Tätä kirjaa oli mukava lukea, koska Pepicelli tuntee aiheensa erinomaisesti, hän käsittelee sitä hyvin tasapuolisesti ja ottaa huomioon argumentit hunnun puolesta ja sitä vastaan. Joskus tämä turhauttikin, koska juuri kun ajatteli, että näin asia varmaan on, kirjassa esitettiin vastakkainen näkökanta. Pepicelli ei myöskään tarkastele aihettaan vain ulkopuolelta: vaikka hän itse ei (kai) olekaan muslimi, hän tuntee musliminaisia ja on haastatellut heitä paljon.
Ehkä tärkein asia kirjassa on minusta muistutus mielipiteiden kirjosta islamissa. Ei ole olemassa vain yhtä huntua tai yhtä tyypillistä musliminaista eikä myöskään yhtä islamia, vaan huntutyypit ja niiden käyttötavat vaihtelevat paljon, samoin syyt, miksi musliminaiset käyttävät tai ovat käyttämättä huntua. Asiasta pitäisi kysyä naisilta itseltään eikä automaattisesti olettaa, että kyse on alistavasta miesten tai uskonnon sanelemasta käytännöstä (tai että kyse ei ole tästä). Kaikki musliminaiset eivät myöskään käytä huntua, vaikka länsimediassa musliminaiset esitetään yleensä nimenomaan hunnutettuina. Hunnun kannattajien ohella on todella olemassa niitäkin, jotka eivät hyväksy hunnun käyttöä missään muodossa, koska he kiistävät Koraanin määränneen sen käytön tai koska heidän mielestään 600-luvulla kirjoitettu teos ei voi säädellä 2000-luvun muslimien elämää. (32-33) Itse tapaamani musliminaiset tosiaan käyttävät erilaisia huntuja eri tavoilla - eräs nainen esimerkiksi peitti tukkansa eräänlaisilla kauniilla turbaaneilla - tai eivät käytä ollenkaan huntua.
Muslimit ovat siis eri mieltä siitä, määrääkö Koraani naiset käyttämään huntua. Eri muslimimaissa (tunnetuimpana tietysti Turkki) on ollut myös liikkeitä hunnun käytön lopettamiseksi, etenkin 1900-luvun alkupuolella; viime vuosikymmeninä hunnun käyttö on taas lisääntynyt. Kirjassa on kiinnostava luku siitä, miten huntua on länsimaiden historiassa käytetty muslimikulttuurien eksotisointiin ja näin kolonialismin puolustamiseen ja siirtomaavalloitusten oikeuttamiseen, ja se sai ajattelemaan, miksi hunnulla on niin voimakas symboliarvo. Miksei sitä voi pitää pelkästään vaatteena?
Kirjassa kerrotaan myös islamilaisesta feminismistä (laaja, hyvin järjestäytynyt liike), josta ainakaan minä en ole juuri kuullut, vaikka se järjestää esimerkiksi myös kansainvälisiä kongresseja (141). Liike vaatii naisille oikeuksia vedoten siihen uskonnolliseen lähtökohtaan, etteivät Koraani, sunna eivätkä hadithit vaadi naisten alistamista vaan päinvastoin takaavat heidän vapautensa ja oikeutensa sekä perheessä että yhteiskunnassa (139). Länsimaisesta näkökulmasta yllättävästi osa islamilaisista feministeistä puolustaa hunnun käyttöä, syynä se, että se vapauttaa naisen länsimaisen kauneusvaatimuksen orjuudesta - nainen saa olla oma itsensä ilman että hänen täytyy noudattaa muodin vaatimuksia tai hoikkuusihanteita. Toiset islamilaiset feministit taas eivät käytä huivia.
Koska kirja on italialaisen kirjoittajan teos ja vastaus länsimaissa velloneelle huntukeskustelulle ja esimerkiksi kysymykselle hunnun ja muiden uskonnollisten symbolien kieltämisestä Ranskan kouluissa, sen näkökulma on suurelta osin länsimainen ja eurooppalainen. Hunnun käyttöä perinteisissä muslimimaissa käsitellään ehkä eniten historiallisissa yhteyksissä. (Esimerkiksi Iranissa ja Saudi-Arabiassahan kansalaisten hunnun käytöstä määrätään lailla, joten näissä maissa ei voi puhua vapaasta valinnasta.)
Kirja on monipuolinen, tasapuolinen ja kiihkoton esittely aiheesta, ja Pepicelli siteeraa siinä monia muslimikirjoittajia ja -tutkijoita, pääasiassa naisia. Kirja kannattaa lukea, jos on kiinnostunut ei vain hunnusta, vaan yleensä islamista. Oli myös hienoa lukea vaihteeksi italialaisen tutkijan eteläeurooppalaisesta näkökulmasta kirjoittama teos, eikä aina vain englantilaisia tai amerikkalaisia kirjoja, kiitokset siis Vastapainolle kirjan julkaisemisesta. Lena Talvion käännös on hyvä.
Muutkin ovat pitäneet kirjaa hyödyllisenä ja monipuolisena: Maailman Kuvalehti, Tietysti.fi, Kirjastolehti, Lukupino, Kirjavinkit, Uskonnontutkijan arvio. Teetain kirjoituksessa on myös kriittisiä näkökohtia. Seuran artikkelissa on paljon huivin ja hunnun käytöstä mm. Suomessa.
Kirjan luvut: Johdanto: Kysymys hunnusta, 1 Huntu ja Koraani, 2 Siirtomaiden hunnut - Pohjois-Afrikka ja Lähi-itä 1700-luvulta 1900-luvulle, 3 Hunnutettu vallankumous, 4 Jälkikoloniaaliset hunnut: Eurooppa 2000-luvulla, 5 Kehon estetiikka pyhyyden ja muodin välissä.
Edit 5.4.22.
Renata Pepicelli: Islamin huntu, 2014 (Il velo nell'Islam - Storia, politica, estetica, 2012). Vastapaino. Kääntäjä: Lena Talvio. Kansi: Saana Nyqvist (en löytänyt tietoa kirjasta, mutta sain nimen eräästä arviosta). 228 tekstisivua.
Onpa hienoa, että tarjolla on joskus muutakin kuin englantilaista ja amerikkalaista näkökulmaa! On totta, että länsimaissa helposti ajatellaan, että kaikki muslimit ovat samanlaisia, vaikka islamin sisälläkin on monia eri liikkeitä, ja sielläkin on liberaaleja, konservatiiveja, tosiuskovia, välinpitämättömiä, ateisteja ja kaikkea siltä väliltä. Hunnun käytöllekin on varmasti monia syitä, ja jotkut pitävät sitä ihan omasta halustaan, eli ei aina ole kysymys alistamisesta. Kiinnostava kirja, tämän voisi joskus lukea.
VastaaPoistaMuslimeja on tosiaan monenlaisia, ja tämä kirja toi hienosti eri näkökantoja esille ja sai minut pohtimaan joitakin omia käsityksiäni. Ja italialaisuus oli myös plussaa - sieltä päin tulee harvoin luettua mitään, ainakaan tietokirjoja.
Poista