Sofokles: Kuningas Paksujalka (alkuteos 429 eKr.)

Avaan tällä klassikkonäytelmällä Gregoriuksen Shakespearen sisarukset -näytelmähaasteen. Näytelmä on tutumpi nimellä Kuningas Oidipus, mutta Ryhmäteatterin kääntäjätyöryhmä halusi välttää freudilaiset assosiaatiot, ja 'oidipus'-sana merkitsee 'turpea- tai paksujalkaista', joten näytelmän alkuperäiset katsojat ymmärsivät nimen juuri näin. Juoni on varmaan monelle pääpiirteissään tuttu, vaikkapa juuri tuon Freudin takia. Oraakkeli oli ennustanut Oidipuksen vanhemmille, Theban kuningasparille Laiokselle ja Jokasteelle, että heidän poikansa tulisi tappamaan isänsä ja naimaan äitinsä, minkä takia he lävistivät vauvan nilkkaluut ja käskivät palvelijan hylätä hänet villin Kithairan alueelle. Palvelija antoi vauvan kuitenkin paimenelle, joka vei hänet lapsettomalle kuningasparilleen, joka sitten kasvatti lapsen omana poikanaan. Kun Oidipus oli kasvanut aikuiseksi, oraakkeli antoi hänelle saman kauhean ennustuksen – hän tulisi surmaamaan isänsä ja naimaan äitinsä – mitä välttääkseen hän lähti kotoaan, tappoi matkalla riidan takia tuntemattoman vanhan miehen ja tämän kolme palvelijaa (yksi pääsi karkuun), saapui Thebaan ja pelasti viisaalla vastauksellaan kaupungin arvoituksia kysyvältä ja ihmisiä raatelevalta sfinksiltä (tässä näytelmässä Lintunainen). Tästä palkinnoksi hän sai kuningatar Jokasteen vaimokseen, ja heille syntyi kaksi poikaa ja kaksi tyttöä.

Näytelmän tapahtumat alkavat tämän jälkeen, siitä, kun kaupunkilaisia surmaa kauhea rutto. Delfoin oraakkelilta kysytään jumalien tahtoa, ja tämä vastaa, että sairaus ei katoa, ennen kuin ruton siemen poistetaan ja Laioksen vanha murha kostetaan joko karkottamalla tai tappamalla murhaajat (paennut palvelija kertoi kyseessä olleen rosvojoukon). Oidipus alkaa selvittää kauan sitten tapahtunutta (Oidipuksen pojat ovat jo miehiä) murhatyötä käskemällä kaikkia asiasta tietäviä kaupunkilaisia kertomaan tietonsa, kysymällä asiasta sokealta näkijä Teiresiaalta ja haetuttamalla paikalle vanhan karkuun päässeen palvelijan, joka oli pyytänyt päästä paimeneksi kaukaiselle seudulle. Myös Jokaste kertoo tietonsa vanhasta ennustuksesta, ja paikalle saapuu lähetti, joka kertoo Oidipuksen kasvatti-isän kuolemasta. Lähetti oli myös Oidipuksen kasvattivanhemmilleen vienyt paimen ja siis paljastaa Oidipukselle, etteivät kasvattivanhemmat olleet hänen oikeat vanhempansa. Kun asiat selviävät, Jokaste tappaa itsensä ja Oidipus sokaisee itsensä. Näytelmän henkilöitä ovat myös Kuoronjohtaja (kuninkaan lähipiiri ja virkavalta), Kuoro (kansa) ja Jokasteen veli Kreon.

