Jean-Claude Mourlevat: Jefferson (2018)

Tämä kirja on eräänlainen lasten dekkari, joka yhdistää lastenkirjan ja dekkarin genrepiirteitä joskus hämmentävällä tavalla. Sen päähenkilöitä ovat eläinhahmot - kohtelias, siisti, järjestyksestä pitävä ja huomaavainen siili Jefferson ja hänen ystävänsä, rempseä ja iloinen sika Gilbert - ja ihmiset ovat vain sivuosassa, mikä sijoittaa sen selkeästi lastenkirjallisuuteen. Kirjassa on paljon huumoria, mutta toisaalta se ei ole mitenkään kovin kevyt ja hilpeä, koska se on kertomus murhatutkimuksesta. Kirjassa on muutama yllättävän raakakin kohtaus - sen lopussa ihmisroisto esimerkiksi roikottaa Jeffersonia kylpyammeen yllä ja aikoo viiltää tältä kurkun auki - joita minun on vaikea sovittaa ajatukseen lastenkirjasta.

Eläinten maassa asuva Jefferson joutuu kirjan alussa syyttömänä epäillyksi kampaajansa, mäyrä Edgarin murhasta. Puhdistaakseen maineensa hänen täytyy rohkaista mielensä ja matkustaa Gilbertin kanssa seuramatkaturistin roolissa monien muiden eläinten seurassa bussilla ihmisten maahan. Jefferson ja Gilbert saavat ihmisten kaupungissa vähitellen selville tärkeitä asioita Edgarin menneisyydestä ja selvittävät samalla syyn tämän murhaan. He joutuvat tutkimuksen ohessa myös kohtaamaan sen, miten ihmiset kohtelevat eläimiä: eläinturistien kohtaama hienovarainen halveksunta ei ole mitään verrattuna siihen, että Gilbert joutuu viettämään painajaismaisen yön suuressa teurastamossa ja näkemään, miten ahdistuneet lehmät, siat ja lampaat johdatetaan kuolemaansa.

Kirja puolustaa siis eläinten oikeuksia, mikä on kunnioitettavaa ja hyvä asia, mutta jostain syystä en kuitenkaan oikein innostunut siitä. Ehkä siksi, etten pystynyt sijoittamaan sitä selkeästi lastenkirjaksi tai dekkariksi, ja ehkä ruotsin kieli myös hankaloitti lukemista jonkin verran. Kirjasta jäi kuitenkin elävästi mieleen Gilbertin ihmettely siitä, miksi ihmiset syövät lihaa, kun on olemassa niin paljon ihania hedelmiä, vihanneksia ja kasvisruokia. Gilbertin listaus sai minut tajuamaan, miten monia ja miten herkullisia ruokia kasviksista ja hedelmistä saa tehtyä ja että liharuoat ovat oikeastaan varsin tylsiä ja yksipuolisia niihin verrattuina. Taas yksi syy vähentää lihansyöntiä, kun umami-maunkin voi saada aikaan vaikkapa soijakastikkeella tai kaupan mausteella.

Ei siinä ole järkeä, hän mumisi ja Jefferson kuuli hänen äänensä kuin suodattimen läpi, he voivat syödä mitä vain haluavat: spagettia ja tomaattikastiketta, perunagratiinia, pitsoja, vadelmapiirakoita, perunatortillaa, saksanpähkinäkakkua, punaista linssikeittoa ja kookosmaitoa, pannukakkuja hillon kera, appelsiineja, päärynöitä, aprikooseja, voissa paistettuja herkkusieniä, tomaattisalaattia, voisarvia, tagliatellea peston kanssa, vaniljakiisseliä, mansikoita, meloneja, riisiä, perunasosetta, herneitä, kurpitsasosetta, hasselpähkinäsuklaata... mutta se ei riitä! (166-167)

Kirjan kansikuva ja sisällön mustavalkoiset kuvat ovat kauniita ja taidokkaita. Ranskalainen Jean-Claude Mourlevat on saanut arvostetun Astrid Lindgren Memorial Awardin eli ALMA-palkinnon vuonna 2021, joten saan tällä kirjalla osuman Kirjaimia-blogin Kirjallisuuspalkinto-lukuhaasteeseen.

Jean-Claude Mourlevat: Jefferson, 2021 (Jefferson, 2018). Lilla pirat förlaget. Ranskankielisestä alkuteoksesta ruotsiksi kääntänyt Marianne Tufvesson. Kannen kuva: Lisa d'Andrea. Kuvitus: Antoine Ronzon. 262 sivua.

Elina Nikulainen: Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta, 2024

Olen bloggauksissani paljon jäljessä ja luin tämän kirjan jo kesäkuussa, joten se ei ole enää tuoreena mielessä. Kirjoitan tähän kuitenkin pääkohtia kirjasta, koska kirja ansaitsee tulla esitellyksi, ja se on kaiken lisäksi vaikeitakin asioita käsitellessään hyvin ja viihdyttävästi kirjoitettu. Se myös herätti ajatuksia ja antoi pohdittavaa.

Elina Nikulainen on tehnyt väkivallan vastaista työtä pian 20 vuotta. Monissa erilaisissa maissa, hyvin erilaisista lähtökohdista tulevien ihmisten kanssa ja erilaisissa olosuhteissa (7). Hänellä on siis oikein hyvät lähtökohdat kirjoittaa sukupuoliseen kanssakäymiseen liittyvästä suostumuksesta, jonka hän ymmärtää paljon laajemmin kuin vain lain puitteissa pysymisenä ja suoranaisen väkivallan puuttumisena: kyse on ymmärryksen lisäämisestä ja turvallisuudesta. Hyvistä suhteista ilman minkäänlaista pelkoa tai painostusta (9-10).

