Maija Åkerman-Tudeer: Vaalea ihanteeni, 1951 (Det blonda idealet, 1925)

Stiina on Viipurin ruotsinkielisessä yhteiskoulussa opiskeleva, kirjan alussa 17-vuotias, ylioppilaslakkia tavoitteleva, iloinen, omapäinen ja elämässään hyvin viihtyvä neitokainen, joka kertoo päiväkirjassa elämänsä tapahtumista. Isä on asianajaja ja muuttaa myöhemmin perheensä kanssa Helsinkiin oikeusneuvoksen työn takia ja äiti on vain harvoin kotona, koska hän osallistuu niin aktiivisesti kaikenlaisiin toimikuntiin ym.

Stiinan päiväkirjassa vilahtelee jatkuvasti enemmän tai vähemmän Kurre eli Kurt, joka on 10 kuukautta Stiinaa nuorempi ja on ollut hänen ystävänsä ja koulukaverinsa lapsesta asti. Vaikka Stiinalla on myös hyviä tyttökavereita, Kurre on Stiinan paras kaveri: he puhuvat kaikesta, tekevät asioita yhdessä ja nauravat paljon. Kun ylioppilastutkinto on suoritettu Viipurissa, Stiina ja Kurre muuttavat Helsinkiin opiskelemaan yliopistossa (Stiina kieliä, ainakin latinaa, mutta laiskasti, Kurre isänsä tavoin lääketiedettä, ahkerasti) ja huomaavat vihdoin rakastavansa toisiaan (lukija on odottanut tätä kirjan alusta asti, koska Stiina puhuu Kurresta jatkuvasti ja on onneton, jos ei tapaa tätä).

Stiina on ”perinaisellinen” ja vähän tyhjäpäinen, mutta aikoo kyllä hankkia itselleen koulutuksen ja ammatin opettajana, Kurre taas ”miehekkään” omanarvontuntoinen, ahkera, rohkea ja fiksu. Tumma Kurt ei ole Stiinan ”vaalea ihanne”, unelma jota hän ei vielä tunne mutta josta hän haaveilee, mutta kuten sanottu, ei ole yllätys, että Stiina ja Kurt päätyvät kirjan loppupuolella yhteen - lukija on koko ajan odottanut, milloin Stiina tajuaa asian itse.

Kirjan lopussa on yllätys, joka muuttaa sen aivan toisenlaiseksi (maalaa teksti hiirellä näkyviin, jos haluat lukea ison juonipaljastuksen): vain kolmen(?) kuukauden kihlausajan jälkeen Kurt kuolee umpisuolentulehdukseen. Tämä on kirjassa todellinen järkytys, koska se on niin odottamatonta ja tulee myös lukijalle iskuna: Stiina ja Kurt ovat tuntuneet niin onnellisilta ja he sopivat niin hyvin yhteen. Stiina ei pitkään aikaan halua enää elää, ajattelee elämänsä olevan ohi ja pitävän enää sisällään vain tyhjää opetustyötä. Hän alkaa vasta hyvin hitaasti herätä henkiin, ja kirjan loppu on onneksi valoisa. Kirja kuvaa Stiinan murhetta vähäeleisesti, mutta aidosti ja koskettavasti.

Kirja on keveästi, elävästi ja sujuvasti kirjoitettu - myös suomenkielisenä - mutta minusta se oli varsinkin alussa vähän tylsän ja tyhjänpäiväisen tuntuinen, ja minun oli aina välillä vaikea ymmärtää kirjan hauskaksi tarkoitettua dialogia tai tarinointia. Kirjassa puhuttiin muutaman kerran kasveista niiden tieteellisillä nimillä, mikä on aika erikoista nuortenkirjassa (esim. ”Kurre antoi minulle Primula vulgariksen”, ei todellinen esimerkki mutta jotain tuollaista) ja kirjassa oli myös kohtalaisen paljon sitaatteja, mitä Stiina itsekin kommentoi: Olen aina ollut huomaavinani, että on vaarallista ilmaista [äidinkielen aineissa] omia ajatuksiaan (s. 85).

