Nathan Söderblom (rauhannobelistit 1930)

Vuoden 1930 Nobelin rauhanpalkinnon sai ruotsalainen arkkipiispa Nathan Söderblom (1866-1931) "kirkon työstä maailmanrauhan eteen". Tilasin kaukolainana hänen elämäkertansa, Olle Nystedtin kirjan Nathan Söderblom: kort levnadsteckning (1931). Se ei kuitenkaan kiinnostanut minua kovin paljon, koska sen ruotsi oli vanhahtavaa ja vähän hankalaa, se oli sisällöltään hyvin uskonnollispainotteinen ja siinä puhuttiin usein ihmisistä joista en tiennyt mitään, mutta jotka kirjoittaja oletti lukijan tuntevan (kirja oli selvästi suunnattu ihmisille, jotka jo tiesivät Söderblomista melko paljon). Nystedt myös selvästi itse ihaili Söderblomia suuresti ja elämäkerta oli siksi hyvin kritiikitön. Kirjassa kerrottiin siitä, mitä Söderblom teki eri aikoina, muttei paljonkaan hänen toimintansa motiiveista tai hänen ajatuksistaan tai varsinkaan tunteistaan. Luin kirjaa kuitenkin sivulle 89 sekä myöhemmän luvun "För fred och kristlig gemenskap", joten sain Söderblomista ja rauhanpalkinnon myöntämisperusteista jonkinlaisen kuvan.

Söderblom näyttää kirjan kansikuvassa vakavalta ja jopa synkältä, mutta hän oli ilmeisesti kuitenkin ymmärtäväinen, ystävällinen, auttavainen, seurallinen ja myös huumorintajuinen ihminen. Esimerkiksi toimiessaan nuorena Pariisissa ruotsalaisen seurakunnan pappina hän auttoi näpistyksestä naisvankilaan joutunutta ruotsalaista tyttöä pääsemään takaisin kotimaahan (s. 61). Hän vihki kuolinvuoteellaan makaavan tanskalaisen työläisen avioliittoon naisen kanssa, jonka kanssa mies oli elänyt jo kauan ja jonka kanssa tällä oli perhe - avioliittoon vihkiminen oli Ranskassa tuolloin ilmeisesti vaikeaa ja kallista sen vaatiman paperisodan takia (67-68). Söderblomilla oli voimakas velvollisuudentunto: Ranskassa hänen pienen kirkkonsa jumalanpalveluksiin osallistui usein vain vähän ihmisiä, ja eräänä päivänä Söderblom piti Calaisin merimieskirkossa täydellisen messun vain yhdelle paikalle saapuneelle kuulijalle. Tämä muisti messun kuitenkin vielä 30 vuoden päästä (65-66).

Söderblom tahtoi auttaa köyhiä pariisilaisia seurakuntalaisiaan ja kuljetti aina mukana isoa laukkua siltä varalta, että saisi lahjaksi esimerkiksi vanhat kengät tai takin, jotka voisi antaa eteenpäin. Hänen vaimonsa Anna piti eräänlaista naisyhdistystä palvelustytöille, ompelijoille ym. Pariskunta järjesti Pariisin kodissaan maanantaitapaamisia, joissa laulettiin, luettiin ja keskusteltiin, ja joihin osallistui mm. Aino Ackté (69, 70). Kerran Söderblomia pyydettiin aiemmin keittäjänä toimineen kuolevan ruotsalaisen naisen luo sairaalaan. Nainen oli unohtanut(!) ruotsin kielen ja oppinut ranskaa vain työssään selviämisen verran, joten kukaan ei ymmärtänyt häntä. Söderblom auttoi häntä kärsivällisesti, jolloin ruotsin kieli palautui vähitellen hänen mieleensä. Vaikka kirjassa ei tätä sanotakaan, tarina kertoo mielestäni surullisesti joidenkin palvelijoiden yksinäisyydestä vieraalla maalla - naisella ei ilmeisesti ollut ollut ketään ruotsalaisia (tai ranskalaisia) ystäviä, ehkä pitkien työpäivien takia, koska muuten hän ei varmasti olisi pystynyt unohtamaan äidinkieltään (61-62). Söderblom tutustui Ranskassa myös Alfred Nobeliin ja osallistui tämän hautajaisiin (68-69, 77).

