Jonah Lehrer: Proust Was a Neuroscientist, 2007

Mitä yhteistä kahdeksalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun runoilijalla, kirjailijalla, kuvataiteilijalla, säveltäjällä ja keittokirjan kirjoittajalla on nykyaikaisen neurotieteen kanssa? Tämän kirjan mukaan paljonkin. Jonah Lehrerin mukaan sadan vuoden takaiset taiteen tai gastronomian edustajat ovat teoksissaan tavoittaneet jotain olennaista ihmisaivojen ja -aistien tavasta toimia, ja uudet aivotutkimukset ovat osoittaneet heidän näkemyksensä jälkikäteen oikeiksi.

Kirjassa puhutaan Walt Whitmanista, George Eliotista, Marcel Proustista, Paul Cézannesta, Igor Stravinskysta, Gertrude Steinista ja Virginia Woolfista. Auguste Escoffier oli kokki ja suositun keittokirjan kirjoittaja, joka tavoitti umami-maun vaistonsa ja kokeilujen avulla, vaikka tiede väitti vielä kauan hänen jälkeensä, että vain neljä makua ovat fysiologisesti mahdollisia. Vaikka muut paitsi Escoffier olivat minulle tuttuja, kukaan heistä ei ole suosikkini enkä ole lukenut ketään kirjan kirjailijoista Woolfin Omaa huonetta ja Whitmania lukuun ottamatta (eräs jakso hänen Leaves of Grass / Ruohonlehtiä -teoksestaan on ollut minulle tärkeä jo vuosikymmeniä ja niitä harvoja runoja jotka osaan ulkoa, vaikka kokonaisuutena teoksen monesti luettelomainen vyörytys on minulle liikaa). Cézannen taulut ovat itse asiassa mielestäni aika kolhoja ja rumia (tässä olen samaa mieltä kuin 1800-luvun vanhoilliset taidearvostelijat, hmm), mutta tämä kirja antoi minulle uuden valaisevan näkökulman niihin, kuten kaikkien muidenkin ihmisten teoksiin, joista kirjassa puhuttiin.

Jottei tästä kirjoituksesta tulisi toivottoman pitkä, tiivistän lukujen sisällön muutamaan sanaan. Whitman - kehon merkitys, kehollisuus ja kehon yhteys tunteisiin; Eliot - positivismin harha ja valinnanvapauden mahdollisuus; Escoffier - maku; Proust - muisti ja sen muuttuvuus ja jatkuva uudelleen muotoutuminen; Cézanne - näkemisen rakentuminen ja ajatusten vaikutus näköhavaintoon; Stravinsky - kuuloaisti ja varsinkin musiikin havaitseminen sekä järjestyksen ja toisaalta uutuuden tarve aivoissa; Stein - kieli ja synnynnäinen kielioppi; Woolf - tietoisuuden rakentuminen sekä identiteetin olemassaolo, mosaiikkimaisuus ja vaihtelevuus. Yhteisenä juonteena kaikissa luvuissa on se, että reduktionismi ei toimi, että havaitseminen ja aivojen toiminta on monimutkaista ja monitahoista ja tavallaan orgaanista (no, aivothan ovat orgaaniset), mikä sopii yhteen myös omien kokemusteni ja ajatusteni kanssa.

Lehrer on itse työskennellyt nobelisti ja hermotutkija Eric Kandelin laboratoriossa, ja vaikka hän sanookin itseään vaatimattomasti vain rivityöläiseksi, hänen tietämyksensä aivojen toiminnasta vaikuttaa mittavalta. Kun tähän yhdistetään vielä kiinnostavaa ja asiantuntevaa 1800-luvun ja 1900-luvun kulttuurihistoriaa - lukija saa tietää paljon käsitellyistä kulttuurin edustajista ja heidän aikakaudestaan - tulos on oikein nautittava. (Kirja vaati kuitenkin aika paljon keskittymistä ja minuun iski lukiessa muutaman kerran jumi, mutta pääsin sen yli lukemalla tekstiä ääneen - olen löytänyt tämän keinon jostain blogista.)