Nikulainen tiivistää suostumuksen akronyymiin TATTI (englanniksi FRIES, s. 23-25): suostumuksen tulee olla Takaisin vedettävää, vapaaehtoisesti Annettua, Tietoon perustuvaa, Tiettyä ja Innostunutta (23-25). Mielensä saa siis muuttaa koska vain eikä suostumukseen saa kuulua minkäänlaista painostusta, vaan sen pitää lähteä kaikenpuolisesta vapaaehtoisuudesta. Ihmisen pitää tietää mihin hän suostuu ja mitä seurauksia suostumuksella on. Suostumus koskee tiettyä, kumppanin kanssa sovittua asiaa ja vain yhtä kertaa. Innostus on suostumuksessa hyvin tärkeää: se ei siis ole periksi antavaa tai epäröivänä myöntyvää, vaan omasta innostuksesta ja halusta lähtevää.

Nikulainen kuljettaa TATTI-akronyymiä eli noita viittä tärkeää asiaa läpi kirjan ja käsittelee teemaa monelta eri kannalta. Hän peilaa suostumukseen liittyviä kysymyksiä jatkuvasti popkulttuuriin, sarjoihin ja elokuviin, mikä tekee kirjasta sisällön painavuudesta huolimatta helppolukuisen, viihdyttävän ja hauskankin. (Leffoja ja sarjoja ei tarvitse välttämättä tuntea; itse olen nähnyt vain harvat, mutta se ei haitannut lukemista.)

Kirjan lähestymistapa on lempeä ja ymmärtäväinen, ja se sai miettimään esimerkiksi sukupuolirooleja ja sitä miten kanssaihmisiin (ei välttämättä vain mahdollisiin seksikumppaneihin, vaan muihinkin) suhtautuu, mitä heiltä odottaa ja miksi. Kirja on suunnattu ehkä pääasiassa teineille ja nuorille aikuisille, joille rajojen asettaminen voi olla vaikeampaa kuin vanhemmille, mutta keski-ikäinenkin löysi siitä kiinnostavia ajatuksia ja hyviä huomioita.

Pohjimmiltaan tämä on kirja vapaudesta. Miten vastata mahdollisimman vapaasti kysymykseen "haluatko"; miten kysyä "haluatko" ja jättää tilaa toisille mahdollisimman vapaasti vastata siihen. Kaiken ytimessä on vapaa valinta siitä kenen kanssa, milloin (jos koskaan) ja millaista seksiä harrastaa. (11) ... Kirjan lukemalla sinusta voi tulla parempi ja turvallisempi rakastaja, mutta myös parempi ystävä ja paremmin itseäsi kohteleva ihminen. Aika mahtavat palkinnot, vai mitä? (8)

Kirjavinkeissä on hyvä esittely kirjasta.

Helmet-haaste 26. Kirjan nimessä on sana kirja, 39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö (kirjan käsitys seksuaalisuudesta on laaja, joten ainakin biseksuaalisuus varmaan mainitaan jossain kohdassa), 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024, tai 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä (se oli esittelyhyllyssä).

Elina Nikulainen: Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta, 2024. Kustantamo S & S. Kansi: Tom Backström. 269 sivua.

Rolf Ulrici: Elefantti posliinikaupassa. Ihan hullu tarina (Der Elefant im Porzellanladen, 1966)

Tämän lasten (ja aikuisten?) kirjan sisältö sopii julkaisuvuosikymmenelleen. Kirjan alussa Puudeli pyytää Ristoa kyytiin ohjaamaansa vihreään autoon, minkä jälkeen he välttyvät juuri ja juuri ajamasta kadulla varomattomasti juoksevan pienen kahvikupin Mokan päälle. He ottavat Mokan kyytiinsä auton takapenkille, jossa tämä nukahtaa syvään uneen, ja tapaavat sitten Elefantin posliinikaupassa. Elefantti rakastuu heti takapenkillä uinuvaan kahvikuppiin ja lyöttäytyy joukon jatkoksi. Kumppanukset tapaavat kirjan edetessä myös ilkeän, juonittelevan Etanan sekä tämän palvelijakseen värväämän, hyväsydämisen pikku Marjan, ison muttei kovin taitavan koiran Juliuksen sekä erilaisia ihmisiä, joutuvat toistuvasti eroon toisistaan ja etsivät toisiaan sekä päätyvät lopulta monien vaiheiden jälkeen kaikki saarelle, jossa asiat vihdoin selviävät.

Kirjan maailmassa on oma sadunomainen logiikkansa - kukaan ihminenkään ei kyseenalaista tai ihmettele puhuvia eläimiä - ja sen tapahtumissa ja juonessa on alun tempoilusta huolimatta punainen lanka, joka muuttuu selvemmäksi kirjan edetessä. Ensin kirja tuntui minusta tyhmältä, mutta muutaman kymmenen sivun päästä aloin tottua kirjan maailmaan ja sen tapahtumat veivät mukanaan. Se alkoi tuntua myös aikuisnäkökulmasta kiinnostavalta, koska varsinkin kirjan pahiksen, kieron Etanan toiminnan kuvaukseen on ujutettu myös sosiaalista kritiikkiä ja kommentointia manipuloinnista, hyväksikäytöstä, propagandasta ja valheellisesta informaatiosta. Kirjan ihmiset ovat useimmiten hyväuskoisia ja nielevät Etanan tarinat helposti. Kirja ei kriittisistä kommenteistaan huolimatta muutu missään vaiheessa synkäksi tai ankeaksi, vaan sen tapahtumat ovat loppujen lopuksi aika hauskoja ja yleisilme positiivinen, koska se on kirjoitettu niin kieli poskessa.

Pidin kirjassa myös siitä, että sen päähenkilöt ovat kaikki persoonallisia: Risto on ystävällinen, mutkaton ja neuvokas, Puudeli fiksu ja jokseenkin äreä, Elefantti höpsö, tunteellinen ja hieman rasittava, mutta kiltti, Julius-koira iso, hyväntahtoinen, neuvoton ja epävarma ja pikku Marja hyväsydäminen ja auttavainen, muttei tyhmä. Etana on kaikin puolin limainen, ja pieni suloinen kahvikuppi Mokka taas nukkuu lähes koko kirjan ajan.

Loppujen lopuksi siis outoudestaan huolimatta ihan hyvä lukukokemus, varsinkin kun suomennoskaan ei töksähdellyt.

