Sujata Massey: Satapurin jalokivi (The Satapur Moonstone, 2019)

Luin nyt toisen osan 1920-luvun Intiaan sijoittuvasta dekkarisarjasta, jossa parsilakimies Perveen Mistry - naissukupuolensa takia harvinaisuus ja ehkä ainoa mahdollisuus purdahia eli eristystä noudattavien naisten asiantuntevaksi lakimiesavuksi - ratkoo rikoksia. Sarjan ensimmäinen osa oli Murha Bombayssa. Tässä kirjassa Perveen matkustaa keskelle viidakkoa pieneen Satapurin ruhtinaskuntaan, jota on kohdannut onnettomuus: ensin maharadza on kuollut koleraan, sitten kruununperijä on kuollut tiikerinmetsästysretkellä. Tuleva maharadza on vielä lapsi, mutta hänen isoäitinsä ja äitinsä eivät pääse sopuun hänen koulutuksensa järjestämisestä, minkä takia ruhtinaskunnan asioita valvova brittihallinto lähettää Perveenin paikalle tutkimaan tilannetta ja antamaan suosituksensa.

Pidin kirjan ajankuvasta - Perveen esimerkiksi kannattaa yhteiskunnallisen aktivistin Mohandas Gandhin ajatuksia - epätavallisesta tapahtumapaikasta ja mukavan rauhallisesta etenemistahdista, mutta Perveenin luonteeseen kaipaisi ehkä enemmän särmää. Hän pitää kyllä puolensa, toimii pätevästi miesten hallitsemalla alalla ja on eronnut häntä hyvin huonosti kohdelleesta miehestään, mutta mikään kapinallinen hän ei pohjimmiltaan ole. Tarvitseeko hänen sitten ollakaan, varsinkaan kun hänen perheensä pitää tarkasti huolta hänen moraalistaan? Ehkä ei, mutta olisin kaivannut vähän enemmän jännitettä hänen luonteeseensa.

Perveen tapaa kirjassa mutkattoman ystävällisen englantilaisen virkamiehen Colinin, jonka intialainen palvelija Rama on opettanut tälle joogaa. Tuntui oudolta, että Intiassa opiskeluvuosia lukuun ottamatta koko ikänsä asunut Perveen ei tiennyt joogasta muuta kuin sen, että se on pyhien miesten harjoittama hindujen uskonnollinen perinne (s. 63). Massey näyttää kuitenkin tutkineen aihettaan paljon, joten ehkäpä eri kansanryhmät eivät tunteneet toistensa tapoja kovin hyvin, ja ehkä jooga oli tuolloin Intiassa yleensä ottaen melko tuntematon asia ja enemmänkin uskonnollinen kuin liikunnallinen harjoitus.

Kirjassa on runsaasti mielenkiintoisia yksityiskohtia ajan elämästä, ja pohjavirtana siinä kulkee naisten asema miesten hallitsemassa yhteiskunnassa sekä intialaisten nouseva vastarinta brittivalloittajia vastaan. Näitä teemoja ei kuitenkaan käsitellä mustavalkoisesti: kirjassa on sekä hyvin epämiellyttävä nainen että hyvin miellyttävä britti.

Maija Heikinheimon käännös on helppoa ja hyvin etenevää luettavaa, ja nyt vieraammat henkilöt eivät enää sinutelleet toisiaan, mikä häiritsi minua edellisessä osassa. Huomasin edellisessä osassa myös vasta kirjan lopussa sen sanaston, mutta nyt sanastosta (jossa ei kyllä ole läheskään kaikkia tuntemattomia sanoja) mainitaan ystävällisesti alaviitteessä jo kirjan alussa. Anja Reposen kannet sarjassa ovat oikein kauniita ja tunnelmaan sopivia, vaikka tähän kanteen olisin kyllä kaivannut tiikerille silmiä. Yleensä ottaen kirja oli viihdyttävä lukukokemus, ja jatkan sarjan parissa varmasti myöhemminkin.

Muita kirjoituksia esimerkiksi täällä: Kirjan pauloissa, Ruusunnuppuja, Kirjan jos toisenkin, Kirjaimia, Kirjavinkit, Tuhansia sivuja, Tuijata.

Sujata Massey: Satapurin jalokivi. Perveen Mistry tutkii, 2020 (The Satapur Moonstone, 2019). Gummerus. Suomennos: Maija Heikinheimo. Kansi: Anja Reponen. 407 sivua.