Näytelmän henkilöt ovat keski-ikäinen pariskunta, peliriippuvainen Oskar ja taiteilija Susanna, heidän psykologityttärensä, biseksuaali Silja, sekä Oskaria ja Susannaa parikymmentä vuotta nuorempi pariskunta Kim ja Mirja. Mukana on myös sokea psykiatri Tohtori Jung, joka vaihtelevasti kommentoi tapahtumia tai puhuu suoraan henkilöiden kanssa, aina kuitenkin varsin arvoituksellisesti. Susanna ja Kim aloittavat suhteen, samoin Oskar ja Mirja. Susanna ja Oskar tuntuvat elävän yhdessä lähinnä tottumuksen voimasta ja heidän välillään tuntuu usein olevan enemmän kiukkua tai välinpitämättömyyttä, loukkaantumista ja loukkaamista kuin rakkautta, mutta he tuntevat toisensa läpikotaisin ja kaikesta huolimatta ovat pariskunta. Siljalla on oma vihansa ja omat haavansa, joita hän selvittää varsinkin Oskarin kanssa.
Henkilöt olivat minusta itsekeskeisiä ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita vain omien tarpeidensa tyydytyksestä ja näkivät muut ihmiset vain välineinä tähän. Jokainen tuntui elävän oman kuplansa sisällä, vaikka he tavoittelivat joskus rajustikin kontaktia toisiin, eikä tällainen yksilökeskeinen oman navan ympärillä pyöriminen nyt kiinnostanut minua. Johtui ehkä siitä, että luin samaan aikaan paria kirjaa, joiden päähenkilöiden toiminnan yhteiskunnalliset ulottuvuudet olivat mittavat ja joiden päähenkilöt auttoivat paljon muita.
Rakenteeltaan näytelmä on aika kokeileva ja moderni - sen rakenne on katkelmallinen eikä siinä liikaa selitellä asioita - ja sen kieli Juha Siltasen kääntämänä on elävää ja sujuvaa. Näytelmä voisi näyttämöllä toimia minulle paremmin kuin luettuna, koska lihaa ja verta olevien ihmisten tunteisiin ja pyrkimyksiin saattaisi ehkä suhtautua myötämielisemmin kuin paperilla oleviin. Taitava näyttelijä voi esittämistavallaan ja roolin tulkinnallaan myös muuttaa ja syventää käsitystä roolihenkilöstä paljon.
Claes Andersson: Mania. Näytelmä, 2004. Kirja kerrallaan. Suomennos: Juha Siltanen. 90 sivua.
Minäkin pidin pitkään Anderssonia humaanina hyviksenä, mutta sitten kuvani hänestä säröili, kun hän oli joka viikko hupattamassa tv:n aamulähetyksessä. Voisiko olla, että Anderssonia itseäänkin häiritsi hänestä vallalla ollut myönteinen käsitys? Ihmisiähän me kaikki olemme, eikä kukaan ole täydellinen, tuskin edes lähellä sitä. Yhden runokokoelman Anderssonilta luin, enkä pitänyt siitä. Nuoremmuuttaan hän ehkä oli selkeämpi sanottavassaan. Tv-elokuvana esitetty alkoholismikuvaus Pyhä perhe, joka perustuu Anderssonin näytelmään, on ehkä himpun verran liiankin selkeäpiirteinen.
VastaaPoistaMinulla ei ole kovin laajaa kuvaa Claes Anderssonista, vaan käsitykseni hänestä perustuu vain sille, mitä olen sattunut hänestä lukemaan tai näkemään telkkarissa (esimerkiksi noita aamulähetyksiä en ole nähnyt). Hän ei tosiaan itse varmasti halunnut väittää tai esittää olevansa täydellinen, olisi aika rasittavaa elää niin. Ehkä olisi pitänyt kirjoittaa hänestä "inhimillinen", minusta hän tuntui teeskentelemättömältä ja myötätuntoiselta ihmiseltä.
Poista