Pitäisitkö näitä naisia radikaaleina aktivisteina ja valtaapitävien väsymättöminä haastajina? Elizabeth Cady Stanton ja Susan B. Anthony olivat 1800-luvun amerikkalaisen naisliikkeen voimahahmoja, älykkäitä, sisukkaita, tarmokkaita, hauskoja, logiikallaan vakuuttavia ja peräänantamattomia naisia, jotka kyseenalaistivat miesten vallan ja etuoikeudet kaikilla rintamilla ja vaativat naisille äänioikeuden lisäksi yhtäläisiä oikeuksia miesten kanssa kaikilla muillakin aloilla.
Principle, not policy: justice, not favors. - Men, their rights and nothing more: women, their rights and nothing less. (The Revolutionin motto)
Kun puhutaan yhteiskunnallisista epäkohdista, kertomukset epäoikeudenmukaisuuksista herättävät kiukkua, surua, epäuskoa ja usein myös halua toimia asian parantamiseksi, mutta jos sorretun ryhmän jäsenet esitetään aina uhreina, tällaiset kertomukset aiheuttavat helposti myös lamaannusta: näitä ihmisiä ei enää näe aktiivisina, toimivina ihmisinä. Tarvitaan myös rohkaisevia esikuvia, kertomuksia positiivisesta toiminnasta, siitä, miten he itse ja muut ovat toimineet asioiden muuttamiseksi ja onnistuneet tässä. (Sama juttu ympäristönsuojelussa: ympäristön tuhoutumisesta kertovien tietojen lisäksi tarvitaan tietoja siitä, miten ympäristön huononeminen on onnistuttu pysäyttämään ja asioita on pystytty muuttamaan paremmiksi.)
The Revolution oli radikaali naisten oikeuksia ajava viikoittainen sanomalehti, jonka Stanton ja Anthony perustivat vuonna 1868. Se toimi heidän ajatustensa äänitorvena, mutta julkaisi myös muiden naisasiaihmisten kirjoituksia ja ympäri maata lähetettyjä naislukijoiden kirjeitä. Se antoi julkaisuväylän naisten näkökulmasta kirjoitetuille uutisille naisiin liittyvistä ongelmista ja epäkohdista, mutta myös voitoista, ja se kommentoi miesten lehdissä esiintyviä uutisia. Se ei kuitenkaan rajoittunut vain naisiin liittyviin asioihin tai äänioikeusvaatimuksiin, vaan lehdessä kirjoitettiin kaikesta maan ja taivaan välillä - työläisten oikeuksista, politiikasta, taloudesta, vapaakaupasta, uskonnosta, koulutuksesta ja sosiaalisesta elämästä. Ikävä kyllä lehti ilmestyi vain kolmen vuoden ajan, minkä jälkeen sen piti lopettaa rahavaikeuksien takia (tai se hiipui rahavaikeuksista ym. johtuneiden kahden omistajan ja päätoimittajan vaihdoksen takia), mutta ilmestyessään se oli merkittävä ja anteeksipyytelemätön naisten oikeuksien edistäjä ja oli varmaan henkireikä ja innostaja monille amerikkalaisille naisille.
"The Revolution" started for the express purpose of "meddling" with everything. It is our intention to turn the State, the Church and the Home inside out, and let the people see the utter rottenness of our political, religious and social life. (26-27)
Tähän kirjaan on koottu sitaatteja lehdestä sen ilmestymisajalta aiheen mukaan järjestettyinä. Äänioikeus oli tietysti yksi 1800-luvun naisasianaisten tavoitteista. Stanton ja Anthony vastustivat äänioikeuden myöntämistä mustille miehille, jos naiset eivät samalla saisi myös äänioikeutta, koska he pelkäsivät, että tässä tapauksessa naisten äänioikeuden saaminen viivästyisi paljon, ja huoli oli oikeutettu - naiset saivat Yhdysvalloissa äänioikeuden vasta vuonna 1920. (Mustat miehet saivat äänioikeuden vuonna 1870, mikä ei ihme kyllä automaattisesti tarkoittanut oikeutta äänestää, ainakaan 1900-luvulla. Silloin äänestämiseen vaadittiin äänestäjäksi rekisteröitymistä, mikä oli tehty mustille etelävaltioissa hyvin vaikeaksi vielä 1950-luvullakin, kuten Rosa Parksin elämäkerrasta voi lukea.). Muuten he puolustivat kuitenkin myös mustien oikeuksia: lehdessä julkaistiin myös afroamerikkalaisten naisten kirjoituksia, eräässä kirjoituksessa paennutta orjaa ja kansalaisoikeusaktivistia Frederick Douglassia sanottiin kuutta rasistista valkoista miestä älykkäämmäksi (173), ja lehdessä iloittiin tiedosta afroamerikkalaisen naisen, Sarah P. Remondin, opiskelemisesta lääkäriksi Italiassa (107, jotenkin aina hämmästyy sitä miten paljon myös menneisyydessä matkusteltiin).