Kirja oli sukupuoliasenteiltaan harmillisen konservatiivinen: siinä ärsyttivät varsin paljon sen lukuisat viittaukset siihen, että naiset ovat tavalla tai toisella tyhmempiä tai huonompia kuin miehet. Esimerkkejä: Yksi kirjallisuushistorian kirjassa mainituista kirjailijoista oli nainen, mutta mitäpä hänestä, koska naisia ei ollut teoksessa mainittu useampia: Dalin sivuutetaan, "Sureva turturikyyhkynen", rouva Nordenflycht samoin, sillä "yks' tyttö poikain pariss' on kuin vanha varis". (46) Nainen on heikko. Päiväkirjani, sen tunnet jo omasta kokemuksestasi! (166) Kirjassa oli kuitenkin hyviäkin puolia: se antoi kuvan lukio-opiskelusta ja vähän yliopisto-opinnoistakin sata vuotta sitten, Stiinan ja Kurren lapsuudesta asti kestänyt ystävyys oli kirjassa mukava piirre, kirja ei ole tekopyhä tai hurskasteleva, ja Viipuri ja perheen kesäpaikka Antrea kirjan alkupuolen ympäristöinä olivat kivoja ja erikoisia. Loppua kohti kirja myös parani.

Polttareita vietettiin sata vuotta sitten aika eri tavalla kuin nykyään:

Eilen me vietimme, toisin sanoen ne luokan tytöt, jotka sattuivat olemaan kaupungissa, Elsan polterabendia meillä. Vihkiäisethän ovat vasta huomenna, mutta kun luutnantin polterabend vietettiin jo eilen, ”ettei hän olisi liian väsynyt häissä”, niinkuin joku on kielinyt Kurrelle, täytyi meidänkin viettää se samaan aikaan. Meidän juhlimisemme oli hyvin siivoa. Ainoa viittaus, joka tehtiin, oli, että siihen ihanaan, punaiseen ruusuun, joka pantiin Elsan lautasen viereen, olimme asettaneet kaksi pientä kapalovauvanukkea. Primavera piti puheen toivottaen nuorelle parille Herran siunausta, ja sitten me lauloimme, ja meillä oli oikein kodikas hetki. Itse asiassa kaikki oli hiukkasen haikeamielistä: menetänhän parhaan ystävättäreni. (s. 123-124)

Pikkujouluissa meno oli villimpää:

Täällä tädin luona vietimme eilen pikkujoulua ja sitten valvoimme koko yön valmistaaksemme joululahjoja, mutta sen laita oli vähän niin ja näin, sillä enimmäkseen me juttelimme ja joimme kahvia – kolme kertaa! Ja sitten minä esitin alushameisillani ja sukkasillani plastillisen tanssin Maggie Gripenbergin malliin muitten hyräillessä Chopinin surumarssia, kunnes he olivat pakahtua. Sohvi suoritti galoppadin, ja sitten me teimme pilaa Posliinimaalauksesta [nuori nainen, joka opetteli posliininmaalausta], jonka eräs teknillisen korkeakoulun ylioppilas oli viikkoa aikaisemmin kutsunut tanssiaisiin, ja ylioppilaan piti tulla hakemaan hänet ja Posliinimaalaus istui kaikessa prameudessaan odottamassa ritaria, joka ei milloinkaan saapunut! Posliinimaalaus ei muistanut hänen nimeään eikä ollut aivan varma, oliko hän maininnut tälle edes osoitettaan. Lohdutimme häntä sillä, että ”miehiä täys, paha kyllä, on maa”. (152-153)

Kirjassa ei mainita suomentajan nimeä (eikä kyllä sitäkään, että alkuteos oli ruotsinkielinen). Ajattelin tämän ensin johtuvan välinpitämättömyydestä, mutta ehkä kääntäjä oli Maija Åkerman-Tudeer itse, koska suomentajat on yleensä merkitty vanhoihinkin kirjoihin (toisin kuin kansikuvien tekijät) ja koska Åkerman-Tudeer kirjoitti Wikipedian mukaan myös suomeksi. Stiinan ylioppilaslakki(?) on kirjan kannessa nykynäkökulmasta jännittävästi musta.

Maija Åkerman-Tudeer: Vaalea ihanteeni, 1951 (toinen painos, ensimmäinen painos 1926, alkuteos Det blonda idealet, 1925 - tiedot netistä). Otava, Tyttöjen kirjasto -sarja. Suomentajan nimeä ei kerrottu (Maija Åkerman-Tudeer?). Kansikuvan tekijää ei kerrottu. 244 sivua.