Kaari Utrio: Suomen naisen tie: Pirtistä parlamenttiin, 2006

Kaari Utrio kertoo tässä kirjassa suomalaisen naisen elämästä, asemasta ja elinehdoista lähinnä keskiajalta 2000-luvun alkuun. Kirja on jaettu neljään osaan: Sielu ja mieli, Sääty ja työ, Malli ja tekijä (taide) sekä Suku ja perhe, joista jokainen etenee kronologisesti. Historiassa minua eivät juurikaan kiinnosta kuninkaiden ja keisarien elämät, sotien kulku, kuka tappoi kenetkin tai tärkeinä pidettyjen tapahtumien päivämäärät. Kirjan kuvaama mikrohistoria, tavallisten ihmisten historia, on mielestäni paljon mielenkiintoisempaa. Mikrohistoria selvittää, miten ihmiset ennen valitsivat puolison. Se kertoo, miten ennen työ perheessä jakaantui. Mikrohistoria paljastaa, mitä pidettiin oikeana, mitä vääränä, mitkä olivat ihmisen velvollisuudet ja oikeudet omassa yhteisössä. Se kertoo yksityisen elämän suurista tapahtumista, syntymästä ja kuolemasta, avioliitosta ja leskeydestä (8). Kuten Utrio sanoo: Me kaikki teemme historiaa.

Utrio on hyvä kirjoittaja, mutta kirjassa oli niin paljon faktatietoa, että kannesta kanteen luettuna kirja tuntui kuivahkolta. Melko useinkin oli epäselvää, mistä ajasta Utrio tarkemmin puhui. Kirja on myös konkreettisesti painava (yli 900 grammaa), mikä hankaloitti lukemista. Vähän minua harmitti kirjassa se, että Utrio antoi menneiden aikojen naisten elämästä aika lailla yksipuolisen kielteisen kuvan ja tuntui joskus vähättelevän niitä harvoja asioita perheen ja lähinnä maataloustyön lisäksi, joita yhteiskunta salli naisille menneisyydessä, esimerkiksi akvarellimaalausta (mielestäni akvarellimaalaus on tavallaan jopa vaikeampaa kuin öljymaalaus, koska siinä ei voi korjata virheitään samalla tavalla). Olisi ollut kiinnostava kuulla, mitä kulttuurisia, yksilöllisiä tai yhteisöllisiä vastarinta- ja selviytymisstrategioita naisilla oli. Uskonnosta tällaisena tärkeänä ja lohdullisena asiana Utrio kirjan lopussa lyhyesti puhuukin (s. 300), mikä varmasti pitää paikkansa, mutta muitakin on voinut olla, esimerkiksi suullisen runouden käyttö vaikeuksien ilmaisuun ja niiden käsittelyyn.

Kirja tarjoaa kuitenkin rautaisannoksen historiaa, valottaa naisten asemaa Suomessa joka puolelta ja kertoo myös vähemmän tunnetuista suomalaisista naisista. Kirjassa on upea kuvitus: suunnilleen joka aukeamalla on yksi tai useampi kuva, usein värillisiä. Kirja muistutti taas, miten kaikin puolin hankalaksi sekä rikkaiden että köyhien naisten elämä oli tehty entisaikoina – moitin Punaruusun aikaan -kirjan kuvausta 1800-luvun rikkaiden jäykkyydestä, mutta ehkä heidän elämänsä tosiaan oli tuolloin sellaista – kertoi kaksinaismoraalista ja tekopyhyydestä ja sai arvostamaan niitä ihmisiä, joiden ansiosta Suomi on se jo melkoisen tasa-arvoinen ja monella tavalla hyvä maa, joka se nykyään on. Kehittämisen varaa toki vielä on. Hyvät asiat eivät ole tulleet itsestään, vaan niiden puolesta on taisteltu ja niiden eteen on tehty paljon työtä.

Esikuvat tuntuivat verrattoman tärkeiltä silloin, kun alistettu kansanosa pyrki pois sille osoitetulta polulta. Tarvittiin yksilö, joka poikkesi uralta, mursi esteet ja astui uudelle tielle. Jonkun täytyi ottaa ensimmäinen askel. Uranuurtaja kulki edellä kuin lumiaura, jota muut voivat seurata (305). Utrion näkökulma historiaan tuntuu tässä aika henkilöpainotteiselta. Omasta mielestäni isot muutokset vaativat monien ihmisten samaan päämäärään suuntautuvaa toimintaa ja myös tuntemattomiksi jäävät toimijat ovat merkityksellisiä, mutta esikuva tai roolimalli on tietysti myös tärkeä.

Joitakin omasta mielestäni yllättäviä poimintoja kirjasta (useimmat ovat suoria lainauksia) - esimerkiksi yhdessä asuminen ennen avioliittoa ja naimattomien naisten suuri määrä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa hätkähdytti, sekä suomalaisten naisten eliniän huima nousu sadassa vuodessa. Monet asiat olivat Suomessa ennen samalla tavalla kuin joissakin köyhemmissä maissa nykyään.