To correspondents: Don't preach. Don't even exhort. Don't philosophize. Above all, don't sentimentalize. ... Give us facts and experience, in words, if you please, as hard as cannon-balls. (37)
Kirjan luvuissa käsitellään myös naisten työntekoa (Equal pay for equal work!), työläisnaisten oikeuksia, kaksinaismoralismia, prostituutiota, aborttia, miesten väkivaltaa naisia kohtaan kotona ja kaduilla, naisten vaatteita, muotia ja terveyttä (lääkäri Mary Edwards Walker käytti housuja ja joutui kerran pidätetyksi tämän takia), naisia sortavaa kielenkäyttöä ja sitä, että naisten oletettiin ottavan miehensä nimi naimisiinmenon jälkeen (mitä jotkut naisasianaiset, esimerkiksi Lucy Stone, eivät tehneet). Lehdessä kiellettiin miesten oikeus määritellä naiset ja heidän toimintansa ja määriteltiin ne itse, ja romutettiin täysin miesten väitteet siitä, että lapset jäisivät heitteille, jos naiset saisivat äänioikeuden.
Siinä vastattiin myös niille naisille, joiden mielestä heillä ja kaikilla muillakin naisilla jo oli kaikki oikeudet joita he tarvitsevat ja joiden mielestä äänestäminen olisi epänaisellista. (Nykyään kukaan nainen tuskin vastustaa äänioikeuttaan, vaikka 1800-luvulla myös naisissa oli äänioikeuden vastustajia.) Lehdessä kerrottiin naisten aktivismista ja tuettiin sitä, mikä oli tervetullutta, koska miesten lehdissä naisesitelmöitsijöitä ja muita näkyviä ja epäsovinnaisia naisia usein pilkattiin. Esimerkkeinä aktivismista naiset järjestivät joissakin paikoissa varjoäänestyksiä menemällä vaalipäivinä äänestämään, menivät neulomaan paikkakunnalle perustettuihin baareihin tai peliluoliin, mikä karkotti miesasiakkaat, antoivat ryhmänä vaimoaan hakkaavalle miehelle kunnon löylytyksen, perustivat (ei feministisen) naisten kerhon, Sorosiksen, johon miehet eivät päässeet, tai järjestivät "vaateuudistuspiknikkejä" (dress reform picnics, 154), joihin tuhannet ihmiset osallistuivat.
Tieto 1870-luvun feministisistä teatteriryhmistä, joissa ironisoitiin naisten oikeuksia vastustavia naisia, ei varmaan ehtinyt The Revolutioniin, mutta niistä kerrotaan kirjan alaviitteessä. The actors wore suits, hats and white gloves, or housedresses and aprons, or cheerleading outfits while chanting such slogans as Roses Not Raises; Father Knows Best; Brooms, Not Basketballs; Gold Rings, Not Gold Medals; I'd Rather Be Ironing; Pump Iron: Do His Shirts. (219)
 |
| Vallankumouksellisissa oli naisten lisäksi myös muutama mies. Protestanttinen pappi ja orjuuden vastustaja Parker Pillsbury toimi lehden alkuaikoina Stantonin kanssa päätoimittajana. Kirjassa on monia hänen naisten oikeuksia kaunopuheisesti puolustavia kirjoituksiaan. Häntä nimitettiin muissa lehdissä "Miss Pillsburyksi" tai "Mrs. Pillsburyksi". |
Se, mitä ei odottaisi 1800-luvun naisasialiikkeeltä, on se, että tekstit ovat monesti hauskoja, ironisia ja satiirisia. Niiden argumentointi on loogista ja vakuuttavaa. Toisaalta kirja saa hyvälle tuulelle ja virkistää, koska sitä lukiessa huomaa, että myös menneisyydessä on ollut fiksuja, tarmokkaita ja rohkeita naisia, ei pelkästään passiivisia uhreja, ja lukijana nauttii siitä sisusta ja älystä, jolla lehden kirjoittajat käsittelevät naiskysymyksiä antamatta tuumaakaan periksi. Toisaalta ihmettelee turhautuneena sitä, että monet kirjan käsittelemistä asioista ovat edelleen ongelmia, 150 vuotta myöhemmin. On harmi, että kirjan tylsä (vaikka lehteä kunnioittava) kansi tai sen hankalasti ymmärrettävä nimi eivät juuri houkuttele tarttumaan kirjaan.Yhdysvalloissa julkaistiin 1800-luvulla muitakin naisten oikeuksia käsitteleviä lehtiä, mutta The Revolution oli niistä radikaalein. Aiemmin julkaistuista lehdistä kerrotaan samassa Routledgen Women's Source Library -sarjan kirjassa The Radical Women's Press of the 1850s (toimittajat Ann Russo ja Cheris Kramarae), jota en ole lukenut.
Kuvat kirjasta.
Muutama lisäys 29.7.20, pieni muutos 31.7.20.
Lana F. Rakow and Cheris Kramarae (eds.): The Revolution in Words. Righting Women 1868-1871, 1990. Routledge, Women's Source Library. 258 tekstisivua. Lisäksi elämäkertaliite Women of The Revolution, 24 sivua, ja hakemisto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti