Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, 1982 (Det osynliga barnet, 1962)

Jostain kumman syystä en lukenut lapsena Tove Janssonin Muumi-kirjoja, vaikka luin paljon kaikenlaista muuta. Parikymmentä vuotta sitten luin Muumipapan ja meren, ja vaikka pidin sen tunnelmasta, ajatuksista ja filosofisuudesta, en jatkanut muumien lukemista. Muumipappa ja meri tuntui riittävän, koska se oli niin hieno.

Nyt luin sitten Janssonin novellikokoelman Näkymätön lapsi, ja se oli ihana. Kirjan tarinat ovat pieniä helmiä tunteista, tarpeesta olla yksin, olla oma itsensä ja tehdä omia juttujaan ja toisaalta lähestyä toisia, kertomuksia seikkailun kaipuusta ja nähdyksi ja oikein kohdelluksi tulemisen tarpeesta, toiveesta olla ainutlaatuinen ja merkityksellinen jonkun silmissä, ystävyydestä ja vapaudesta ja vapautumisesta. Tapahtumat ovat useimmiten pieniä, mutta silti tärkeitä, kuten usein elämässä. Pidin kirjassa siitä, että jokaisen annettiin olla sellainen kuin on, vaikka tämä olisi ollut muiden mielestä kummallista.

Hän sukelsi suureen, vihreään laineeseen, hän istuutui matolleen ja purjehti sähisevään, valkoiseen kuohuun. Hän sukelsi jälleen, hän sukelsi ihan pohjaan saakka.
          Maininki toisensa jälkeen vyöryi hänen ylitseen läpinäkyvän vihreänä. Sitten Vilijonkka nousi taas pinnalle aurinkoon ja sylki ja nauroi ja huusi ja tanssi mattoineen tyrskyissä.
          Näin hauskaa hänellä ei ollut elämässään ollut.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, 1982 (Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962). WSOY. Kuvitus: Tove Jansson. 168 sivua.

100 asiaa avaruudesta, 2017 (100 Things to Know About Space)

Jos kaipaa tajunnanräjäyttäviä asioita, kannattaa lukea avaruudesta, koska siellä eivät normaalimaailmamme fysiikan lait tunnu pätevän, etäisyydet, mittakaavat ja koot ovat ihan käsittämättömiä, ja eri planeettojen, tähtien ja muiden taivaankappaleiden (vai pitäisikö sanoa universumin kappaleiden, tai universumin osasten?) olosuhteet ovat usein surrealistisia ja uskomattomia. Luovuin jo parikymmentä vuotta sitten yrityksestä ymmärtää syvällisesti tähtitieteeseen liittyviä asioita (päätin keskittyä biologiaan, sosiologiaan, psykologiaan ja yleensä humanistisiin tieteisiin, jotka kiinnostavat enemmän), mutta tällainen lasten tietokirja sopi minulle mainiosti.

Vaikka kirjan kohderyhmänä ovat lapset, aikuinenkin saa siitä paljon. Siinä oli runsaasti ainakin minulle uusia asioita, jotka ovat usein hämmästyttäviä tai sitten yleistiedon kannalta kiinnostavia. Yleensä yhdellä sivulla käsitellyn aiheen otsikko antaa perusfaktan, jota sitten laajennetaan ja syvennetään sivulla lisää - kirjassa on yllättävän paljon tietoa. Kirjan kuvitus on upea, liittyy saumattomasti tekstiin ja selkeyttää sitä. (Vähän legoukkojen tapaisten ihmishahmojen toivoisi kyllä olevan useammin naisten näköisiä.) Kirjassa on myös usein huumoria, joko kuvituksessa tai tekstissä.

