Jaroslav Kvapil & Antonín Dvořák: Rusalka, 1900

Minulla on aina välillä kausia, jolloin pyrin laajentamaan kulttuurintuntemustani. Parikymmentä vuotta sitten ajattelin, että minun pitäisi tutustua oopperoihin, ja kuuntelinkin niitä monia. Useimmista en ihmeemmin innostunut - en juuri pidä klassisesta laulumusiikista ja kaipaan asioihin jonkin verran vauhtia, enkä siksi tavallisesti kestä ooppera-aarioita, joissa asioita toistellaan yleensä monta kertaa - mutta pidin ehkä neljästä tai viidestä oopperasta. En kuitenkaan pelkästään pitänyt eräästä oopperasta (josta en ollut aiemmin koskaan kuullutkaan) vaan rakastuin siihen ensikuulemalta ja -lukemalta, olen vuosien aikana kuunnellut sen varmaan kymmeniä kertoja ja pidän siitä edelleen kovasti. Tämä kirjoitus tulee siis sisältämään estotonta ylistelyä. Ajatukset ovat omiani; en ole halunnut lukea oopperasta muiden tulkintoja.

Kyse on tsekkiläisen Antonín Dvořákin säveltämästä Rusalkasta, kertomuksesta vedenneidosta, joka rakastuu prinssiin ja luopuu siksi äänestään saadakseen tämän rakkauden. (Rusalka ei ole erisnimi, vaan tarkoittaa yleensä vedenneitoa.) Paljastan kirjoituksessa oopperan juonen kokonaan, koska juoni ei ole siinä se oleellisin asia, ja kaikki lapsena satuja kuunnelleet tai lukeneet tietävät perusjuonen, vaikka tämä tarina eroaakin joiltain kohdiltaan Andersenin Pienestä merenneidosta. Rusalka on Tsekkiin sopivasti esimerkiksi metsässä asuva vedenneito, ei merenneito, ja oopperalla on vielä surullisempi loppu kuin Andersenin sadulla.

Oopperan libreton on tehnyt Jaroslav Kvapil, ja laitoin bloggauksen otsikkoon sekä säveltäjän että kirjailijan, koska oopperan sanat ja musiikki toimivat täydellisesti yhdessä, ne vahvistavat toisiaan ja tuovat toisiinsa uusia puolia, enkä voi kuvitella toista ilman toista. Dvořákin musiikki on ihanan ilmeikästä, hyvällä tavalla romanttista, eloisaa ja selkeää: jokaisella henkilöllä on oma teemansa, jotka punoutuvat yhteen heidän kohdatessaan, eikä Rusalkassa tarvitse pohtia, mitä tapahtuu, koska musiikki kuvaa, heijastaa ja korostaa tapahtumia.

Klassisesta musiikista pitävät saattavat tuntea oopperan kuuluisimman laulun, Rusalkan "Laulun kuulle", vaikkeivät itse oopperaa tuntisikaan, mutta mielestäni oopperassa on monia sitä kiinnostavampiakin lauluja, joissa esimerkiksi Rusalkan voimakas luonne tulee selvästi esiin, tai joissa muut henkilöt esiintyvät. Vaikkapa Rusalkan toisen näytöksen laulu "Ó marno to je" on loistava esitys epätoivosta ja turhautumisesta. (Rusalkaa sanotaan oopperassa toistuvasti kalvaaksi ja viileäksi, mutta hänen laulunsa ovat täynnä tunnetta, intohimoa, voimaa ja lämpöä.)

Rusalkan etenemisvauhti on oopperaksi nopea: aarioissa ei toistella samaa asiaa kovin montaa kertaa, ja paria (omasta mielestäni liian hidasta) suvantovaihetta lukuun ottamatta siinä tapahtuu koko ajan jotakin, tapahtumat liittyvät toisiinsa ja antavat kimmokkeen seuraavalle tapahtumalle, ja draamassa on koko ajan jännitettä.

Rusalkan teemat levittäytyvät moneen suuntaan ja laajalle, mikä on lumoavan kauniin, joskus tanssillisen, joskus dramaattisen ja joskus sydämeenkäyvän surullisen musiikin lisäksi varmaan yksi syy siihen, että jaksan kuunnella sitä yhä uudelleen, eikä se tunnu tyhjentyvän kokonaan. 1800-luvun ja 1900-luvun rajalle sijoittuvana teoksena on helppo keksiä oopperan rakkaustarinalle, jossa nainen luopuu kaikesta, uhraa kaiken ja lopulta menettää kaiken, ja mies pettää hänet, konteksti: rakkaustarina, jossa nainen saa aviottoman lapsen, ja osa hänen omaisistaan hylkää hänet - oopperan lopussa on hyytävä kohtaus, jossa Rusalkan sisaret kieltäytyvät olemassa missään tekemisissä hänen kanssaan (She who has been embraced by man can never join in our dancing, we'll run away if you come anywhere near us! Fear emanates from your sadness, disturbing our fun and games). Tässä oopperassa kuitenkaan myöskään mies ei voi elää eikä saada rauhaa ilman pettämäänsä naista, ja hänkin kuolee lopuksi.