• Vuonna 1880 kymmenen vuotta täyttäneistä henkilöistä 97,6 prosenttia osasi lukea, mutta paljon harvempi kirjoittaa (1900-luvun taitteessa 15 vuotta täyttäneistä vain 38,8 prosenttia) (29)
• Keskiajalla tytön laillinen suostumusikä avioliittoon oli 12 ja pojan 14 vuotta, vaikka yleensä tytöt naitettiinkin 15-17-vuotiaina. Vuonna 1734 laillinen avioitumisikä oli tytöillä 15 vuotta. Itä-Suomessa talon lasten naimaikä saattoi olla tilanteesta riippuen 13 tai 30. (248-249)
• Raipparangaistus poistettiin laista vasta vuonna 1894. (37)
• Voin ja juuston valmistus oli 1800-luvulla maatalouden tuottavin osa ja voi, joka oli kokonaan naisten työn tulos, Suomen tärkein vientituote. (131) Muut kuin lesket eivät kuitenkaan saaneet hallita omia rahojaan, joten naisten tulojen käytöstä päättivät miehet.
• 1800-luvulla tehtaissa käytettiin myös Suomessa lapsityövoimaa. Forssan Pumpuli-Kehruu-Pajassa lapset tekivät 15-tuntisia työpäiviä (joihin sisältyi pari tuntia taukoja), lauantaisin 12-tuntisia. He tekivät sekä yö- että päivävuoroja. (163) Tilattomien perheiden lapset piti lähettää palvelukseen alle kymmenvuotiaina ruokapalkalla. Rahapalkka alkoi juosta 14-15-vuotiaalle. (257)
• Ruotsi kävi lähes taukoamatonta sotaa 1500-luvun jälkipuoliskolta 1800-luvun alkuun. … 1600-luvulla Suomi asetti Ruotsin valtakunnan sotaväkeen 10 000 miestä noin 70 vuoden ajan joka vuosi. Ruotsin suurvaltakauden sodissa 400 000 asukkaan Suomi menetti lähes 150 000 miestä runsaan sadan vuoden aikana. (265)
• Nälänhätä vei [1690-luvun lopulla?] hautaan kolmen vuoden kuluessa kolmanneksen vajaasta puolimiljoonaisesta kansasta. Sitä on sanottu suhteellisesti kauheimmaksi onnettomuudeksi, joka Euroopassa on tapahtunut. (285)
• 1800-luvun lopulla 70 000 asukkaan Helsingissä työskenteli 600-800 prostituoitua. … Suurin osa Helsingin ilotytöistä oli 15-20-vuotiaita. (289, 290)
• 1800-luvun puolivälissä neljännes kaupunkien työläismorsiamista odotti lasta vihillä seistessään. He olivat ehkä eläneet jo kauan yhdessä miehensä kanssa. Kolmasosa morsiamista eli yhteisessä kodissa sulhasen kanssa ennen vihkimistä. Monilla oli jo lapsi tai parikin valmiina ennen avioliittoa. Osa naisista eli ikänsä saman miehen kanssa menemättä lainkaan naimisiin. Osa vaihtoi kumppania muutaman kerran elämässään. … Maaseudulla eli avioliitossa runsas 60 prosenttia, kaupungeissa vain runsas 10 prosenttia naisista. (255-256) 1800-luvun Helsingissä 20% syntyneistä oli saanut alkunsa avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. (32)
• 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä alle 50-vuotiaista naisista noin 40 prosenttia eli naimattomina [kaupungeissa? voiko olla koko maassa?], ja naisten osuus työmarkkinoilla kasvoi samalla. (Suurin osa työnantajista erotti naisen, kun tämä meni naimisiin.) (74)
• Yhteiskunta [keskiajalta 1800-luvulle?] oli väkivallan läpitunkema: mies löi vaimoa ja lapsia, isäntä ja emäntä kurittivat palvelusväkeä, tehtaan vouti pieksi laiskoja ja tottelemattomia työmiehiä, opettajat hakkasivat oppilaita ja upseerit sotamiehiä. (293, 296)
• Vielä 2000-luvun alussa menehtyi nainen perheväkivallan uhrina useammin kuin joka toinen viikko. (300)
• Helsingin Uuden ylioppilastalon ja Tallinnan Estonia-teatterin on suunnitellut arkkitehdiksi vuonna 1896 valmistunut Wivi Lönn yhdessä Armas Lindgrenin kanssa. (235)
• Vuonna 1800 naisen odotettavissa oleva elinikä oli vain 36 vuotta. (266) Myöhemmin suomalaisten naisten keskimääräinen elinikä nousi sadan vuoden aikana 46 vuodesta (1900) 82 vuoteen (2000-luvun alku) eli 36 vuotta, mikä on ainutlaatuista maailmanhistoriassa. (118)

Tästä kirjasta saan yllättävän vaikeaksi osoittautuneen Helmet-haastekohdan 46. Kirjassa on sauna. Hääilo alkoi morsiussaunalla. Saunottuaan morsian astui puhtaana uuteen elämänvaiheeseen. Karjalassa lämmitettiin neitsytkyly. (252) Sen tiesin, että ennen maaseudulla synnytettiin saunassa (272), mutta hääsaunat olivat minulle uusi asia.

Kirjakaapin avain -blogissa pidettiin kirjaa tietorikkaana ja mielenkiintoisena mutta raskaana luettavana. Minustakin tämän kirjan lukeminen tuntui jonkin verran raskaalta, se saattaisi hakuteoksena toimia paremmin.

Edit 29.5.2020.

Kaari Utrio: Suomen naisen tie: Pirtistä parlamenttiin, 2006. Tammi. 308 tekstisivua.