Kirjassa pidetään sekä tiedettä että taidetta tärkeinä, ja Lehrer toivookin, että toisin kuin nykyään, niitä ei pidettäisi toisilleen vastakkaisina vaan että niiden edustajat arvostaisivat toisiaan, koska sekä tiede että taide saavat omilla tavoillaan otteen totuudesta. Näin molemmat pääsisivät etenemään pidemmälle kuin vain pitäytymällä tiukasti omissa lokeroissaan. Kirjassa esitellyt taide-elämän edustajat olivat kaikki kiinnostuneita oman aikansa tieteestä ja seurasivat sitä (Gertrude Stein oli jopa ennen kirjailijaksi ryhtymistään psykologi ja aivotutkija). Lehrer edustaa itse hienosti tätä tieteen ja taiteen yhdistymistä: hän tuntee tiedettä hyvin, mutta hän arvostaa ja rakastaa myös taidetta, ja hänen proosansa on usein hyvin kaunista ja hivelee korvaa ja mieltä.

The memory is altered in the absence of the original stimulus, becoming less about what you remember and more about you. So the purely objective memory, the one "true" to the original taste of the madeleine, is the one memory you will never know. The moment you remember the cookie's taste is the same moment you forget what it really tasted like. (85)

Vaikka pidinkin kirjasta paljon, en ollut Lehrerin kanssa samaa mieltä asiasta, josta itse tiedän enemmän. Kirjoittaessaan Gertrude Steinista Lehrer puhuu Noam Chomskyn kieliteoriasta (Chomsky on varmaan yleisesti paremmin tunnettu yhteiskuntakriitikkona ja aktivistina, mutta alkujaan hän tuli tunnetuksi kielitieteilijänä), jonka mukaan ihmisillä on syntyessään eräänlainen kaikille samanlainen syväkielioppi (deep structure), jonka pintatason ilmentymiä kaikki eri kielet ovat. Vaikka tämän teorian puolesta puhuvatkin jotkin vakuuttavan tuntuiset seikat, Chomsky päätyy tiukoille solmuille yrittäessään johtaa syvärakenteestaan niin erilaiset kielet kuin vaikkapa suomi, englanti ja kiina, ja mielestäni epäonnistuu tässä kokonaan.

Chomskyn mielestä kielentaju on myös vain ihmisille ominainen asia ja hän on joko mitätöinyt tulokset ihmisapinoiden (esimerkiksi simpanssi Washoe, gorilla Koko, bonobo Kanzi; myös papukaija Alex on oppinut ihmiskieltä) kielen oppimisesta, tai jos ei ole voinut tehdä tätä, antanut kielitaidolle aina uuden määritelmän sulkeakseen ihmisapinat kielen ulkopuolelle sitä mukaa kun ne ovat oppineet käyttämään kieltä hänen aiemmin määrittelemällään tavalla. Tästä huolimatta Lehrer puhuu hänen kieliteoriastaan kuin se olisi todistettu, kaikkien hyväksymä asia, mitä se ei todellakaan ole. (Professori Anneli Kauppisen kirjoittaman uuden kirjan Mistä kieli meihin tulee takakannessakin sanotaan, että "Kirjassa väitetään, että todisteita synnynnäisestä ja kaikille ihmisille yleisestä kieliopista ei ole".)

Tämä sai minut ajattelemaan, että ehkä muutkaan kirjassa esitetyt ajatukset aivotoiminnasta eivät ole välttämättä yleisesti hyväksyttyjä, vaikka ne minusta kuulostivatkin intuitiivisesti ja tiedollisesti uskottavilta. (Lähteitä on käytetty paljon - kirjan pienellä kirjoitettu kirjallisuusluettelo on 15 sivun pituinen, vaikka mukana on tietysti myös paljon historiateoksia.) Oli miten oli, kirja on kiinnostava, älykäs ja kauniisti kirjoitettu.

Kirjan kansikuva on mielestäni vähän tylsä, mutta tuolta Proustin kuuluisa madeleine-leivos siis näyttää. Oli hauska lukea kirjasta, että Proust viilaili tekstejään painoon menemiseen asti, koska itsekin tunnen usein tarvetta tehdä bloggauksiini pieniä muutoksia julkaisun jälkeen. Mikä sopi Proustille, sopii myös minulle, vaikken kirjoitakaan tärkeitä asioita ihmisten aivotoiminnasta paljastavaa maailmankirjallisuutta. 

Korjaus 19.12.20: Deep grammar muutettu deep structureksi.

Jonah Lehrer: Proust Was a Neuroscientist, 2007. Houghton Mifflin Company. Kansi: Robert Overholtzer. 200 sivua.