Rolf Ulrici: Elefantti posliinikaupassa. Ihan hullu tarina, 1968 (Der Elefant im Porzellanladen, 1966). Gummerus. Suomennos: Eero Patrikka. Kuvitus: Franz Josef Tripp. 169 sivua.

Theodora du Bois: Kuolema myöhästyy lounaalta. Salapoliisiromaani (Death is Late to Lunch, 1941)

Suhtaudun lähtökohtaisesti positiivisesti naisten kirjoittamiin dekkareihin, kirjan toipumiskotiympäristö on kiinnostava, ja myös vanhat dekkarit saattavat olla mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, mutta tämä kirpparilöytö osoittautui melkoiseksi pettymykseksi. Miksi? Juoni ei ollut minusta kovin jännittävä tai johdonmukainen eivätkä kirjan henkilöt olleet järin sympaattisia tai elävän tuntuisia. Kirjan logiikka ontuu pahasti: terve, hyvinvoiva, tiettävästi elämäänsä tyytyväinen mies putoaa yöllä parantolan katolta tulppaanipenkkiin ja kuolee. Kukaan ei tiedä, miksi hän oli katolla, mutta vaikka murhan ajatus vilahtaakin mielessä, kaikki olettavat (muistaakseni) koko kirjan alkupuolen ajan, että kyse on kummallisesta onnettomuudesta, mielestäni täysin perusteetta.

Ruumiin löytänyt kirjan päähenkilö, lääkärin vaimo Anne McNeill, tuntuu olevan enemmän huolissaan siitä, että hän on kävellyt aamutakkisillaan yöaikaan ulkona ja mitä ihmiset tästä ajattelevat, kuin mahdollisesta murhasta. Tämä oli ehkä suurin ongelma kirjassa: en pitänyt sen päähenkilöstä tai kirjan asenteista. Minusta Anne tuntui kertakaikkiaan tuskastuttavan sovinnaiselta henkilöltä eikä hän juurikaan edistänyt kirjassa jutun tutkimusta, toimi vain kertojana ja toppuutteli paikalle myöhemmin saapuvaa miestään Jeffreytä, kun tämä rikkoi käyttäytymissääntöjä.

Kirjan asenteet ovat myös antiikkiset (mikä ei ole ollenkaan itsestään selvää edes vanhoissa kirjoissa, tai ainakin ne on yleensä esitetty hienovaraisemmin): kirjassa rekvisiittana olevista "ikäneidoista" puhutaan halveksivasti tai vähättelevästi, ja naisiin suhtaudutaan muutenkin... naiset ovat melkein olemassa vain suhteessa miehiin. Peittelemättä ja kyseenalaistamatta. Kirjan henkilöihin ei juurikaan suhtauduta ymmärtäen ja heidän luonnettaan syventäen, ja heidän toimintansa ja ajatuksensa tuntuvat usein epäloogisilta.

Kirjan teksti on kuitenkin ärsyttävyydestään huolimatta melko sujuvaa. Harrastelijasalapoliisipariskunta Anne ja Jeffrey McNeill ovat ilmeisesti esiintyneet useammassakin kirjassa. Kirjan kansikuva häiritsee kauniista väreistään huolimatta, koska Annen ruumiinjäsenten mittasuhteet ja sijainti tuntuvat oudoilta.

Edit 18.9.24, 20.9.24.

Theodora du Bois: Kuolema myöhästyy lounaalta. Salapoliisiromaani, 1945 (Death is Late to Lunch, 1941). Gummeruksen Ajanvietekirjasto. Suomennos: Juho Tervonen. Kannen tekijää ei kerrottu. 213 sivua.

Riikka Saarenpää (toim.): Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista, 2020

Kirjan ensimmäisen luvun nimi on "Ilmastonmuutoksen vapaamatkustajat ja panttivangit". Nimi saa selityksensä siinä esitetyistä tilastotiedoista, jonka mukaan maailmassa vallitsee valtava globaali eriarvoisuus myös ilmastonmuutoksessa: maat, jotka ovat tuottaneet vähiten kasvihuonekaasuja, ovat haavoittuvimpia muiden maiden aiheuttaman ilmastonmuutoksen vaikutuksille ja pystyvät vähiten varautumaan siihen. Niille se on usein akuutti kriisi. Niihin maihin taas, jotka tuottavat eniten kasvihuonekaasuja, ilmastonmuutos vaikuttaa vähemmän - ja kun ottaa huomioon, miten länsimaissakin on kärsitty hirmuhelteistä, kuivuusjaksoista, tavallista kovemmista myrskyistä sekä tulvista, voi kuvitella miten suuria ongelmat ovat ilmastonmuutokselle alttiimmissa maissa. Kasvihuonekaasuja paljon tuottavissa maissa saatetaan siis kuitenkin ajatella, että päästöjen vähentäminen ei ole niin kiireellistä (12-14).

Suomen Lähetysseuran julkaisema kirja vie tapauskuvausten avulla lukijansa näille haavoittuville alueille afrikkalaisiin kyliin sekä mm. Himalayan rinteille Nepaliin. Se antaa synkkää tietoa ilmastonmuutoksen vaikutuksista alueilla, mutta se antaa myös rohkaisevia esimerkkejä siitä, mitä asiassa voi tehdä. Kaiken tämän keskiössä on yhteisöjen resilienssi: ihmisten vahvuus ja kestävyys, se, kuinka he sopeutuvat elämään ilmastonmuutoksen ja sen tuomien katastrofien ja kriisien kanssa (28). Tietysti jos elinmahdollisuudet alueella - niin ihmisille, eläimille kuin kasveillekin - tulevat mahdottomiksi ilmastonmuutoksen takia, sopeutuminen ei enää auta, vaan ihmisten pitää muuttaa pois, ja eläimet ja kasvit joko vaeltavat pois alueelta tai kuolevat.

Ennaltaehkäisevä työ kannattaa: YK:n mukaan jokainen luonnonkatastrofeihin valmistautumiseen käytetty euro säästää yhteisölle kuusi euroa jälleenrakennuksesta (26). Tällaiseen työhön käytetään kuitenkin vain hyvin pieni määrä rahoista.

