Myös minä ajattelin dekkariviikolla kirjoittaa dekkareista. Tämä kirja sisältää englanniksi kirjoittaneiden naisten
(Iso-Britannia, Australia, Irlanti, Yhdysvallat) dekkarinovelleja
vuosilta 1865-1915. Vaikka heidän nimensä ovat nykyään varmaan
melkein kaikille tuntemattomia (itse olin kuullut aiemmin vain Anna
Katharine Greenistä), naisilla oli tärkeä osa myös dekkarigenren
alkuvaiheissa, ja jotkut näistä naisista olivat hämmästyttävän
tuotteliaita kirjailijoita. Esimerkiksi Mary E. Braddon kirjoitti yli
80 romaania, Mary Fortune noin 500 tarinaa, ”salapoliisiromaanin
äidiksi” kutsuttu Anna Katharine Green 36 romaania ja novelleja,
ja Carolyn Wells 170 kirjaa, joista 82 dekkareita. Ashleyn mukaan
hyviä vanhoja naisdekkarikirjailijoita, joista valita, olisi ollut
kymmenkertaisesti. Antaakseni käsityksen kirjan sisällöstä SPOILAAN JUONET tunnontuskitta, joten tätä postausta ei
kannata lukea, jos aikoo itse lukea kirjan. Kirja oli mielestäni viihdyttävä ja mielenkiintoinen, ja tarinat olivat
tyyliltään ja aiheiltaan vaihtelevia. Useimmat näistä novelleista olivat oikein
mukavaa luettavaa.
Monien näiden kirjailijoiden elämä kuulostaa poikkeukselliselta.
Suosittu Mary E. Braddon asui kauan ilman avioliittoa yhdessä
kustantajansa John Maxwellin kanssa ja heillä oli yhteisiä lapsia,
koska Maxwellin vaimo oli irlantilaisessa mielisairaalassa; vasta
tämän kuoltua Braddon ja Maxwell saattoivat mennä naimisiin
Braddonin ollessa 39-vuotias. Muutamasta naisesta mainitaan, että he
toimittivat lehteä (Mary E. Braddon Belgraviaa, Ellen Wood
The Argosya, L. T. Meade Atalantaa).
Pohjoisirlantilainen Mary Fortune muutti isänsä kanssa Kanadaan,
jossa hän meni naimisiin, mutta muutti ilman miestään
kolmivuotiaan poikansa Georgen kanssa isänsä jäljessä vaikeisiin
elinolosuhteisiin kultakentille Australiaan, jossa George kuoli kolme
vuotta myöhemmin. Fortune oli ensimmäisiä säännöllisesti
poliisin työstä kirjoittavia dekkaristeja. Mary Wilkins eli 16
vuotta lapsuusystävänsä Mary Walesin kanssa, vaikka menikin
myöhemmin naimisiin (ja erosi sitten miehen alkoholismin takia).
C.L. Pirkis oli aktiivinen eläintensuojelija, samoin lääkäriksi
kouluttautunut Arabella Kenealy.
Mary
E. Braddon: Levison's Victim
(19 sivua). Horace Wynward kertoo jahdistaan ympäri Eurooppaa
Michael Levisonin tavoittamiseksi. Tämä on pakottanut Wynwardin
rakastetun Lauran naimisiin kanssaan uhkailemalla tämän isää, ja
sitten tappanut Lauran huomattuaan ettei voi saada tämän rakkautta.
Wynward löytää Levisonin vihdoin yksityisetsivän avulla väärällä
nimellä Englannista ja aiemman ampumisajatuksen sijaan toimittaa
hänet aiempien rikoksien takia poliisien käsiin. Vuoden päästä
Wynward menee naimisiin Lauran siskon Emilyn kanssa, joka auttoi
häntä selvittämään Lauran murhan ja on aivan Lauran näköinen.
(Minusta tämä ei ollut onnelliseksi lopuksi kovin tyydyttävä.
Onko kirjallisuudessa ollut koskaan sellaista juoniratkaisua, että
nainen menee naimisiin jonkun miehen kanssa, koska tämä on aivan
saman näköinen kuin hänen aiemmin rakastamansa, kuollut mies?)
Melko hidastempoinen, mutta loppupuolella mukaansa tempaava novelli.
