Mark Hertsgaard: Planeettamme tulevaisuutta etsimässä (Earth Odyssey; Around the World in Search of Our Environmental Future, 1998)

Tämä parikymmentä vuotta sitten julkaistu nelisataasivuinen kirja on eräänlainen matkakirja. Amerikkalainen toimittaja ja tietokirjojen tekemisen opettaja Mark Hertsgaard matkusteli ympäri maailmaa noin seitsemän vuoden ajan ja pyrki selvittämään, mitä mahdollisuuksia ihmiskunnalla on selvitä ympäristöuhista. Kirjan painopiste on ilmastonmuutoksessa - jo 1990-luvulla tiedettiin paljon kasvihuoneilmiöstä ja ymmärrettiin fossiilisten polttoaineiden käyttämisen vaarat, vaikka tietoa asiasta sekoittivatkin tutkimustuloksia omalla tavallaan tulkitsevat "tutkijat", jotka myös hidastivat asian vähättelyllä toimenpiteisiin ryhtymistä. He myös saivat tiedotusvälineissä suhteettoman paljon julkisuutta, vaikka suurin osa tutkijoista ymmärsi jo tuolloin ilmastonmuutoksen vakavuuden.

Pidin kirjassa paljon Hertsgaardin asenteesta. Hän ei kulkenut maailmalla länsimaalaisena, jolla on kaikki ratkaisut ja jonka tehtävä on neuvoa paikallisia siinä, miten pitää toimia, vaan hän kuunteli paikallisia asukkaita, teki havaintoja paikan päällä ja kirjoitti kokemastaan yrittäen vilpittömästi ymmärtää, mitä mahdollisuuksia ihmisillä ja valtioilla on toimia ympäristön hyväksi omassa tilanteessaan. Kirja vie lukijansa Sudaniin nälkäänäkevien dinkojen pakolaisleirille, Kiinaan, jossa paksu saastesumu sumentaa auringon ja jossa paperitehdas on vuosikymmeniä päästänyt jokeen käsittelemätöntä klooria ja muita myrkkyjä, Venäjälle, jossa on ydinvoiman vielä Tshernobylia pahemmin saastuttama paikka (Tsheljabinsk), Hanfordin ydinkoealueelle Yhdysvaltoihin, Bangkokiin, Amsterdamiin ja Los Angelesiin, joiden liikenneruuhkissa asukkaat viettävät päivittäin helposti tuntikausia...

Se kertoo siitä, miten Al Gore varapresidenttinä ja Bill Clinton presidenttinä pettivät suuren osan ympäristönsuojelijoiden heihin kohdistamista toiveista, vaikka varsinkin Al Gore oli ennen Clintonin voittoa puhunut palavasti ympäristön puolesta. Sen sijaan, että rikkaat länsimaat vetäytyivät 1990-luvulla vastuusta ilmastonmuutosta käsittelevissä kokouksissa, ne olisivat voineet auttaa köyhempiä maita, esimerkiksi Kiinaa, puhdistamaan tehtaitaan ja kivihiilen polttolaitoksiaan, koska tämä olisi hyödyttänyt niitäkin.

Kirjan faktapohja on vahva: alaviitteitä on kirjan lopussa 30 sivua. Kirjan erityinen ansio on kuitenkin siinä, että se heittää lukijansa sellaisiin paikkoihin ja tilanteisiin, joista ei matkakirjoissa tai muuallakaan yleensä puhuta, ja saa lukijan kokemaan, millaista on elää pakolaisleirillä, jossa suurin ongelma on köyhyys ja ruoan saanti, tai valtavan saastuneilla alueilla. Se selvittää syitä ja seurauksia ja pyrkii etsimään myös ratkaisuja. Vaikka kirja on tietokirjaksi jo melko vanha ja kirjoitusajankohta tietenkin näkyy siinä, se kannatti ehdottomasti lukea, koska tuolloin tapahtuneet asiat vaikuttavat elämäämme vielä nytkin ja isot teemat ovat edelleen ajankohtaisia. Ainoa onneksi selvästi vanhentunut asia kirjassa oli huoli otsonikerrosta tuhoavista freoniyhdisteistä, joiden käytöstä pystyttiin kansainvälisillä sopimuksilla luopumaan melko nopeasti. Olisi tietysti hyvä, jos nyt kirjoitettaisiin samantyyppinen kirja uusilla tiedoilla, esimerkiksi Kiina on parantanut hienosti ympäristötilannettaan ja hiilen käyttöään 1990-luvun tilanteesta. Vuosien 1982-2016 välillä puiden määrä Kiinassa on esimerkiksi lisääntynyt huimat 28,5% (Tiede 8/2020, s. 24; puupelto on kuitenkin tietysti eri asia kuin luonnonvarainen, alkuperäinen metsä).

Kirjaa ei voi sanoa viihdyttäväksi, koska sen käsittelemät asiat ovat niin ongelmallisia, huolestuttavia ja surullisiakin, mutta se on hyvin, mielenkiintoisesti ja asiantuntevasti kirjoitettu. Heikki Eskelisen suomennos on myös oikein sujuva. Kirja saa osaltaan tajuamaan, että olisi vihdoinkin aika lopettaa näpertely ilmastonmuutokseen liittyvien kysymysten kanssa, lakata pitämästä sitä ongelmana jonka ratkaisutoimet voidaan lykätä koko ajan myöhemmäksi ja alkaa todella maailmanlaajuisesti toimia asian parantamiseksi.