Söderblom oli kirjan mukaan erinomainen puhuja, ja hän oli erittäin tunnettu 1900-luvun alussa: Kaarle XII:n jälkeen ei kukaan ruotsalainen mies ole varmasti ollut maailmassa niin tunnettu kuin arkkipiispa Nathan Söderblom, ja reformaation jälkeen ei kukaan yksittäinen mies ole saanut kristikunnan huomiota samalla tavalla kuin hän, sanoo kirkkohistorioitsija Hjalmar Holmquist (183). Jo vuonna 1907 hän unelmoi "Euroopan Yhdysvalloista", joka mahdollistaisi rauhan ja yhteisyyden tunteen eri kansojen välillä (186). Hänet nimitettiin Uppsalan arkkipiispaksi 1914, jolloin hän pyrki keskellä maailmansotaa saamaan kaikkien maiden protestanttisten kirkkojen edustajat allekirjoittamaan julistuksen rauhan puolesta (185). Hän halusi kaikkien kristillisten yhteisöjen toimivan sen puolesta, että rauhanomaisesta sovitteluprosessista tulisi välttämätön eri maiden välisissä konflikteissa ja että kansainvälistä oikeutta kehitettäisiin (187). Hän työskenteli paljon ekumenian hyväksi ja hyvien suhteiden luomiseksi eri kristillisten kirkkojen, etenkin protestanttisten, välille (189-204). Rauhanpalkinnolle tuntuu siis olleen hyvät perusteet.

Söderblom oli myös uskontohistorioitsija ja uskontotieteilijä, ja hän kirjoitti paljon (elämäkerran lopussa mainitaan 15 hänen ilmeisesti yleistajuista kirjaansa). Eino Sormunen painottaa kirjansa Ihminen olemisen äärellä (1962) lyhyessä henkilökuvassa (s. 51-56) Söderblomin tätä puolta: Söderblomin elämäntyö oli välkkyvän monitahoinen, kiireinen, levotonkin, häneltä pulppusi ajatuksia, aloitteita, improvisaatioita hyvin monelle taholle. ... Kirkkoruhtinas, joka osasi juhlavuuden taidon, oli läheltä katsottuna nöyrä, askeettinen, kilvoitteleva ihminen, joka tahtoi valaista ja lohduttaa siksi, että hän itse kulki syvissä vesissä ja oli jatkuvasti tuen tarpeessa. (55) Sormunen sanoo Söderblomia sekä ihailluksi että parjatuksi henkilöksi (51).

Söderblomin merkitys uskonnon tutkimuksessa näkyy siinä, että uskontotieteilijä Veikko Anttonen käsittelee uudemmassa väitöskirjassaan Ihmisen ja maan rajat (1996) muiden tutkijoiden lisäksi myös Söderblomin käsitystä pyhyyden merkityksestä (s. 54-58): Söderblom totesi, että "todellinen uskonto on mahdollinen ilman käsitystä jumaluudesta, mutta ilman pyhän ja profaanin välistä eroa uskonto ei ole uskonto". ... Söderblomille ihmetys, ihmettely (undran) on uskonnon äiti ja kunnioitus sen isä.

Näihin kirjoihin tutustumisesta huolimatta Söderblom jäi minulle henkilönä aika vieraaksi.

Edit 30.7.22, 31.7.22.

Olle Nystedt: Nathan Söderblom. Kort levnadsteckning (sjätte upplagan), 1931. Svenska kyrkans diakonistyrelses bokförlag. 238 sivua.
Eino Sormunen: Ihminen olemisen äärellä, 1962. WSOY. 111 sivua.
Veikko Anttonen: Ihmisen ja maan rajat. 'Pyhä' kulttuurisena kategoriana, 1996. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Kansi: Mika Launis. 218 sivua (159 tekstisivua).