Keinot eivät välttämättä ole monimutkaisia tai kalliita: rakensimme [Kambodžassa] ryhmissä savesta puuta säästävän lieden, ämpäristä ja muoviletkusta vettä säästävän tippakastelujärjestelmän sekä bambusta ja muovipressusta ruoankuivausteltan. Kaikki nämä kolme esimerkkiä on mahdollista toteuttaa muutaman euron hinnalla ja paikallisista materiaaleista (29). Juomavettä voi puhdistaa SODIS-menetelmällä (Solar water disinfection): Yhden kylän kuorolla [Tansanian Kishapussa] on laulu, jossa opetetaan, miten pulloihin laitetaan vettä, viedään pullot auringonpaisteeseen [talojen katoille], milloin vesi on valmista ja miten lasten vatsataudit siten helpottavat (36).

Ruokaturvaa voi parantaa monipuolistamalla viljeltyjä kasvilajeja ja käyttämällä alueella perinteisiä, kestäviä lajikkeita - esimerkiksi Afrikassa voidaan siirtyä maissista takaisin hirssin viljelyyn (34-35). Lähetysseuran hankkeissa mm. opetetaan ihmisille uusia kädentaitoja sekä yrittäjyystaitoja (36), kunnostetaan vesijärjestelmiä (35-36) ja istutetaan puita vaikkapa vesipullojen avulla toimivan tihkukastelujärjestelmän avulla (39): tansanialainen Petro Kibungu on istuttanut omalle maalleen jo 2800 puuta (39), ja Nepalissa yli 500 vapaaehtoista istutti puita (74).

Kirja kertoo ongelmista, mutta myös niiden ratkaisuista ja siitä, että ongelmille voi tehdä jotain, ja sitä voi hyvin suositella kehitysyhteistyökysymyksistä kiinnostuneille. Se tutustutti minut termiin ilmasto-oikeudenmukaisuus ja muistutti, että ilmasto on myös ihmisoikeuskysymys (4). "Ei ole reilua, että ne maat, joiden omat päästöt ovat alhaiset ja joiden voimavarat ovat pienet, ovat myös ne, joissa ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät ensimmäisenä ja jotka joutuvat näin kohtaamaan ilmastonmuutoksen seuraukset etulinjassa", [Outi Honkatukia ympäristöministeriöstä] lisää (65).

Kirja päivitti tietoni Suomen Lähetysseurasta. Järjestön nimestä saa sellaisen käsityksen, että se kulkee muualla maailmassa jakamassa Raamattuja ihmisille, mutta ainakaan tässä kirjassa ei puhuta uskonnosta mitään. Kirjasta sai sellaisen käsityksen, että Lähetysseura tekee tärkeää ja tuloksellista kehitysyhteistyötä tiiviissä yhteistyössä paikallisten toimijoiden ja järjestöjen kanssa. Nettisivujen mukaan järjestö auttaa 4 735 000 ihmistä vuosittain.

Kasvihuonekaasupäästöjen suurimmat tuottajat ja niistä eniten kärsivät maat.

Meillä eurooppalaisilla ei ole varaa tuntea itseämme hyveellisiksi, vaikka Euroopan päästöt ovatkin vähentyneet. Hyvin suuri osa eurooppalaisten käyttämistä tavaroista tuotetaan Kiinassa (tai muualla Aasiassa), jonne eurooppalaiset siis ovat myös ulkoistaneet niiden valmistamisen aiheuttamat päästöt. Kulutuksen vähentäminen on tärkeää.

Helmet-haaste 31. Kirjassa on vammainen henkilö. Kirjan kahdeksannen luvun nimi on Vammaisinkluusio ilmastonmuutokseen sopeutumisessa: tapaustutkimus Nepalista. Tämä luku (toisin kuin kirjan muut luvut, jotka olivat painavasta sisällöstään huolimatta helppolukuisia) oli kirjoitettu akateemisen tutkimuksen tapaan, joten se oli minusta aika hankalaa luettavaa.

Riikka Saarenpää (toim.): Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista, 2020. Kirjoittajat: Katri Leino-Nzau, Olli-Pekka Siira, Miia Barrow, Mikko Pyhtilä, Minna Havunen, Ruusa Gawaza, Sanna Raita-aho, Niko Humalisto ja Roosa Rantala. Suomen Lähetysseura. Kannen valokuva: Hannes Honkanen. Ulkoasu ja taitto: Tanja Varonen Graphics. 99 sivua.

Meillä on idea! Yhteiskunnallisen yrittäjyyden opas, 2016

Tämä ohuehko kirja sattui käsiin, joten lukaisin sen, vaikkei yrittäjyys ole itselläni mielessä. Termi 'yhteiskunnallinen yrittäjyys' oli minulle kuitenkin vieras, joten asiaan oli mielenkiintoista tutustua. Yhteiskunnallinen yritys on yritys, joka toimii liiketoiminnallisin perustein, mutta samalla auttaa ihmisiä, tekee luonnolle tai yhteiskunnalle hyvää tai muuta vastaavaa. Tällaisia yrityksiä ovat esimerkiksi designyritys Mifuko (s. 14), joka valmistuttaa Keniassa kiondo-koreja ja korilaukkuja sisustustarkoituksiin, työllistää näin 400 naista Kenian maaseudulla ja suuntaa yli puolet jaettavasta voitostaan köyhyyden vähentämiseen, tai Minduu (s. 22), joka auttaa yhdistämään asiakkaan ja hänelle sopivan terapeutin. Yrittäjänä on varmaan mahtavaa tuntea pystyvänsä tekemään yritystoiminnan ohessa hyvää ja parantamaan maailmaa!