Kaikki Sofokleen näytelmän katsojat varmasti tunsivat tarinan samaan tapaan kuin teatterissakävijät nykyään tuntevat Hamletin tai Romeon ja Julian juonen, joten heitä kiinnosti se, miten Sofokles esitti tapahtumat ja varmaan myös se, miten näyttelijät tulkitsivat tarinan. Minusta näytelmän kieli ei kuitenkaan ollut kovin erikoista (vaikka nyt kun tätä kirjoittaessa luin osia uudelleen, niin olihan tässä hienoja kohtia), ja tapahtumatkin seurasivat tarkkaan Tarujen Hellas -kirjassa kerrottua Oidipus-tarinaa. Ehkä katsojat saivat näytelmästä muutakin kuin esteettistä mielihyvää. Mieleen tuli Aristoteleen termi katharsis, 'puhdistus': ”tragediassa esitetyn kärsimyksen herättämä pelko ja sääli puhdistavat lopulta näytelmän katsojan mielen” (Wikipedia), ja varsinkin kollektiivisena kokemuksena tämä saattoi olla voimakas tunne. Tämä oli aikalaisille ehkä myös uskonnollista maailmankuvaa vahvistava kokemus: heille Thebaa rankaisevat jumalat eivät olleet myyttejä, vaan todellisuutta. Kirjassa on mielenkiintoinen Kuoron puheenvuoro (s.58, jolloin epäilykset Oidipusta kohtaan ovat jo heränneet): Jos Elämän Antaja ja te muut jumalat olette todella kaikkivoipia ja kaikkitietäviä ja hallitsette elämäämme, ettekä huomaa, ettei Laiosta koskeva ennustus pidä paikkaansa, eli se, mikä on määrätty tapahtumaan, ei tapahdu, ja tapahdu niin, että kaikki sen näkevät, siinä tapauksessahan ei millään ole enää mitään väliä, koko järjestelmä sortuu. Ehkä näytelmä traagisesta sisällöstään huolimatta vahvisti katsojien uskoa siihen, että jumalat pitävät huolen asioista ja että maailmassa on moraalia ja järjestystä.

Oidipus on traaginen sankari, koska hän pyrkii vilpittömästi saamaan totuuden selville, on ollut hyvä kuningas ja on yrittänyt aina tehdä oikein (tekemäänsä tuntemattoman vanhuksen surmaa hän piti vähäisenä asiana, koska oletti vanhuksen olevan alhaissyntyinen), mutta maailma vain sortuu hänen ympärillään vähän kerrallaan. Ihmiset, jotka tietävät totuuden (Teiresias, Jokaste, joka aiemmasta epäuskostaan huolimatta ymmärtää asian kuultuaan lähetin kertomuksen, ja vanha palvelija, joka on nähnyt Laioksen surman), yrittävät kaikki yksi toisensa jälkeen suostutella Oidipusta jättämään asian sikseen, mutta tämä vain jatkaa itsepäisesti. Kun Oidipus itse ymmärtää asioiden oikean laidan, hän kauhistuu, pitää itseään saastaisena ja sokaisee itsensä. Ehkä tämä symboloi sitä, että hän oli ollut niin kauan henkisesti sokea eikä ollut nähnyt totuutta omasta elämästään, tai sitten hän ei kestä enää nähdä maailmaa, jonka silmissä hän on nyt kauhistava olento.

Oidipus ei kuitenkaan tunnu ihmisenä aina kovin miellyttävältä tai jalolta: hän ylpeilee sillä, että onnistui ainoana ratkaisemaan Lintunaisen antaman arvoituksen, pilkkaa vihaisena Teiresiaan sokeutta ja epäilee Teiresiaan todistuksen jälkeen Kreonia perusteetta vallankaappaushalusta. Tuntuu myös, että jos hän halusi välttää isänmurhaa, hänen ei olisi aikaisemmin kannattanut tappaa ketään, piti hän tätä alhaisena tai ei. Ihmettelin myös jumalien hitautta: jos isänmurha ja äidin naiminen oli heille kauhistus, miksi he odottivat noin 20 vuotta rangaistakseen Thebaa ja Oidipusta, silloin kun Oidipuksella ja Jokasteella oli jo neljä isoa lasta?