Ellen
Wood: Going Through the Tunnel
(19 sivua). Kertomus junamatkasta, jonka aikana taitava huijarikopla
varastaa rauhantuomarin paksun lompakon pimeässä tunnelissa.
Varkaat paljastuvat vasta muutamaa kuukautta myöhemmin, kun kertoja
näkee junassa toisilleen vieraina esiintyneiden ihmisten
esittäytyvän muille avioparina, mutta heitä ei silloinkaan saada
kiinni. Sympaattiset päähenkilöt, hyvä junamatkan ja henkilöiden
kuvaus (huijarinainen sylikoiransa kanssa oli mainio), kevyt
tunnelma.
Harriet
E. Prescott: Mr Furbush (9
sivua). Amerikkalainen rikkaiden seurassa itsensä kotoisaksi tunteva
etsivä Furbush ratkaisee varakkaan avioparin holhotin, nuoren naisen
kuristusmurhan valokuvan avulla. Hän suurentaa juuri murhan aikaan
talosta sattumalta otettua kuvaa niin paljon, että erottaa kuvasta
kuristajan kädessä olevan erikoisen sormuksen. Pitkän etsinnän
jälkeen hän sattuu vihdoin näkemään sormuksen murhatun naisen
holhoojapariskunnan vaimon kädessä. Tehokas ja mukava tarina ja
vuonna 1865(!) julkaistuksi novelliksi hämmästyttävän moderni
ratkaisutapa, vaikken kyllä ollenkaan usko, että 1800-luvun valokuvan suurennoksen
terävyys olisi riittänyt noin pitkälle.
Mary
Fortune: Traces of Crime (11
sivua). Australialaisten kullankaivajien pariin sijoittuva tarina,
jossa poliisi tekeytyy kullanetsijäksi saadakseen todisteita erään
naisen raiskaajaa vastaan. Samalla selviää, että epäilty on
tehnyt lähistöllä myös murhan. Tämä kokoelman ehkä kaikkein
realistisin tarina vakuutti uskottavuudellaan ja
todentuntuisuudellaan, ja minua miellytti se, että poliisi suhtautui
niin vakavasti raiskaukseen (joka on ilmaistu kiertoilmaisuin), mutta
piti raiskaajaa ja murhaajaa kuitenkin inhimillisenä, tunsi myös
myötätuntoa tätä kohtaan eikä suhtautunut kevyesti siihen, että
oli välikappaleena hänen tuomitsemisessaan hirtettäväksi murhan
takia.
Anna
Katharine Green: The House of Clocks
(35 sivua). Amerikkalainen lakimies kutsutaan maalle rapistuneeseen,
outoon, kartanomaiseen taloon tekemään voimakasluonteisen,
halvaantuneen naisen Arabella Postlethwaiten testamentin. Hän näkee
talossa hyvin heikkokuntoisen, kauniin nuoren naisen Helenan, jonka
odotetaan myös kuolevan pian, sekä kummallisen, ikivanhan
perheystävän, jolle talon kellot ovat hyvin tärkeitä ja joiden
sanoja tämä sanoo kuuntelevansa. Lakimies soluttaa taloon
halvaantuneen naisen hoitajaksi perijätär ja amatöörisalapoliisi
Violet Strangen, joka saa selville, että monimutkaisen perintöjuonen
ja mustasukkaisuuden takia Postlethwaite on myrkyttänyt
tytärpuoltaan jo kauan. Piiloutumalla kaappikelloon ja puhumalla
oikeaan aikaan niin että kello tuntuu sanovan ”kyllä” Strange
saa talon emäntään rakastuneen ja tälle lojaalin perheystävän
kertomaan koko tarinan ja onnistuu viime hetkellä pelastamaan
Helenan, jonka kanssa lakimies aikoo mennä naimisiin. Tämä oli
melodramaattinen ja epäuskottava tarina, senkin takia että Helena
tunsi olevansa niin paljon velkaa ”hyväntekijälleen” eli
äitipuolelleen, joka oli koko hänen ikänsä ajan kohdellut häntä
hyvin tylysti, että joi yhä uudelleen tämän lähettämän myrkyn,
vaikka tiesi juoman myrkytetyksi. Kyllähän 1800-luvun neidot kuvataan usein passiivisina, mutta tämä oli jo liioittelua.