Kirja antaa tällaisen yrityksen perustamiseen hyviä neuvoja. Se etenee idean jalostamisesta huolelliseen suunnitteluun ja idean siirtämiseen paperilta käytäntöön, antaa neuvoja mm. rahoituksen järjestämiseen, kertoo vaikutusten mallinnuksesta ja todentamisesta sekä antaa tapauskuvaukset viidestä yhteiskunnallisesta yrityksestä. En lukenut kirjaa kovinkaan tarkasti, mutta se vaikuttaa asiantuntevalta, monipuoliselta sekä huolellisesti tehdyltä, joten jos itsellä on mielessä hyvä yritysidea ja halua toteuttaa se käytännössä, tästä kirjasesta saa varmasti hyviä neuvoja. Myös sen ulkoasuun on panostettu: kirja on värikäs ja varsin selkeä, ja luvut ovat mukavan lyhyitä.

Meillä on idea! Yhteiskunnallisen yrittäjyyden opas. Toimittaneet Pauliina Liukkonen ja Sanna Ovaska. Kirjoittajat: Pauliina Liukkonen, Kimmo J. Lipponen, Aino Elina Muhonen, Juho Paavola ja Saila Tykkyläinen, 2016. Suomen Setlementtiliitto (Setlementtijulkaisuja 47). Ulkoasu: Jessica Leino. Kuvitukset: John Salinero. Kannen augmented reality: Frans Tihveräinen. 72 sivua.

André Bernard: Saanko esitellä, Madame Bovary. Miten kirjallisuuden tunnetut hahmot ovat syntyneet (Madame Bovary, C'est Moi, 2004)

Kirjaan on koottu kymmenien angloamerikkalaisella kielialueella enemmän tai vähemmän klassikon aseman saavuttaneiden, eri genrejä edustavien teosten lyhyitä syntytarinoita. Mistä kirjailija on saanut ideansa ja miten hän on esimerkiksi nimennyt henkilöhahmonsa? Kirjassa on tarinoiden lisäksi myös muutamia listoja esimerkiksi kirjojen henkilöistä, joilla on vain yksi nimi (Liisa Ihmemaassa -kirjan Liisa, Hobitin Gandalf, Moby Dickin Ishmael...) tai vaikkapa orvoista henkilöhahmoista, sekä useita teemaan liittyviä sitaatteja eri kirjailijoilta.

Kirja oli kirjojen ystävälle mukavaa välipalaluettavaa (varsinkin kun tunnistin useimmat kirjan kirjoista, vaikken kovin montaa niistä olekaan lukenut) ja Bernard kirjoittaa eloisasti ja viihdyttävästi. Luonteensa takia kirja tuntui minusta kuitenkin vähän pinnalliselta ja hyppelehtivältä, mutta sitä ei tällaisessa kirjassa tietenkään voi välttää. Kirjan suomennos olisi kuitenkin hyötynyt tarkistuksesta: käännös oli usein sujuva, mutta aina joskus törmäsi hämmentävään sanavalintaan tai lauserakenteeseen ja mietti, mitä tällä oli oikein haluttu sanoa. Esimerkkinä lainaus Erle Stanley Gardneriltä: Perry Mason on tekemisissä suuren, maskuliinisen, provokatiivisen seksipsykologian elementin kanssa (s. 16). Myös kirjan suomenkielinen nimi mietityttää. Se sopii kirjan aiheeseen, mutta siinä katoaa viittaus teoksen tekijään: alkuteoksen nimi Madame Bovary, c'est moi on tunnettu Flaubertin lausahdus "Rouva Bovary olen minä", ja tämä käännös sopisi paremmin yhteen myös hauskan kansikuvan kanssa.

Myös Kirjakaapin kummitus ja Levoton lukija ovat lukeneet kirjan.

André Bernard: Saanko esitellä, Madame Bovary. Miten kirjallisuuden tunnetut hahmot ovat syntyneet, 2006 (Madame Bovary, C'est Moi. The Great Characters of Literature and Where They Came From, 2004). Suomennos: Ruth Routa. Kannen kuva: Peter de Sève. Kannen ja sisuksen typografia: Tuija Kuusela. 138 sivua + 8 sivua lähteitä + romaanien ensimmäiset suomennokset (6 sivua).

Susan Blackmore: The Meme Machine, 1999

Meemistä tulee nykyihmiselle ehkä ensimmäisenä mieleen netissä leviävä, enemmän tai vähemmän hauska kuvan ja tekstin yhdistelmä. Termi on kuitenkin peräisin Richard Dawkinsin 1976 julkaistusta kirjasta Geenin itsekkyys, jossa Dawkins ei kehitellyt ideaa kovin pitkälle, vaan esitti sen vain tuodakseen ilmi ajatuksensa siitä, että DNA ei ole luonnonvalinnalle välttämätöntä, mutta kopioituja (replicator) on. Tällainen voi olla myös kulttuurinen kopioituja (ajatus, idea, käyttäytymismalli, tyyli...) eli meemi. Dawkinsin mielestä meemi-käsitteeseen liittyy kolme isoa ongelmaa: kopioinnin epätarkkuus, se etteivät meemit ole olemassa fyysisinä asioina sekä meemiksi nimetyn ilmiön rajaamisen vaikeus (s. xiv).

Muut kuitenkin innostuivat Dawkinsia enemmän meemin käsitteestä. 1990-luvulla meemejä esimerkiksi käsiteltiin jo monessa kirjassa, ja käsite laajassa merkityksessään sekä memetiikka (memetics) tuntuu olleen osa vuosikymmenen ajatusmaailmaa ainakin anglosaksisissa maissa (itse tosin muistan meemit vain yhdestä artikkelista).

Englantilainen psykologi Susan Blackmore on tutkinut mm. tietoisuutta, meditaatiota ja ihmisten uskoa paranormaaleihin ilmiöihin. Hänen kirjansa sai alkunsa pahasta virustaudista syyskuussa 1995: I stayed [in bed] for many months, unable to walk more than a few steps, unable to talk for more than a few minutes, unable to use my computer - in fact unable to do anything but read and think (s. xix). Sairaus antoi hänelle aikaa ajatella meemejä rauhassa ja kehittää niihin liittyvän kiinnostavan, monitahoisen teorian.

