Elli Tompuri: Minun tieni..., 1942

Ajattelin osana Shakespearen sisarukset -näytelmähaastetta lukea muitakin teatteriin ja näyttelemiseen liittyviä kirjoja. Kaari Utrion naishistoriikissa Suomen naisen tie puhuttiin 1900-luvun alun näyttelijäkuuluisuudesta Elli Tompurista ja sanottiin hänen muistelmiaan muistaakseni eloisiksi, joten kun löysin kaksi osaa sopivasti kirpparilta, otin ne luettaviksi. Tämä ensimmäinen osa kattaa suunnilleen vuodet 1880-1920.

Tompuri syntyi Haminassa vuonna 1880 maanviljelijän tyttärenä ja käytyään Helsingissä koulua suoritti ylioppilastutkinnon – vuonna 1898! Hän ei tunnu pitävän ylioppilastutkinnon suorittamista mitenkään erikoisena asiana tytölle. Tompuri ei nuorena mitenkään erityisesti suunnitellut näyttelijän ammattia, vaikka osallistuikin lapsena ja nuorena joihinkin pienehköihin näytelmiin esimerkiksi koulussa. Näyttelijä hänestä kuitenkin tuli, huolimatta siitä, että hänen äitinsä piti ajatusta aivan järkyttävänä.

Tompuri kuvaa kirjassa lapsuuttaan ja nuoruuttaan (melko lyhyesti, näistä olisin lukenut mielelläni enemmänkin), työtään tai opiskeluaan Suomen, Ranskan ja Saksan teattereissa, Espanjan matkaansa, ja roolejaan ja kiertueitaan Suomessa. Hän sanoo käyttäneensä ”kiertue”-sanaa Suomessa ensimmäisenä kysyttyään ensin neuvoa tohtori A. V. Koskimieheltä; ennen puhuttiin ”turneesta”. Tompuri ei pelännyt haasteita: vähän päälle kaksikymppisenä hän otti pyydettäessä konkurssikypsän Tampereen teatterin johtaakseen vuodeksi, minkä jälkeen teatteri oli taas elinkelpoinen. 1800-luvun suomalaisuusaate näkyy kirjassa: Tompuri oli suomenkielisestä kodista, mutta kävi Haminassa yhtä aikaa vuoden ajan suomen- ja ruotsinkielistä kansakoulua oppiakseen puhumaan ruotsia, koska hänen piti jatkaa Haminan ruotsalaisessa tyttökoulussa (suomalaista koulua ei siellä ollut). Helsingissä hän opiskeli ruotsinkielisessä yhteiskoulussa, koskei mahtunut suomenkieliseen sopivalle luokkatasolle, mutta oli tässä koulussa avoimesti fennomaani. Kirjassa on paljon Suomen kulttuurihistoriasta tuttuja nimiä, esimerkiksi teatterinjohtaja Kaarlo Bergbomista, Albert Edelfeltistä, Ida Aalbergista sekä Eino Leinosta puhutaan melko paljon.

Tompurin kirja on varmaan eräänlainen ennätys muistelmakirjalle siinä, miten vähän siinä kerrotaan henkilökohtaisista asioista. Sivulla 250 on tällainen virke: Kun poikani syntyi, syntyi minussa samalla myös yhtäkkinen ajatus: nyt näyttelen Hamletin. Tätä ennen ei ole puhuttu mitään seurustelusta, miehestä, avioliitosta eikä raskaudesta eikä millään tavalla viitattu näiden olemassaoloon. Myöhemmin kirjassa mainitaan samalla tavalla melko ohimennen toisen pojan olemassaolo ja sen jälkeen muutamassa kohdassa kerrotaan poikien, Kaarlon ja Laurin, toimista pieninä, ja heistä on myös kuvia. Miehestä ei puhuta koko kirjassa mitään, eikä hän esiinny myöskään kirjan runsaissa kuvissa, vaikka näissä on esimerkiksi Tompurin kotiapulaisia ja sairaanhoitajia (Tompuri sairastui Espanjan matkalla lavantautiin, joka olisi tuohon aikaan saattanut helposti olla kuolemaksi). Netin mukaan Tompuri oli naimisissa pankinjohtaja Lauri af Heurlinin kanssa vuosina 1910-1919; he erosivat. Ehkä Tompuri ajatteli, että ne, jotka tuntevat hänet, tietävät hänen avioliitostaan, ja muiden ei tarvitse siitä tietääkään.

Tompuri esitti tosiaan myös Hamletia, ja näytelmä otettiin ilmeisesti hyvin vastaan. Äidiksi tultuaan hän kävi kiertueella ja oleskeli jonkin aikaa Saksassa ja Englannissa (ei sanota, olivatko pojat mukana), joten hän ei luopunut työstä avioliiton tai äitiyden takia. Hän sanoo joskus 1910-luvusta kertoessaan joutuneensa elättämään viisi henkeä tuloillaan (sanomatta ketkä, mukana oli poikien lisäksi varmaan kotiapulainen Hilma); tuolloin hän teki töitä yksityisopettajana.