Elizabeth
Corbett: The Polish Refugee (12
sivua). Mukava ja hyvin yllättävä tarina, jossa miessalapoliisi
paljastaa nuoren, ihastuttavan komean ja hurmaavan Puolasta paenneen
”kreivi” Feodor Plotnitzkyn ja hänen yhtä hurmaavan äitinsä
salaisuuden. Erään baronetin tytär on palavasti rakastunut
Plotnitzkyyn, joka opettaa nuorille naisille saksaa ja ranskaa sekä
viulunsoittoa; baronetti haluaa salapoliisin selvittävän onko ”kreivillä”
puhtaita jauhoja pussissaan. Plotnitzky paljastuukin naiseksi! Hän
ja hänen äitinsä olivat menettäneet kaiken omaisuutensa
baronetti-isän kuoltua metsästysonnettomuudessa, ja tytär oli aivan oikein ajatellut, että ansaitsee paremmin ulkomaalaista
miespakolaista esittämällä. Tietoon tyynesti suhtautuva rakastunut
baronetin tytär ystävystyy entisen ”kreivin” kanssa, joka
myöhemmin menee naimisiin hänen isänsä kanssa.
Mary
E. Wilkins: The Long Arm (32
sivua). Tätä tarinaa pidetään yhtenä 1800-luvun merkittävistä
lesboteksteistä. Novelli on saanut innoituksensa kuuluisasta vuoden
1892 kaksoismurhasta, josta syytettiin Lizzie Bordenia, joka
todettiin kuitenkin oikeudenkäynnissä syyttömäksi. Minäkertojana
on Sarah Fairbanks, pikkukaupungin opettaja, jonka isä on murhattu
vuoteeseensa. Murhasta epäillään ensin isän serkkua, jonka kanssa
tämä oli riidellyt ennen murhaa, mutta tällä on alibi. Sitten
epäilykset siirtyvät Sarahin viiden vuoden aikaiseen kihlattuun
Henry Ellisiin, koska isä on estänyt heidän avioliittonsa, ja kun
tälläkin on alibi, Sarahiin itseensä. Hänet vapautetaan
oikeudenkäynnissä, mutta kaikki pikkukaupungin asukkaat sulkevat
hänet sen jälkeen kokonaan ulkopuolelle, joten hän päättää
selvittää asian itse ja saa avukseen taitavan salapoliisin Francis
Dixin. Lopulta murhaajaksi paljastuu naapurin ompelijatar, joka on
tahtonut estää pitkäaikaisen naisasuinkumppaninsa avioliiton
Sarahin isän kanssa, ja joka on pitkällä käsivarrellaan onnistunut
avaamaan oven kissaluukun kautta. Tässä pitkässä hienossa
novellissa vakuutti eniten tarinan realistisuus ja minäkertojan toteava tyyli,
epäsentimentaalisuus, asiallisuus ja vahvuus sekä
hänen systemaattisuutensa johtolankojen etsinnässä ja arvoituksen
ratkaisemisessa.
C.
L. [Catherine Louisa] Pirkis: The Redhill Sisterhood
(24 sivua). Naisetsivä Loveday Brooke menee Redhillin kylään
selvittääkseen, onko paikkakunnalta talon vuokrannut, rampoja
lapsia auttava salaperäinen nunnakunta itse asiassa murtovarasliiga,
koska niihin taloihin, joissa he ovat käyneet pyytämässä
avustuksia, on tehty epäonnistuneita murtoyrityksiä. Kaksi nunnaa
on erittäin epämiellyttävän näköisiä, mutta heidän joukossaan
on myös nuori, kaunis, surullinen nainen. Brooke huomaa Redhillissä,
että häntä seurataan koko ajan, ja värvää apulaisekseen
sattumalta seuraansa osuneen komean ja ystävällisen nuoren miehen,
joka etsii kadonnutta sisartaan (tuo nuori nainen). Brooke selvittää
johdonmukaisen, älykkään päättelyn avulla, että nuori mies
onkin murtovarasliigan yksi jäsen ja inhottavan näköiset nunnat
ovat viattomia – tässä päättelyssä häntä on tosin auttanut
myös se, miten lempeästi nunnat ovat kohdelleet huostassaan olevia
lapsia – ja estää näin murron varakkaaseen kartanoon. Hauska
yksityiskohta on se, että tässä vuonna 1894 julkaistussa tarinassa
kartanon sähkövalot ovat tärkeässä roolissa. Mukava tarina,
sympaattinen ja älykäs päähenkilö, ja virkistävä poikkeus
siihen ajattelutapaan että rumat ihmiset ovat pahoja ja kauniit
ihmiset hyviä.