Blackmoren mukaan jäljittely (imitation) tekee meistä ihmisistä ihmisiä (s. 4) - harvat muut eläimet jäljittelevät samalla tavalla ja ainakaan samassa mittakaavassa kuin ihmiset*. Jäljittely taas teki meemeistä toisen kopioitujan (second replicator) geenien lisäksi ja antoi meemeille mahdollisuuden levitä ihmisyhteisöissä horisontaalisesti (ei vain vertikaalisesti kuten geenit). Niitä ei rajoita sukulaisuuden vaatimus kuten geenejä, vaan ne pystyvät helpommin hyppäämään ihmisestä toiseen. Kun meemit pääsivät vähitellen vauhtiin, niistä tuli geenien rinnalle ihmisiä, ihmisyhteisöjä ja jopa ihmisten evoluutiota monessa asiassa muokkaava tekijä. Meemeistä saattaa muodostua toisiinsa sopeutuneiden, yhteenliittyvien meemien kokonaisuuksia, 'meemipleksejä' (memeplex eli coadapted meme complex, esim. uskonnot). Meemit ja geenit ovat jo pitkän aikaan kehittyneet rinnan (coevolution), mutta ne voivat olla myös ristiriidassa keskenään.

Geenin tavoin meemi on kiinnostunut vain itsensä kopioimisesta ja lisääntymisestä, ei isäntäorganismiensa hyvinvoinnista: Memes spread themselves around indiscriminately without regard to whether they are useful, neutral, or positively harmful to us (s. 7). Meemin ei siis tarvitse olla ihmisille hyödyllinen levitäkseen, vaan se voi olla jopa haitallinen. Tämä oli minusta hyvin kiinnostava ajatus, koska se antaa oman selityksensä siihen, miksi ihmiset ovat voineet uskoa ja uskovat hyvin tyhmän tuntuisiin ja vahingollisiin ajatuksiin, yhteisöinä tai yksilöinä. (Geenien tavoin meemit eivät ajattele eivätkä siis tietenkään ole myöskään oikeasti kiinnostuneita mistään, on vain helpompaa ja paljon lyhyempää puhua asiasta niin.) If memes are replicators, as I am convinced they are, then they will not act for the benefit of the species, for the benefit of the individual, for the benefit of the genes, or indeed for the benefit of anything but themselves. That is what it means to be a replicator. (s. 31) Niistä saattaa olla hyötyä kantajilleen, muttei välttämättä - se ei ole niiden olemassaolon tarkoitus.

Blackmore käsittelee noita Dawkinsin mainitsemia ongelmia ja selviää niistä. Hän mainitsee evoluution kolme vaatimusta - muuntelun, valinnan ja säilymisen (geeneillä perinnöllisyyden) - ja kuvaa, miten nämä sopivat myös meemeihin (s. 10). Hän antaa tieteelliselle teorialle (memetiikalle) myös kaksi yleisesti hyväksyttyä kriteeriä: teorian pitää ensinnäkin onnistua selittämään havaitut ilmiöt paremmin kuin muut teoriat, ja toiseksi teorian avulla pitää pystyä tekemään ennusteita, joita on mahdollista testata ja joiden pitää mielellään olla myös odottamattomia, teorian omasta katsantotavasta syntyneitä (s. 9), ja pyrkii usealla tavalla osoittamaan, että hänen teoriansa on tällainen.

Blackmore ei epäröi tarttua todella suuriin kysymyksiin. Hän selittää memeettisen teoriansa avulla esimerkiksi sen, miksi ihmisillä on niin suuret aivot (niiden haitoista huolimatta), miten kieli on syntynyt ja kehittynyt, miksi ihmiset ovat niin kiinnostuneita seksistä ja miksi ihmiset ovat usein altruistisia. Kaikki nämä johtuvat hänen mukaansa meemeistä. Hän esittää ajatuksilleen paljon perusteita, osoittaa heikkouksia toisissa näitä aiheita käsittelevissä teorioissa ja vastaa omaa teoriaansa kohtaan mahdollisesti esitettäviin vastaväitteisiin. Hän myös esittää käsittelemiinsä aiheisiin liittyviä testattavia ennusteita.

Kaikkein radikaalein Blackmoren meemeistä johtama ajatus on se, että meillä ei ole tietoisuutta (hän käsittelee monia tietoisuuteen (consciousness) liittyviä teorioita ja niiden ongelmia), vaan vain yhdessä toimivia meemejä. Hänen mielestään faktat vievät tähän johtopäätökseen, ja hän kieltäytyy hyväksymästä helpompaa ajatusta tietoisuuden olemassaolosta vain sen takia, että me tarvitsemme sitä. Hänen mielestään ajatus siitä, että tietoisuutta ei ole olemassa, saattaa kuitenkin vapauttaa ihmiset häiritsevistä ja tuskallisista ajatuksista (näkyy, että hän on tutkinut meditaatiota) ja tehdä heidän elämästään parempaa.

En tiedä, pitääkö Blackmoren teoria paikkansa ja siinä on tietysti myös heikkouksia - ja varsinkin viimeistä kohtaa minun vaikea hyväksyä; haluan ajatella, että on olemassa "minä" - mutta se on kiinnostava, ajatuksia herättävä, sisäisesti koherentti, haastava ja jännittävä ja tarjoaa mielenkiintoisen vaihtoehdon muille teorioille. Kirjaa oli hauska lukea, koska siinä tuli jatkuvasti vastaan yllättäviä ajatuksia ja uusia katsantokantoja, ja Blackmore myös kirjoittaa hyvin.

* Toisaalta ihmiset ovat varsinkin aiemmin usein aliarvioineet eläinten kykyjä. Esimerkiksi kimalaisia on opetettu pyörittämään pieni pallo reikään, minkä jälkeen ne ovat saaneet hunajavettä tms. palkinnokseen. Todella hämmästyttävää on se, että muut kimalaiset ovat oppineet tempun pelkästään toista kimalaista tarkkailemalla. (Lähdettä ei ikävä kyllä ole, näin tämän videolta.)

Kolmas bloggaus naistenviikkohaasteeseen, sekä Helmet-haaste 22. Kirjaa on suositellut kirjailija. Useita kirjoja julkaissut Richard Dawkins esipuheessaan: Any theory deserves to be given its best shot, and that is what Susan Blackmore has given the theory of the meme. ... I am delighted to recommend her book.

