Rabindranath Tagore: Uhri (Pimeän kammion kuningas, 1924)

Intialaisen kirjailijan yli 400-sivuinen näytelmäkokoelma? Hmm, kirjojen julkaisupolitiikka oli sata vuotta sitten aika erilaista kuin nykyään. Asiaa tietysti auttoi se, että bengalinkielinen Rabindranath Tagore (1861-1941) oli saanut ensimmäisenä aasialaisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1913.

Kokoelman ensimmäinen näytelmä on Uhri (62 sivua), ja paljastan tässä paljon sen juonesta. Se sijoittuu Tripuran Kali-jumalattaren temppeliin, jossa jumalattarelle uhrataan eläimiä. Kuningatar Gunavati on tullut temppeliin rukoilemaan itselleen lasta, ja temppeliin on matkalla suuri kulkue hänen uhrilahjojaan, kukkia ja eläimiä. Tapahtumien normaali kulku muuttuu, kun kerjäläistyttö Aparna on kertonut kuningas Govindalle tuskansa siitä, että hänen ainoa lemmikkivuohensa, johon hän on suhtautunut kuin äiti, on väkisin tuotu temppeliin ja teurastettu. Tästä järkyttyneenä puhdasmielinen ja jalo kuningas kieltää kaiken verenvuodatuksen temppelissä, mikä herättää valtavaa vastustusta kaikissa muissa, varsinkin temppelin papissa, bramaani Raghupatissa.

Govinda. Bramaanilla ei ole oikeutta loukata ikuista hyvää. Elävien olentojen veri ei ole jumalille otollinen uhri. Ja kuninkaan samoinkuin talonpojan on lupa puoltaa totuutta ja oikeutta. (27)

Raghupati pitää kuninkaan päätöstä jumalattaren ja kaikkien perinnäistapojen, jopa maailmanjärjestyksen, loukkaamisena, ja yrittää ensin suostutella armeijan kenraalin tappamaan kuninkaan, ja kun tämä ei tähän suostu, sitten kuninkaan veljen ja lopulta kasvattipoikansa, suuresti rakastamansa temppelipalvelija Dzaisingin, joka on rakastunut Aparnaan. Näytelmässä puhutaan muistakin viattomista uhreista.

Edellisestä huolimatta tämä ei ole Macbeth-tyyppinen kuninkaanmurha- ja syyllisyysnäytelmä juonitteluineen, vaan enemmänkin pohdintaa esimerkiksi moraalista, jumaluuden olemuksesta ja varsinkin verenvuodatuksen ja elävien olentojen hengen riistämisen oikeutuksesta. Teksti on tässä teoksessa paljon tärkeämpi kuin juoni, ja minulle tuli mieleen kreikkalainen foorumi, johon ihmiset tulevat vuorotellen kertomaan mielipiteensä yrittäessään ratkaista vaikean kysymyksen. Ihmiset eivät suhtaudu asiaan kuitenkaan mitenkään ulkokohtaisesti, vaan tuntevat asiat sydänverellään. Näytelmässä ei ole loppujen lopuksi helppo erottaa hyviksiä ja pahiksia.

Minun oli vaikea ratkaista, kuka näytelmässä on päähenkilö - Govinda, Raghupati vai Dzaising - koska kaikki heistä saavat tilaa näyttämöllä kokonaisina henkilöinä ja lukijalle kerrotaan heidän motiiveistaan, ja minun oli vaikea myös päättää, mistä näytelmässä oikeastaan on kysymys. Pitkän aikaa tarina ja kuningas Govinda toivat mieleeni Sinuhe egyptiläisestä tutun idealistisen ja traagisen faarao Ekhnatonin, joka yritti pelkällä käskyllä muuttaa valtakuntansa tavat paremmiksi (ja 1970-luvun Afganistanin, jossa silloinen kommunistihallinto yritti muistaakseni parantaa naisten asemaa ja muutenkin nykyaikaistaa tapoja kerralla huolimatta vanhoillisten kansanryhmien voimakkaasta vastustuksesta), ja ajattelin että kyse on vanhan ja uuden ristiriidasta.

Govinda. Nakšatra? 

Tšandpal. Hän on luvannut Raghupatille tuoda sinun veresi jumalattarelle uhrattavaksi. 