Tässä joitakin kirjan tiedonjyviä:

Komeettavarmoja sateenvarjoja myytiin aikoinaan suojaamaan ihmisiä katastrofilta.
Jupiterin kuun Europan kuumat suolavesilähteet ovat 20 kertaa korkeammat kuin Everest.
Aurinkokunnan reuna on tuhat kertaa kauempana kuin Pluto.
Selvitäkseen matkasta Marsiin miehistön pitäisi horrostaa.
Maan ydin on kuumempi kuin Auringon pinta.
Kansainvälinen avaruusasema (ISS) on maksanut tähän mennessä arviolta 116 miljardia euroa, enemmän kuin mikään muu historiassa.
Metallit avaruudessa voivat sulautua toisiinsa yllättäen.
Voisit ohjata asteroidia maalaamalla sen valkoiseksi.

Kiikkuvan kirjapyllyn 8-vuotias kyselyikäinen on pitänyt paljon tästä sekä 100 asiaa, jotka haluat tietää -kirjasta. Kirjavinkeissä kerrotaan 100 asiaa... -sarjan joistakin muista kirjoista, muttei tästä.

Edit 27.11.22, 29.11.22.

100 asiaa avaruudesta. Kirjoittanut Alex Frith, Alice James & Jerome Martin. Kuvittanut Federico Mariani & Shaw Nielsen, 2017 (100 Things to Know About Space, ei alkuteoksen julkaisuvuotta). Lasten keskus. Suomentaja: Reija Jousjärvi. 128 sivua.

A. A. Milne: Punaisen talon arvoitus, 1995 (The Red House Mystery, 1922)

En ole varmastikaan ainoa, jolla on hyviä muistoja Nalle Puhista, ja kyllä, tämä on Nalle Puhin kirjoittajana tunnetun ja rakastetun englantilaisen kirjailijan dekkari. Kuten Milne sanoo mainiossa esipuheessaan dekkarien kirjoittamisesta, salapoliisiromaanit ovat hänen intohimonsa. Hänellä on myös vakaat käsitykset siitä, miten ne pitäisi kirjoittaa. Näitä hän avaa kirjoituksessaan hauskasti, ja kirjansa hän on kirjoittanut aika lailla näiden käsitysten mukaan. Suomentaja Risto Hannula sanoo, että Milnen salapoliisiromaania pidetään alan perusteoksissa yleensä itsestään selvänä klassikkona, mutta minä en kyllä ollut kuullut siitä ennen.

Mietin ensin, haluanko lukea tätä kirjaa, koska aikuisten dekkarit ja lastenkirjat eivät tuntuisi ensi katsomalta sopivan yhteen, mutta tämä salapoliisiromaani on leppeä, humoristinen ja hyväntuulinen. Sen sankari on vaeltajatyyppi Antony Gillingham, joka sattuu paikalle Mark Ablettin omistamaan punaiseen taloon juuri kun sieltä on löydetty 15 vuotta Australiassa viettänyt, samana päivänä paikalle saapunut huonomaineinen veli Robert ammuttuna. Juoneen liittyy myös Mark Ablettin sihteeri ja serkku Matthew Cayley. Koska talon isäntäkin on kadonnut ja talossa sattuu olemaan vieraana Antonyn ystävä Bill Beverley, Antony jää todistajana taloon kuolinsyyntutkimukseen asti ja alkaa selvittää murhaa ystävänsä Bill auliina Watsoninaan.

- Näetkö, Antony kysyi lopulta.

- Mitä?
- Aitaa tuolla toisella puolella.
- Mitä siitä?
- Se vain on aika hyödyllinen.
- Sanoi Sherlock Holmes arvoituksellisesti, Bill lisäsi. - Hetkeä myöhemmin hänen ystävänsä Watson paiskasi hänet lammikkoon.
Antony nauroi.
- Minä toimin hyvin mielelläni sherlockmaisesti, hän sanoi. - Olet aika epäreilu kun et lähde leikkiin mukaan.
- Miksi tuo aita on hyödyllinen, parahin Holmes, Bill kysyi tottelevaisesti. (149)

Juoni ei ollut uskottavin mahdollinen eikä kirja minusta loppujen lopuksi kovin mieleenjäävä. Oli tämä silti hauskaa luettavaa, koska siinä oli vähän samanlaista seikkailuhenkeä ja juonenkäänteitä kuin Viisikoissa sekä huumoria (A. A. Milne oli tunnettu myös pilalehti Punchin humoristina), ja päähenkilöt olivat sympaattisia.

