Kersti Bergroth: Sinä ja minä, 1952

Kun olin pieni, mökin kirjahyllyssä oli Kersti Bergrothin essee- ja pakinakirjoja, ja pidin niiden kepeästä ja ystävällisestä kirjoitustyylistä. Tämä tuottelias kirjailija tunnetaan kai parhaiten näytelmistään (esim. Anu ja Mikko) sekä Mary Marckin nimellä kirjoitetuista nuortenromaaneista. En löydä nyt aiemmin lukemiani kirjoja, joten kun kirpparilta löytyi tämä esseekokoelma, ajattelin tutustua siihen.

Emme milloinkaan ole olleet "lapsia" siinä mielessä kuin aikaihmiset yleensä käsittävät lapsena olemisen. Ei lapsellisuus ole mitään puolittaista vähäjärkisyyttä. Se on vain "toisenlaisuutta".
          Ero lapsuutemme ja myöhemmän ajan välillä on osaksi juuri se, että silloin oli niin äärettömästi kiintynyt aivan jokaiseen esineeseen ja olentoon ja tapahtumaan. (75)

Kirjan sisältöä voisi kuvata arkipäivän filosofiaksi. Siinä mietitään ihmiselämää monelta kannalta ja sitä, miten voisi parhaiten toimia jokapäiväisessä elämässä. Monet sen ohjeista tuntuvat nykypäivänäkin tutuilta ja järkeviltä, siitä löytää esimerkiksi mindfulnessin tapaisia ajatuksia, pohdintaa siitä, miten luonto antaa voimia, ja konmaritusta eli tavaroiden vähentämisen hyväätekevyyttä (mikä ei lohdullisesti ollut Bergrothin vahvuuksia). Jotkin ajatukset olivat vähän outoja, mutta aika harvat. Parissa kohdassa Bergroth puhuu mielestäni aiemmin sanomaansa vastaan. Aika hupaisaa on se, että Bergroth miettii, miten kiireisiä ja hermostuneita nykyajan (eli 1950-luvun ihmiset) ovat ja ihailee entisaikojen elämänmenon rauhallisuutta.

1950-luvun alussa Suomessa oli varmaan vielä melkoinen pula kaikesta, ja yhdessä "tajunnanvirtaesseessä" Bergroth sanoo puhuessaan Ruotsista tulleesta paketista, että siinä olisi saanut olla ylimääräinen saippua jauhojen sijaan, koska jauhojahan Suomessa jo on. Kirjassa ei kuitenkaan muuten puhuta puutteesta eikä ylipäätään valiteta mistään, ja läpikäyvänä teemana siinä on ehkä kiitollisuus ja tyytyväisyys, tai ainakin pyrkiminen näihin.

Yhtä suuri erehdys on muuten sekin haikeus, jota me tunnemme, kun ajattelemme nuoruuden katoavaisuutta. Itse asiassa on niin, että elämä muuttuu vähitellen yhä innostavammaksi, jos se hoidetaan oikein. Nuorena ihminen on liikuttava ja onneton, vuosien mukana hän on yhä onnellisempi ja yhä jännittävämpi. Jos hän hoitaa elämänsä oikein. (94) Jos ymmärsin kirjan oikein, tämä elämän oikein hoitaminen tarkoittaa mm. itsensä kehittämistä, opiskelua ja avointa suhtautumista elämään ja ihmisiin.

Bergrothilla on sanansa sanottavana kuplautumisesta (vaikkei hän tätä sanaa käytäkään):

Kaikki eristyminen, kaikki karsinoituminen on pahasta. Kaikkien pitää tuntea kaikkia, ymmärtää kaikkia, oppia kaikilta. Jokaisen pitäisi silloin tällöin olla "sekalaisessa seurakunnassa". ...
          Tällainen olisi meille mainio kasvatus laajuuteen ja arvostelukykyyn. Sitä paitsi se olisi tavattoman hauskaa. ... Meidän asiamme on tuntea ihmiskunta eikä vain oma puolueemme eikä vain sen samanikäisiä, samantyylisiä jäseniä. (168)

Tämä oli mukava, rauhallinen, lämminhenkinen kirja, vaikkei kovin järisyttävä tai syvältä kouraiseva, ja sitä oli hauska lukea. Se sopii niille, jotka tuntevat salaista kaipausta kaikenlaiseen kukoistavaisuuteen: hiljaisiin iltapäiviin, korkeimpaan lukemiseen, sydänvelvollisuuksien täyttämiseen ja muuhun kauniiseen (164).

Ketjukolaaja on lukenut Bergrothin näytelmän Jääkärit ja runokokoelman Kirje taivaaseen.

Kersti Bergroth: Sinä ja minä, 1952 (toinen painos). Otava. 247 sivua.