Govinda. Jumalattarelle? Siinä tapauksessa en voi häntä moittia. Ihminen menettää inhimillisyytensä, kun tulevat kysymykseen hänen jumalansa. ... Ota nämä kukkaset, jumalatar, ja salli luotujesi elää rauhassa. ... Jos tahdot minut surmata rakkaan henkilön kädellä, niin tapahtukoon se. Synnin täytyy kypsyä äärimmäiseen rumuuteensa, ennenkuin se voi puhjeta ja kuolla inhoittavan kuoleman, ja kun veljen käsi vuodattaa kuninkaan verta, niin verenhimo näyttää pirulliset kasvonsa antaen jumalattaren valepuvun pudota yltänsä. Jos se on tahtosi, niin minä kumarran ja tottelen. (45-46)

Teoksessa puhuttiin paljon jumalattaresta, Kali Emosta (J. A. Hollo on kääntänyt sanan Mother suloisesti Emoksi), joka on hindulaisuudessa sekä tuhon että luomisen jumalatar, ja jonka kaulakoruna on pääkalloja, vyönä katkaistuja käsivarsia (Wikipedian mukaan symboleina), ja suupielistä valuu verinoroja. Monet näytelmän henkilöt pitävät häntä kuitenkin tuhoavan ja pelottavan lisäksi myös armollisena, rakastavana ja auttavana jumaluutena, johon voi turvautua hädän hetkellä.

Näytelmän alussa on Tagoren omistuskirjoitus: Minä omistan tämän näytelmän niille sankareille, jotka urhoollisesti puolustivat rauhaa, kun ihmisuhreja vaadittiin sodan jumalattarelle, ja tämä on varmasti avain näytelmän tulkintaan. Jumalatar vaatii verta ja tyyntyy vain saadessaan sitä, ja uhrin vaatimus nousee näytelmässä pakottavaksi. Uhreiksi valitut näytelmän henkilöt eivät yritä paeta väkivaltaa eivätkä kuolemaa vaikka eivät sitä etsikään, ja miettivät paljon sääliä, oikeutta ja armoa. Näytelmä herättää kuitenkin kysymyksen siitä, kuka verta loppujen lopuksi vaatii - jumalatar vai ihmiset? Onko jumalatar todellinen? Näytelmän lopussa erään henkilön käsitys on muuttunut täydellisesti.

Näytelmä on kulttuuriltaan ja asenteiltaan hyvin intialainen (ja intialaisella teatterilla on luullakseni vuosisatojen, ellei vuosituhansien perinne), ja sen ymmärtämistä varmasti auttaisi intialaisen kulttuurin tunteminen, mutta ei-intialaisellekin se oli vaikuttava. Kun Tagore kirjoitti teoksiaan, Intia oli brittien vallassa (Tagore peruutti saamansa ritarinarvon vastalauseena brittien politiikalle), joten Nobelin palkinto oli hänen itsensä lisäksi tunnustus myös rikkaalle, omaehtoiselle ja vanhalle intialaiselle kulttuurille.

Oma kirjani on kaunis mutta vanha ja repaleinen, omasta hyllystä löytynyt, ehkä mummulta peritty kappale. Minulle oli näin yllätys, että tämä näytelmä on (ainakin Intiassa?) nykyäänkin hyvin tunnettu: haulla "rabindranath tagore sacrifice" löytyy noin 650 000 osumaa: analyysejä, videoita, juonitiivistelmiä ja blogikirjoituksia. Netissä on Tagoren muiden teosten lisäksi myös tämä näytelmä englanniksi, ja tämä on siinä mielessä poikkeuksellinen teos, että J. A. Hollon sujuva ja kaunis käännös tuntuu iästään huolimatta helpommalta lukea kuin alkukielinen.

Gregorius on kirjoittanut kiinnostavasti Tagoren romaanista The Home and the World ja Margit hänen novellikokoelmastaan Ahnaat paadet, josta löytyy linkkejä myös muutamaan muuhun bloggaukseen Tagoren kirjoista.

Edit 5.12.22: Lisäsin näytelmään vuosiluvun alla oleviin teostietoihin. Vuosiluku on täältä, jossa se on annettu bengalinkieliselle alkuteokselle Visarjan.

Rabindranath Tagore: Uhri (Sacrifice, 1890(?)). 62 sivua. Kirjassa Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, 1924. 432 sivua. Otava. Tagoren tekemästä bengalinkielisen alkuteoksen englanninkielisestä käännöksestä suomentanut J. A. Hollo.