Sisällissodan aikana Tompuri oli perheensä kanssa punaisten hallussa olevassa Helsingissä, ja kerran heidän asuntonsa ikkunasta ammuttiin sisään. Kirjaan on lainattu otteita hänen päiväkirjastaan tuolta ajalta, ja siinä hän sanoo kerta toisensa jälkeen, miten tärkeää olisi, ettei ihmisten välillä olisi vihaa, eikä hän ota puolta sodassa. Enkä toivoisi kummankaan saavan täydellistä voittoa, sillä se vain synnyttäisi loppumatonta vihaa ja kostotuumia. Sillä enemmän kuin kaikki nämä murhat, hävitykset ja muut kaameat tapaukset vaikuttaa ruhjovasti ja turmiollisesti se loppumaton vihan tunne, jota syövytetään kaikkialle. … Kauheaa on sota, ketä vastaan tahansa. (294) Sodan jälkeen hän pyrki auttamaan hätää kärsiviä hyväntekeväisyysnäytännöllä taiteilijaystäviensä kanssa. Hän sanoo työväen ihmisten olleen omissa näytännöissään erinomaista yleisöä ja tulleen innokkaasti katsomaan häntä, eli vaikka teatterissa käymistä pidetään ehkä nykyään jonkin verran elitistisenä harrastuksena, vuosisadan alussa se ei sitä ollut.

Tompuria arvostettiin ilmeisesti Suomessa paljon, esimerkiksi hänen yritystään vuokrata valtiolta rakennus suunnittelemaansa teatteria varten vuonna 1918 puolsi Suomen senaatille lähettämässään kirjeessä 16 kulttuuri- ja muun alan vaikuttajaa (mm. Aino Ackté, Eero Järnefelt, Magnus Enckell, Risto Ryti, Axel Gallen-Kallela, Jean Sibelius, Eino Leino ja Eliel Saarinen). Hän ei kuitenkaan koskaan saanut vakituista työtä Suomen teattereista, minkä hän koki epäoikeudenmukaisena, ja lukijastakin se tuntuu oudolta. Hänellä oli kuitenkin vakaa taiteilijaidentiteetti ja vahva tunne omasta arvostaan taiteilijana.

Vielä muutama poiminta kirjasta. Varmaan 1910-luvulla Tompuri sanoo Ibsenin näytelmästä (muistaakseni Nukkekodista, joka on kirjoitettu vuonna 1879), että siitä piti tehdä uusi suomennos, koska edellinen oli jo vanhentunut. Suomen kirjakieli ilmeisesti muuttui tuohon aikaan nopeasti. Shakespearesta hän sanoo Goethen löytäneen hänet uudelleen yli sadan vuoden unohduksen jälkeen. Minna Canthia arvostettiin 1900-luvun alussa ja hänen Anna Liisansa oli ensimmäisiä näytelmiä, joissa Tompuri oli mukana. Hänestä Tompuri sanoo jännästi suunnilleen niin, että ”silloin Canthin päivää vielä vietettiin” – Canth näköjään unohdettiin jossain vaiheessa. 1800-luvun loppupuolella tai 1900-luvun alussa Tompuri matkusti laivalla Haminasta Helsinkiin ja Helsingistä Turkuun; laivalla matkustaminen oli tuohon aikaan ehkä helpompaa kuin maata pitkin kulkeminen.

Joistakin vanhoista suomalaisista elokuvista tekee mielestäni hieman tuskallisia katsoa mm. se, että niiden puhetapa kuulostaa niin epäluonnolliselta. Tompuri puhuu tästä asiasta teatterin suhteen kirjan alkupuolella: hänen mielestään suomalaiseen teatteriin olisi tärkeä saada luonnollisempi puhetapa, niin että kaikkia, suhteellisen merkityksettömiäkin repliikkejä, ei korostettaisi ja sanottaisi teennäisesti. Koulussa lapsena Tompuri huolehti tarpeistosta joulunäytelmässä (Topeliuksen Rinaldo Rinaldini), johon hän vei myös herkkuja: Näytelmässä tarvittavat lantut vein kellaristamme kouluun joka harjoitukseen. Niitä ahmittiin yhtä halukkaasti kuin myöhemmin Kansallisessa Nummisuutarien hääpuuroa. (22)

Kirja oli kiinnostava, eloisa, sympaattinen ja varsin helppolukuinen.

Edit 25.6.20 & 2.7.20: lisätty Albert Edelfelt.

Elli Tompuri: Minun tieni..., 1942 (toinen painos). WSOY. 389 sivua.