Rusalka on tämän lisäksi kuitenkin paljon muutakin: siinä asetetaan esimerkiksi luonto ja ihminen vastakkain. Toisaalta se saa kokemaan ihmisten halpamaisuuden ja naurettavuuden, toisaalta heidän kauneutensa ja sen, miksi heitä on helppo rakastaa. Rusalka itse edustaa tietenkin luontoa, mutta oopperassa on toinenkin kiinnostava naishahmo, Jezibaba eli noita, joka on näiden kahden maailman rajalla ja tuntee ja hallitsee molempien salaisuudet, mutta sijoittuu kuitenkin selvästi luontoon. Jezibaba on voimakas, kyyninen, ivallinen, armoton ja itsevarma ja inhoaa ja halveksii ihmisiä ja heidän maailmaansa (Man is an abomination of nature, who has turned his back on Mother Earth). Kun prinssi pettää Rusalkan, Rusalka ei enää kuulu kumpaankaan maailmaan, ei luontoon eikä ihmisten pariin (I am cursed by you, lost to him, a faint echo of the elemental world. I am neither a woman nor a nymph, I can neither live nor die!).

Koska Rusalka luopuu äänestään saadakseen rakkauden, se saa tietysti ajattelemaan kommunikaatiota ja sen ongelmia rakastavaisten välillä, tai omien ajatusten ja oman identiteetin esiintuomista. Onko sillä merkitystä, että äänestään luopunut osapuoli on nimenomaan nainen? Rusalka on prinssin kanssa ollessaan aina vaiti, vaikka prinssi toivoisi palavasti hänen puhuvan, mutta prinssin hylättyä hänet hän saa äänensä takaisin. Se, miten rakastavaiset ovat (sananmukaisesti) eri maailmoista ja se, miten vaikea heidän on kommunikoida keskenään, tuo mieleen myös aikakauden kontekstiin liittyvät luokkaerot.

Rusalkalla on yksi ehdoton puolustaja, joka ei hylkää häntä koskaan, hänen isänsä Näkki (Water Sprite, basso), joka on odottamattoman moniulotteinen hahmo, kuvaus viisaasta vanhemmasta, joka rakastaa lastaan, mutta ei pysty pelastamaan tätä maailmalta ja tämän omilta tunteilta. Rusalka kysyy oopperan alussa isältään neuvoa siihen, miten hänestä voisi tulla ihminen, ja vaikka Näkki tietää, että kaikki tulee päättymään huonosti ja yrittää saada Rusalkan muuttamaan mielensä, hän antaa Rusalkan tehdä omat valintansa ja omat virheensä, neuvoo hänet Jezibaban luo, ja seuraa tapahtumia myöhemmin avuttomana vierestä katsellen tyttärensä vähitellen tuhoutuvan.

Ooppera on kiinnostava myös siksi, että näkökulma ei ole ihmisen, vaan se on kerrottu Toisen näkökulmasta, niiden näkökulmasta joita ihmiset kammoavat ja säikkyvät ja pitävät luonnottomina, erilaisina, outoina. Eräässä kohdassa ihmisten ja Näkin tulkinta tapahtumista asetetaan suoraan vastakkain, ja Näkin tulkinta voittaa.

Rusalka on naisten ooppera. Kaikki sen aktiivisimmat toimijat, henkilöt jotka laittavat tapahtumat liikkeelle ja muuttavat asioita, ovat naisia: Rusalka, joka uskoo rakkaudellaan saavansa prinssin rakastamaan itseään, Jezibaba, joka muuttaa Rusalkan ihmiseksi, ja ulkomaalainen prinsessa, joka viettelee prinssin. Prinssi saattaa kuvitella olevansa metsästäjä, mutta jo hänen äänensä ilmaisee tämän harhaksi: kauniista ja intohimoisista aarioistaan huolimatta hän on oopperassa poikamaisen ja lapsellisen kuuloinen tenori. Rusalkalla taas on teoksessa hyvin monipuolisia, vahvoja ja tunneskaalaltaan laajoja aarioita.

Kaikesta teoksen dramaattisuudesta ja traagisuudesta huolimatta siinä on oopperoille poikkeuksellisesti myös paljon huumoria, varsinkin kahdessa sivuhenkilössä, metsänvartijassa ja keittiöpojassa, joista edellinen esittää rohkeaa, mutta paljastuu tosipaikan tullen jänishousuksi. He toimivat oopperassa myös sulavasti kertojina, jotka täydentävät tapahtumien väliset aukot.

Kun näin oopperan esitettynä tämän tekstin kirjoituksen jälkeen, ymmärsin että yksi teoksen teemoista on myös viattomuuden menetys. Sen menetys, että uskoo kaiken käyvän hyvin, uskoo kaikkien ihmisten olevan hyviä ja toimivan oikein, uskoo maailman olevan oikeudenmukainen ja uskoo pystyvänsä itse voittamaan kaikki ongelmat. Kaikki ihmiset menettävät tämän tunteen varmasti ennemmin tai myöhemmin, ja vaikka sen tilalle saakin vähitellen monisyisemmän, realistisemman, toimivamman ja hauskemmankin elämänkatsomuksen, kunhan ei jää vellomaan pettymykseensä, menetys on aluksi vaikea. Ja oopperan teema yleisemminkin on se, että entiseen sellaisenaan ei voi palata, koska kokemukset muuttavat ihmistä.

Eli pidän itse tästä oopperasta paljon, mutta musiikkimaku (kuten kirjamakukin) on niin henkilökohtaista, etten ole varsinaisesti suosittelemassa tätä kenellekään. Olen kuitenkin jo kauan halunnut kirjoittaa tästä, joten on kiva, että sain sen tehtyä. Rusalka on Youtubessa parin tunnin mittaisena tsekkiläisenä Petr Weiglin vuoden 1977 filminä, mutta itse pidän siitä ehkä enemmän pelkästään kuultuna ja luettuna, jolloin sen voi kuvitella päässään ja sen teemoihin on helpompi keskittyä; filmissä oopperan sadunomainen kuvasto korostuu, jolloin tarinaa ajattelee enemmän pelkkänä satuna.

Lisäys 14.7.21, edit 1.8.21, 22.10.24 (lisätty viattomuuskappale).