukemistani ja muista mahdollisesti vastaan tulevista kirjoista ja näin lisätä osaltani tietoutta usein tuntemattomiksi jäävistä kansien tekijöistä ja heidän töistään, varsinkin kun melkein kaikki aikaisempien vuosikymmenien kansitaiteilijoiden kirjankannet ovat nykyään kirjavarastojen ja divarien kätköissä.


Christien Lordin kuolema (1953)


John Dickson Carr kirjoitti paljon myös nimellä Carter Dickson ja oli tunnettu varsinkin taidokkaista lukitun huoneen arvoituksistaan. 1953.

1954

1954

1955

1956

Kuolleiden kirjatoukkien (1956) tapahtumapaikka on Oxfordin yliopisto, ja koko juoni ja hyvin kekseliäs loppuratkaisu liittyvät kirjoihin.
 
 
Minä, Edgar Jessop (1957) sijoittuu lontoolaisen sanomalehden toimitukseen. Ensimmäinen murha tehdään käyttämällä myrkytettyjä oliiveja.
 
Charlotte Armstrongin yllättävässä kirjassa (1959) tärkeässä osassa on 333-niminen myrkky.
 

Lupauksessa (1960) poliisi alkaa selvittää lapsen murhaa mm. tämän "jättiläismäisestä miehestä" aiemmin tekemän piirroksen avulla.


Hollantilaisessa dekkarissa (1961) eräs kirjan henkilöistä rakastaa musiikkia ja myös säveltää, mistä johtuu kannen nuottiteline (musiikki on kuitenkin kirjassa hyvin pienessä roolissa).


Norjalaisessa dekkarissa murhattu mies löytyy golfkentän hiekkaesteeltä; vain hänen kätensä pilkistää esiin hiekasta.


Irma Brannertin arvoituksessa (1963) nimihenkilö on vankilassa syytettynä miehensä murhasta ja pitää itsekin itseään syyllisenä.

Hetkissä ennen aamunkoittoa (1963) vauvan itku estää päähenkilöä nukkumasta. Tärkeässä osassa on myös öinen kävelyretki.

Paul-sedässä (1964) nainen asuu yksin ruohottuneen pihan keskellä olevassa omakotitalossa. Tapahtumien taustalla häilyy salaperäinen ja uhkaava Paul-setä.
 
Christien Kelloissa (1964) ruumis kuljetetaan pesulan pakettiautolla löytöpaikalle. Kirjassa lisäksi olevan vakoiluringin selvittämisen tärkeimpänä johtolankana on paperilappu, johon on sutaistu 61 W ja kuunsirppi.
 
1964
 
Kuva Ville Hännisen kirjasta: Raymond Chandlerin Syvä uni (1965) on niin upottavan sininen, ettei tiedä, odottaako painajaista vai suloista levon hetkeä (s. 162). Huomaa aseen koko kirjoihin verrattuna. Kynä on miekkaa mahtavampi?



Christien tuntemattomammassa neiti Marple -dekkarissa (1967) on mukana vaarallisen viehättävä kilpa-autoilija sekä auto, jonka rekisterinumero on FAN-226.


1967


1969


Ursula Curtissin kirjassa (1970) pieni ruma koira on välikappaleena murhan toteuttamisessa.


1971


1971


1972


1972


1972


1970-luvun japanilaisen dekkarin valokuvakansi (1973) on minusta kolhompi ja tylsempi kuin piirretyt kannet, mutta siinä on samanlaista graafisuutta ja yksityiskohtiin keskittymistä kuin niissä. Tämä on ehkä ensimmäinen näkemäni Ahtialan kansikuvittama kirja, jossa hänet on myös mainittu kirjan alkusivujen julkaisutiedoissa kannen tekijänä.

1973


Sujuvasti etenevän japanilaisen dekkarin (1974) alkuosassa keskitytään teollisuusvakoiluun, mutta loppuosassa kirjan päähenkilö yrittää selvittää murhan, josta häntä itseään epäillään. En ymmärrä tai ainakaan muista, mihin kannessa kuvatut numerot liittyvät, mutta piirros- tai sabluunakansi 1970-luvun tylsempien valokuvakansien jälkeen tuntuu virkistävältä.


Mainitut vuodet eivät ole alkuteosten, vaan suomalaisten painosten julkaisuvuosia, koska tässä on kyse Ahtialasta. En ole onnistunut löytämään kaikkia dekkareita, joissa on Ahtialan kansi, mutta blogissa Sapo-sarja on lisää kuvia hänen tekemistään kansista.


Edit 12.12.2020, 24.2.22, 27.2.22, 28.3.22, 10.4.22, 30.5.22, 6.6.22, 18.9.22. Kuvat laitettu aikajärjestykseen 14.2.22. Kuvia lisätty 7.4.21, 27.6.21, 17.10.21, 13.2.22, 24.2.22, 27.2.22, 28.3.22, 10.4.22, 8.5.22, 30.5.22, 6.6.22, 18.9.22 ja 26.9.22.
Alkuperäisessä postauksessa olivat kuvat kirjoista Paul setä, Hetket ennen aamunkoittoa, Minä, Edgar Jessop, Lupaus ja Syvä uni, muistaakseni tässä järjestyksessä, ja tietenkin alkuosan teksti.

6 kommenttia:

  1. Nimi ei suoraan tuntunut tutulta, mutta kun kuvat näin niin onhan tämä tuttu, se monien vanhojen Sapojen yms tekijä.
    Kiva idea myös tämä kansien kokoaminen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, Ahtialan tyylin tunnistaa aika helposti. Minulla on tullut vastaan pari kolme muutakin kansien tekijää, joista ajattelin tehdä jossain vaiheessa samanlaisen postauksen, ja Hännisen kirjasta saa taustatietoja. Idean saa vapaasti kopioida, jos on mielessä kivoja kansitaiteilijoita :-).

      Poista
  2. Todella hauska idea ja tässä paljonpuhuva ja tyylikäs setti! Lämpöä ja tunnelmaa, kyllä vaan.

    Kansilla on valintakokonaisuudessa oma merkityksensä ja hyvä kansi houkuttelee tutustumaan itse teokseen, jota ei muutoin olisi hyppysiinsä ottanut. Mukavaa, että jatkoa ehkä luvassa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vain, ensin Ahtialan kannet vaikuttivat minusta muistaakseni raapusteluilta, mutta sitten opin arvostamaan niiden lämpöä, eloisuutta ja kauniita värejä. Kansi on tosiaan näkyvin asia kirjassa, joten on hassua, ettei kansien tekijöihin ole kiinnitetty paljonkaan huomiota, vanhemmissa kirjoissahan edes heidän nimiään ei välttämättä mainita.

      Poista
  3. Mielenkiintoinen aihe! Kävin läpi omien kirjojeni kannet ja yhtään Ahtialan tekemään kantta en löytänyt. Kosti Antikainen oli selkeä ykkösnimi. Laatukirjallisuutta, nääs...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hännisen kirjassa puhutaan myös Antikaisesta. Kirjassa olevat Antikaisen kannet ovat Veijo Meren, Homeroksen ja Pentti Saarikosken kirjoihin tehtyjä, kun taas kaikki näkemäni Ahtialan kannet ovat olleet dekkarikansia. Minulla ei ole yhtään Kosti Antikaisen kantta, huomaa että kirjamakumme ovat hieman erilaiset :-). Kiva kuitenkin että tämä innosti sinut tutustumaan omien kirjojesi kansiin!

      Poista