Edit 25.7.24 (lisätty linkki ja pieni korjaus), 31.7.24 (lisätty kimalaiskappale loppuun).

Susan Blackmore: The Meme Machine, 1999. With a Foreword by Richard Dawkins. Kannen kuva: Jonathan Everitt. Oxford University Press. 246 sivua + lähdeluettelo (12 sivua) + hakemisto (6 sivua).

Emma Larkin: Secret Histories. Finding George Orwell in a Burmese Teashop (2004)

Englantilainen Emma Larkin, joka puhuu burman kieltä (tai yhtä niistä, Burmassa on useita eri kansanryhmiä ja muistaakseni satoja eri kieliä), matkusti 2000-luvun alussa Burmaan ottamaan selvää maan tilanteesta sekä seuraamaan englantilaisen kirjailijan George Orwellin jälkiä Burmassa. Burmalaisen vitsin mukaan Orwellin romaanit Päivät Burmassa, Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984 ovat trilogia Burmasta. Vitsi on hyvin kitkerä, koska jälkimmäiset ovat dystopioita totalitaarisesta ja brutaalista yhteiskunnasta.

Burmalaiset sanovat elävänsä maailman suurimmassa vankilassa. Isoveli eli maan sotilasjuntta seuraa heidän - kuten myös maassa vierailevan ulkomaalaisen - jokaista askelta joko valtiollisen poliisin tai ilmiantajien avulla. Eikä vain askelta, vaan myös sanoja: vähäisestäkin kritiikistä saattaa joutua vuosikausiksi vankilaan, tai myös ilman mitään selvää syytä. Larkinin mukaan kaikilla burmalaisilla onkin sukulainen tai ystävä, joka on ollut vankilassa.

Orwell oli viisi(?) vuotta englantilaisten siirtomaapoliisina Burmassa 1930-luvulla(?) (kirjan lukemisesta on jo aikaa, enkä jaksa tarkistaa näitä tietoja, mutta suunnilleen). Hän ei ollut siellä onnellinen ja inhosi englantilaisten käyttäytymistä Burmassa, mutta saattoi itsekin joskus toimia siirtomaaisännän tavoin. Larkin käy paikoissa, joissa Orwell oli käynyt tai asunut, ja punoo Orwellin kautta siirtomaahistorian osaksi nykypäivää. Kirjasta välittyy selvästi käsitys siitä, että englantilaiset siirtomaaisännät ja kolonialismin kohteena oleminen ei ollut hyväksi Burmalle. Ennen sitäkään maa ei tosin ollut demokraattinen, vaan sitä hallitsivat erittäin itsevaltaiset kuninkaat.

Kadulla kävellessä Burmasta saattaa välittyä iloinen ja rento kuva: ihmiset nauravat ja elävät elämäänsä. Tämä on kuitenkin pintaa ja kertoo burmalaisten resilienssistä. Burmalaiset arvostavat kirjoja ja koulutusta (joka oli tosin tuolloin jo huonontunut) ja pitävät lukemisesta. Larkin kertoo monista keskusteluista burmalaisten kanssa eri paikoissa ja paikkakunnilla, ja keskusteluista välittyy hänen keskustelukumppaniensa sinnikkyys, sivistyneisyys, huumori ja rohkeus. Aina on kuitenkin taustalla tieto siitä, että joku saattaa kuunnella keskustelua ja kertoa siitä eteenpäin, joten monet pitävät parempana olla vaiti tai puhua merkityksettömistä asioista.

Vaikkei Larkin tätä kirjassaan sanonutkaan, ajattelin kirjaa lukiessani että maan köyhyys voi johtua huonosta hallinnosta: siitä, että monet ihmiset eivät ole järkevässä työssä, vaan että suuri osa maan työikäisestä väestöstä on esimerkiksi ihmisten puheita, liikkeitä ja painettua sanaa valvovia poliiseja tai sotilaita, tai sitten monet ihmiset ovat pakkotyössä tai vankilassa. Over half of the government budget is spent on building the army's strength (education reportedly receives a paltry 4 per cent of the budget). (172)

Burman hallitus kieltää kaikki negatiiviset tiedot toiminnastaan vihamielisenä panetteluna ja antaa julkilausumia, joiden mukaan kaikki menee koko ajan parempaan suuntaan. Se myös sensuroi maassa aktiivisesti sanomalehtiä, aikakauslehtiä ja painettuja kirjoja.

Bloggauksen tiedot ovat Larkinin kirjasta. En ennen tätä kirjaa tiennyt Burmasta juuri muuta kuin Aung San Suu Kyin, en edes sitä että Burma on ollut englantilaisten siirtomaa. Sen kuitenkin tiesin, että asiat maassa eivät ole hyvin, joten vaikka Larkinin kirja antaa tilanteesta vielä ahdistavamman kuvan kuin odotin (Whenever I looked at [the novel Nineteen Eighty-Four], I was astounded by how accurately Orwell's writing paralleled the fears and emotions of the Burmese people I had met, s. 228), kirjan tiedot ja Larkin itse tuntuvat uskottavilta. Toivottavasti asiat ovat parissakymmenessä vuodessa kuitenkin muuttuneet ainakin jollain tavalla parempaan suuntaan ja ihmiset ovat löytäneet toimivia keinoja taistella vihamielistä hallitusta vastaan.

Larkin on myös todella hyvä kirjoittaja: vaikka aihe on vaikea, kirja ei ole synkkä tai masentava, vaan kiinnostava ja elävä, ja vaikka Larkin kertoo välillä historiasta, välillä nykyisyydestä, hän onnistuu kokoamaan Burman siirtomaahistorian ja nykytilanteen eri puolista rakenteeltaan toimivan, sujuvasti luettavan ja informatiivisen tekstin. Hän kirjoittaa älykkäästi, tunteella ja myötätuntoisesti, mutta silti kiihkottomasti.