Kaikki tämä tietysti maksaa. Mutta - päinvastoin kuin tavanomainen viisaus väittää - käytettävissä on runsaasti varoja; me vain käytämme niitä nykyisin typerästi. Yhdysvaltain mahtaviksi paisutetut sotilasmenot ovat yhä 85 % kylmän sodan aikaisesta kulutuksesta, vaikka Berliinin muuri on kaatunut jo lähes kymmenen vuotta sitten. Kun kyseessä ovat tuollaiset huikeat summat, vähäinenkin voimavarojen siirto voi tuottaa suuria tuloksia. "Määritelläänpä hinta, jolla saataisiin säilytetyksi 2/3 Amazonin alueen sademetsistä: vuonna 1989 laaditun arvion mukaan hinta on 3 miljardia dollaria", kirjoitti Jeremy Leggett vuonna 1990. "Vähennetään 'tutkassa näkymättömien' pommikoneiden tilausmäärästä kuusi konetta - silloin ovat koossa rahat, jotka siihen tarvitaan." Jos maailman hallitukset suuntaisivat päinvastaisiin hankkeisiin edes puolet ympäristölle vahingollisiin tarkoituksiin syytämistään tukirahoista, joiden yhteissumma on esitettyjen arvioiden mukaan 500-900 miljardia dollaria, yleismaailmallinen vihreä jako saisi lentävän lähdön. (399, korostus minun) 

Nyt nuo 'tutkassa näkymättömät' pommikoneet ovat varmasti auttamattoman vanhentuneita. Suomessa nyt suunnitellun aseoston hävittäjien hankintahinnaksi arvioidaan 10 miljardia euroa, ja hävittäjien elinkaarikustannukset voivat kohota yli 30 miljardiin euroon. Monet asiantuntijat ovat kyseenalaistaneet niiden käytön puolustuksessa, ja niiden käyttö syytää ilmaan hiilidioksidia. (Lähteet: Kansalaisaloite, Rauhanliitto, Svenska Fredsin ruotsinkielinen artikkeli militarismin ja ilmastonmuutoksen liittymisestä toisiinsa.)

Fossiilisten polttoaineiden tukiin käytetään maailmassa nykyään vuosittain 5,2 biljoonaa dollaria; niiden sijaan tämä raha voitaisiin käyttää vihreään infrastruktuuriin, metsitykseen, kiertotalouteen ja vihreiden työpaikkojen luomiseen (Kehitys 2/2020, s. 23) - Green Dealiin, josta puhuttiin jo Hertsgaardin kirjassa "vihreän jaon" nimisenä.

On aika lakata ajattelemasta että ympäristönsuojelulle on loputtomasti aikaa ja pitämästä sitä ylellisyytenä, ja alkaa nähdä se omalle hyvinvoinnillemme ja jopa henkiinjäämisellemme välttämättömänä asiana. Kansainvälinen tutkijaryhmä yritti hinnoitella 17 kriittistä ekosysteemien palvelua maaperän muodostamisesta ja ilmaston säätelystä kasvien pölytykseen, tuholaisten kurissapitoon ja makean veden tarjontaan. Ryhmä päätyi tulokseen, että maailman ekosysteemien antamien palvelujen ja pääomien taloudellinen arvo on ainakin 33 biljoonaa dollaria vuodessa - eli lähes kaksinkertainen kaikkien maailman maiden yhteenlaskettuun 18 biljoonan dollarin bruttokansantuotteeseen verrattuna. (366)

Kirjassa annetut rahamäärät eivät varmasti inflaation ym. takia ole suoraan verrannollisia nykyisiin rahamääriin, mutta niistä saa kuitenkin käsityksen summien suuruudesta. Kirja on jaettu yhdeksään lukuun, joissa käsitellään mm. köyhyyttä, autojen käyttöä ja sen lisääntymistä, ydinvoimaa ja ydinaseita, väestönkasvua, kaupungistumista ja slummiutumista, puhtaan veden puutetta, hallitusten toimia tai niiden puutetta, ympäristöaktivismia sekä asioita joita voidaan tehdä tilanteen parantamiseksi.

Näistä maista kirjassa puhutaan enemmän:

Kiina s. 13-19, 193-230, 268-312
Sudan s. 32-64
Uganda s. 69-80, 349-350
Kenia s. 82-89
Thaimaa s. 107-116
Venäjä (Neuvostoliitto) s. 152-172
Brasilia s. 231-256, 313-320
Tshekkoslovakia s. 376-382
Yhdysvallat s. 383-388, autoluku, ilmastokokoukset ym.

Mark Hertsgaard: Planeettamme tulevaisuutta etsimässä, 1999 (Earth Odyssey; Around the World in Search of Our Environmental Future, 1998). Otava. Käsikirjoituksesta suomentanut Heikki Eskelinen. Kannen valokuva Jean Mohr ja suunnittelu Salla Korhonen. 402 tekstisivua.