Näytelmän idean voisi ehkä tiivistää näin: Joskus olisi parempi olla tietämättä, mutta tietäminen on silti välttämätöntä. Emme voi koskaan olla varmoja onnellisuutemme perusteista emmekä pysyvyydestä. Hyvien näyttelijöiden esittämänä (Ryhmäteatterin vuoden 1990 esityksessä pääosia esittivät Pertti Sveholm, Kari Heiskanen, Vesa Vierikko ja minulle tuntematon Maija Leino) tässä saattaa hyvinkin olla vaikuttavaa tuskaa ja jylhää kohtalonomaisuutta.

Shakespearen sisarukset -haasteessa kuittaan tällä kohdat BDFH (ei-suomalainen kuollut mies, jonka tuotantoa olen lukenut aiemmin).

Tätä on luettu paljon, muualla ainakin näissä: Café Voltaire, jossa Bo Pettersson sanoo, että kirjallisuudessa on kolme pääteemaa: haaste (ymmärtää tai tehdä tehtävä), havainnointi (mitä tai miten) ja suhde (läheiset tai vihamieliset ihmissuhteet), Nuharupi, Kirjavarkaan tunnustuksia, Jokken kirjanurkka, Neverendingly, Todella vaiheessa, Ketjukolaaja, Sivuhenkilö, Stoori (ilmeisesti nuorten lukupiirin kokemus kirjasta, positiivinen lukukokemus mm. helppolukuisuuden takia).

Anagnorisis-käsitteestä eli tragediassa tapahtuvasta tunnistamisen hetkestä käsikirjoittamisen opastussivustolla.

 

Antiikin tragedioita on mahdollista ajatella erittäin sofistikoituneina kauhutarinoina. Ne ottivat edeltävän arkaaisen ajan luomia verisiä myyttejä uusiokäyttöön ja loivat niistä (Carrollin termein) "taidekauhua". Alun perin rituaalisesti esitetyissä tragedioissa kaupunkivaltion sivistynyt asukas sai kohdattavakseen vaihtoehtoisen kuvan ihmisestä. Tragedioissa tiedostamattomat ja tuntemattomat voimat voivat hetkellä millä hyvänsä kaapata ihmisen hallintaansa ja johtaa järjettömiin veritekoihin. Järkevästi käyttäytyneet ihmiset voivat surmata perheenjäseniään tai jopa rikkoa ihmissyönnin kaltaista ikivanhaa tabua. Kauhutarinoissa kuvattu hirviö antaa hätkähdyttävän hahmon tällaiselle, ihmisyyteen itseensä liittyvälle ambivalenssille. ... Haluamme kuulla pimeän puolen puhuvan, koska se on aina myös oma pimeä puolemme. Kuoleman pelko, ruumiillisuuden ahdistus ja sidokset yhteiskuntaan sekä tiedostamattomiin alueisiimme hallitsevat meitä niin kauan kun emme kohtaa niitä. Kauhun erityinen katharsis liittyy ihmisenä olemisen tuskallisimpien ja vaikeimpien ulottuvuuksien kääntämiseen luovaan, kulttuuriseen käyttöön. Tässä mielessä on mahdollista ymmärtää, kinka kauhusta voi nauttia, kuinka se voi herättää iloa. (Ilkka Mäyrä: "Veren kirjat" - kauhukulttuurin paradokseja, kirjassa Norkola & Rikkinen: Sivupolkuja, s. 172, 180)

Pieni muutos 22.4.20. Linkkejä lisätty 24.4.20. Lainaukset Sivupolkuja-kirjasta lisätty 27.6.21.

Sofokles: Kuningas Paksujalka, alkuteos 429 eKr, 1990. Ryhmäteatterin työryhmä kääntänyt englannista, ranskasta, saksasta ja ruotsista. Nostromo. Kansi Juha Mustanoja/Visentti Oy. 96 sivua.