Larkin käyttää maasta nimeä Burma, ei Myanmar, ja perustelee sen kirjan alussa. Hän on kirjoittanut Burmasta myös sykloni Nargesia ja Burman totalitaarista hallintoa kuvaavan myöhemmän kirjan Everything is Broken: A Tale of Catastrophe in Burma (2010) sekä Thaimaahan sijoittuvan romaanin Comrade Aeon's Field Guide to Bangkok.

Toinen kirja Tuijatan naistenviikkohaasteeseen.

Edit 10.8.24.

Emma Larkin: Secret Histories. Finding George Orwell in a Burmese Teashop, 2005 (2004). John Murray (Publishers). Kannen tekijää ei kerrottu. 232 sivua.

Alice B. Emerson: Ruth Fielding in Alaska; or, the girl miners of Snow Mountain, 1926

Tämän vanhan seikkailukirjan sankaritar on nuori Ruth Fielding, joka on esiintynyt tätä ennen jo monessa muussakin Alice Emersonin kirjassa. Ruth on elokuvien käsikirjoittaja, ohjaaja ja näyttelijä, ja hän on ohjannut jo useita elokuvia ja perustanut oman yrityksensä. Auttaakseen pulassa olevaa tuottajaystäväänsä hän suostuu Alaskaan sijoittuvan filmin ohjaajaksi ja matkustaa pohjoiseen hyvän ystävänsä Helenin, naisten kihlattujen Tomin ja Chessin sekä filmiryhmän kanssa.

Kaikki Ruthin tuntevat tietävät hänen osaavan työnsä, ja vaikka jotkut hänelle vieraat filmiryhmän miehet suhtautuvat nuoreen naiseen aluksi ennakkoluuloisesti, hekin huomaavat hänet pian taitavaksi ja ammattitaitoiseksi ohjaajaksi. Ainakin lähes kaikki: ongelmia aiheuttaa filmin roistoa esittävä kääpiö sekä tapahtumien taustalla Ruthin vanha vihollinen, juonitteleva Sol Bloomberg, joka perusteetta syyttää Ruthia aikaisemman filminsä epäonnistumisesta.

Ruth tapaa hengenvaarallisesta tilanteesta selvittyään sattumalta syrjäisessä mökissä kaksi nuorta naista, Maryn ja Ellenin, joiden isä on kuollut ja jättänyt heille mahdollisesti rikkaan kultakaivoksen. Mary ja Ellen yrittävät löytää kultaa vanhojen mainareiden avulla ja taistelevat kaivoksen havittelijoita vastaan säilyttääkseen kaivoksen omistusoikeuden itsellään. Heidän tilanteensa on kuitenkin huono, ja Ruth ystävineen auttaa heitä.

Tämä kirja ei vastannut käsitystäni sadan vuoden takaisesta tyttökirjallisuudesta, vaan muistutti enemmänkin myöhempää Neiti Etsivä -sarjaa (josta olen kyllä lukenut vain yhden kirjan). Naiset ovat kirjassa aktiivisia (he esimerkiksi ratsastavat hyvin), itsenäisiä, toimeliaita, sisukkaita ja päättäväisiä, ja he myös tukevat ja auttavat koko ajan toisiaan. Vaikka tilanteet saattavat olla vaikeita, he eivät luovuta ja selviävät ongelmista ja myös fyysisistä hyökkäyksistä neuvokkuudellaan ja rohkeudellaan. Kirjassa on yksi loppunsa takia aika huvittava kohtaus, jossa Ruth, Mary ja Ellen ovat jo peitonneet heitä uhkaavan roiston, minkä jälkeen eräs miessankareista vasta saapuu paikalle, ja naiset kiittävät tästä huolimatta "naisellisesti" häntä avusta. Miehet ovat toiminnassa mukana, auttavat naisia ja naiset arvostavat heitä, mutta he ovat tapahtumien laitamilla - pääosassa ovat reippaat naiset, jotka myös löytävät ja pelastavat lopussa filmiryhmän avulla roistojen sieppaamat Tomin ja Chessin.

Tom on ihanteellinen poikaystävä: hän haluaisi mennä Ruthin kanssa naimisiin, mutta Ruth ei vielä halua luopua kiinnostavasta työstään ja urastaan, ja mukava Tom suostuu mutkattomasti odottamaan ja on Ruthille luotettava ystävä.

Kirjassa oli yksi harmillinen asia: Ruth on tietysti kaunis ja sankarit komeita, mutta kääpiö (käytän samaa termiä kuin kirjassa) esitetään kirjassa rumana, rujona ja (ilmeisesti tämän takia!) myös moraalisesti kelvottomana, mikä tuntuu nykynäkökulmasta stereotyyppiseltä ja tyhmältä. Muuten kirja oli kuitenkin ihan mukavaa ja sujuvaa luettavaa, vaikka siinä olikin ajoittain vähän tyhjäkäyntiä.

Ruth Fielding -kirjat ovat olleet ilmeisen suosittuja: sarjassa on ilmestynyt 30 osaa, joissa Ruth seikkailee mm. saarella, collegessa, Punaisessa ristissä, sotarintamalla, farmilla, eri puolilla Yhdysvaltoja, tapaa mustalaisia, etsii aarretta ja tietenkin tekee elokuvia. Alice B. Emerson (joka oli usean kirjoittajan taakseen kätkevä pseudonyymi) on kirjoittanut lisäksi Betty Gordon -kirjoja. Kirjan lopussa on myös mainos Frances K. Juddin neljästä Kay Tracey -kirjasta: Meet clever Kay Tracey, who, though only sixteen, solves mysteries in a surprising manner. Working on clues which she assembles, this surprising heroine supplies the solution to cases that have baffled professional sleuths. Kirja laajensi mukavasti käsitystäni vanhasta tyttökirjallisuudesta, tai nuortenkirjallisuudesta.

Tällä kirjalla on mukava osallistua Tuijatan naistenviikkohaasteeseen.

Alice B. Emerson: Ruth Fielding in Alaska, or The Girl Miners of Snow Mountain, 1926. Cupples & Leon Company. Kirjassa on yksi kuva, kuvittajaa ei mainittu. 210 sivua.

Luettavissa Gutenbergissä.