Arabella
Kenealy: The Villa of Simpkins
(16 sivua). Lordi Syfret näkee alaisilleen kiroilevan
epämiellyttävän näköisen punatukkaisen miehen johtavan erään
talon rakennustöitä. Myöhemmin tästä miehestä, Simpkinsistä,
tulee Syfretin tilanhoitaja (tai vastaava), ja vaikka Syfret
inhoaakin miehen ulkonäköä, tämä on pätevä työssään. Syfret
osuu uudelleen Simpkinsin rakennuttamaan taloon, jossa asuu
Simpkinsin sukulaispariskunta. Pariskunta on saanut perinnön, jota
Simpkins piti ensin omanaan, mutta alun kiukun jälkeen Simpkinsistä on
tullut ystävällinen avioparille ja hän on lahjoittanut sukulaisilleen
rakennuttamansa talon. Hän on kuitenkin näiden tietämättä
rakennuttanut taloon mekanismin, joka sulkee erään makuuhuoneen
oven ja päästää huoneeseen syanidia. Huoneessa on jo aiemmin
kuollut eräs siellä nukkunut vieras, mutta kuolemaa pidetään (mielestäni täysin käsittämättömästi)
itsemurhana. Talon nykyiset asukkaat menevät huoneeseen nukkumaan ja
löytyvät aamulla kuolleina yön aikana syntynyt pikkuvauva
vierellään. Kun Simpkins menee peittämään jälkiään, mekanismi
alkaa toimia ja tappaa hänet. Epäuskottava ja
melodramaattinen, vaikkakin sujuvasti kirjoitettu tarina. Toisin kuin edellisessä novellissa, tässä epämiellyttävän näköinen ihminen on kaikin puolin epämiellyttävä.
L.
T. [Elizabeth 'Lillie' Thomasina] Meade: The Warder of the Door
(17 sivua). Näennäisesti yliluonnollisia elementtejä sisältävä
tarina, jossa minäkertoja auttaa ystäväänsä selvittämään
tämän isän kuoleman jälkeen suvun kirouksen salaisuutta.
Maanalaisen kammion (jonne nämä miehet jäävät joksikin aikaa
loukkuun) ovi näyttää sulkeutuvan itsestään, kuin aaveen
vastustamattomasti työntämänä, ilman mitään näkyvää
mekanismia, mutta päähenkilö selvittää asian johtuneen rautaovea puoleensa vetävästä magneettimalmia sisältävästä
arkusta. Hyvin kirjoitettu kummitustarina, joka ei olekaan kummitustarina.
Lucy
G. Moberly: The Tragedy of a Doll
(10 sivua). Englantilaiseen sairaalaan tuodaan puolittain koomassa
oleva tyttö, joka tajuttomuudestaan huolimatta puristaa kainalossaan
tiukasti vahanukkea ja hermostuu suunnattomasti, jos se yritetään
ottaa häneltä pois. Minäkertojana toimiva naisten ja lasten
osaston naislääkäri (kirjailija oli itse sairaanhoitaja, joten hän tunsi aihepiirin)
ilostuu, kun tyttö monen päivän päästä herää, mutta tämä
puhuu kieltä, jota kukaan ei ymmärrä. Juuri silloin osaston
toimintaan tulee tutustumaan venäläinen ruhtinatar, joka ymmärtää
tytön sanat ja järkyttyy, koska ne viittaavat nihilistien
toimintaan: nihilistit ovat piilottaneet nuken pään sisään
tärkeitä papereita ja laittaneet ruhtinattaren oman seuraneidin pikku
tyttären kuljettamaan sen tullin läpi. Hyvä tarina paljolti
sympaattisen päähenkilönsä takia, vaikka (toisin kuin tarinassa)
sympatiani olivatkin osaksi itsevaltaista tsaaria vastustavien
nihilistien puolella.
Carolyn
Wells: A Point of Testimony (17
sivua). Tässä tarinassa kehutaan kovasti salapoliisi Bert
Baylissiä. Bayliss on kehittänyt itselleen näkymättömän apurin
Harrisin, jonka kanssa hän keskustelee tapauksistaan ja joka on
vähemmän yllättäen aina samaa mieltä kuin Bayliss. Bayliss
lähtee rikkaan Hemmingwayn kotiin auttamaan siellä vieraana ollutta
ystäväänsä herra Hopkinsia, koska Hemmingway on murhattu.
Murhaajaksi paljastuu Hemmingwayn sihteeri Fiske osittain Baylissin
tarkan havainnoinnin avulla. Tämä on kokoelman novelleista eniten
perinteinen johtolankojen selvittely -tarina – muut ovat olleet
enemmänkin tapahtumiin keskittyviä – ja tästä pidin ehkä
vähiten, koska Bayliss oli hyvin ärsyttävän tuntuinen, ja keksin
ratkaisunkin etukäteen.
Kannen hurja kuva ei ikävä kyllä saa kirjassa selitystä.
Mike Ashley (ed.): Sisters in Crime. Early Detective and Mystery Stories by Women, 2013. Peter Owen. 251 sivua.
hmm, joitain kiintoisan oloisia tarinoita. Kirjailijoista en tunne muita kuin Mary Braddonin, olen tältä yhden kirjan lukenut joka protodekkariksi voitaneen laskea (tai asettui jonnekin goottikirjallisuuden ja modernimman dekkarin välimaastoon, tuoden toki esiin genrejen yhteyksiä...)
VastaaPoistaErinomaisen mielenkiintoinen valinta dekkariviikolle! Kaikki kirjailijat ovat minulle tuntemattomia. Tämän voisin hyvin lukea.
VastaaPoistaKiitos! Suosittelen kyllä lukemista, jos tämän löytää jostakin.
PoistaOlivat kiinnostavia, lukisin näitä mielelläni enemmänkin. Oli myös mielenkiintoista saada tietää, miten paljon naiset julkaisivat dekkarikirjallisuutta (laajasti ymmärrettynä) 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa, vaikka nykyään sen ajan dekkarigenrestä muistetaan lähinnä vain Arthur Conan Doyle ja ehkä myös Wilkie Collins.
VastaaPoistaTämä siis vastaukseksi Gregoriuksen viestiin. Ehkä joskus vielä opin liittämään vastaukset yksittäisiin viesteihin :).
PoistaJooh, Braddonin yksi kirja oli 1001 Books -listalla josta minäkin nimen olin hoksannut (vaikka eri kirjan luinkin), mutta tavallaan niiden tunnettavuudessa saattaa olla ongelma putoaminen genrejen väliin, ne eivät ole varsinaista goottikirjallisuutta mutta eivät vielä oikein dekkareitakaan...
PoistaJa Mary Roberts Rinehartia olen yhden kirjan verran lukenut, Christietä noin sukupolven verran edellä ja ilmeisesti alan harrastajien tuntema ainakin samassa määrin kuin Wilkie Collins. Ja varmaan niitä muitakin on ollut ainakin tarpeeksi että Christie ja Sayers innostuivat myös tekemään ilman että olisivat mitenkään poikkeuksellisia pioneereja, mutta suurin osa on tosiaan kadonnut historian kuriositeeteiksi...
Mielenkiintoista, että Braddonin kirja oli tuolla listalla. Tässä kirjassa hänen kertomuksensa ei ollut minusta parhaita, ja se oli tosiaan enemmän tunnelmankehittelyä kuin arvoituksen ratkontaa.
PoistaRinehart on tosiaan yksi tunnetumpi varhaisempi naisdekkaristi. Luin yhden hänen novellinsa kirjasta Murhaavat naiset ja ajattelin myöhemmin lukea lisää Rinehartia.
Monet tämän kirjan tarinoista olivat sen verran hyviä, että eivät nämä kirjoittajat minusta huonoutensa takia ole painuneet unohduksiin. Kiva, että näitä vanhojakin kirjailijoita nostetaan esiin (kuten Nysalor-kustantamo Suomessa).