Kannen postilaatikkokuva selittyy sillä, että kirjan tapahtumat saavat alkunsa Robertin kirjeestä Markille. Laatikossa on kuningatar Elisabetin nimikirjaimet, ja aloin miettiä, pitääkö Brittein saarilla nyt uusia kaikki valtion postilaatikot, kun hallitsija on kuningatar Elisabetin kuoleman jälkeen vaihtunut. Sain selville, että ei, mikä on ekologista, järkevää ja historiaa kunnioittavaa. Toimivia ja käyttökelpoisia postilaatikoita ei vaihdeta, vaan Brittein saarilta saattaa löytyä Elisabetin mukaan nimettyjen laatikkojen lisäksi vielä kahden kuningas Yrjön (George) aikaisia postilaatikkoja (vuodet 1910-1952), ja mahdollisesti jopa kuningatar Viktorian aikaisia laatikkoja (tieto täältä).

Edit 26.11.22.

A. A. Milne: Punaisen talon arvoitus, 1995 (1. painos 1973) (The Red House Mystery, 1922; toinen painos esipuheen kanssa 1949). WSOY, Sapo-sarja 154. Suomentaja: Risto Hannula. Kannen tekijä kirjastotarran alla. 209 sivua.

Dan Green ja Rachel Katstaller: Charles Darwin. Pieni opas suureen elämään, 2019

Charles Darwin on yksi suuria sankareitani - melkein kaikki, mitä hän havaintojensa ja tutkimustensa perusteella päätteli 1800-luvulla, pitää tietääkseni paikkansa, ja se mitä hän päätteli on tärkeää, johdonmukaista ja loogista sekä auttaa selittämään hyvin monia asioita. (Iso hatunnosto myös nuorelle Alfred Russell Wallacelle, joka oli Darwinista riippumatta kehittänyt samanlaisen evoluutioteorian, mikä innosti Darwinin vihdoin julkistamaan oman teoriansa samaan aikaan Wallacen kanssa.) Evoluutioteorian lisäksi Darwin kiinnitti huomiota myös pienempiin asioihin: hän selvitti esimerkiksi kastematojen merkityksen maataloudelle ja yleensä maan hyvinvoinnille ja ravinteikkuudelle. Darwinin luonteessa, toiminnassa tai mielipiteissä ei myöskään ole sellaisia sankaruuden säihkettä himmentäviä ikäviä piirteitä kuin joissakin muissa menneisyyden tutkijoissa, taiteilijoissa tai vaikka filosofeissa.

Olen ennen blogiaikaa lukenut upeasti kuvitetun ja kiinnostavan englantilaisen tietokirjan Beagle-laivan historiallisesta retkestä, mutta Lajien syntyyn tai muihin Darwinin klassikoihin en ole ainakaan vielä päässyt käsiksi. Sitä odotellessa oli mukava lukea tämä kooltaan pieni mutta sisällöltään suuri lapsille suunnattu kirja, joka kuuluu samaan sarjaan aiemmin lukemani Marie Curiesta kertovan kirjan kanssa. Alan pitää sarjan kirjoista koko ajan enemmän: kirjan teksti ja kuvat tukevat toisiaan mainiosti, kuvitus on suhteellisen realistista mutta silti modernia (esimerkiksi Darwinin tukka ja parta ovat vihreät kirjan loppuosaan saakka, minkä jälkeen ne muuttuvat vaaleanpunaisiksi), ja teksti antaa lyhyenäkin hyvän käsityksen Darwinin elämänkulusta sekä lisäksi evoluutioteorian sisällöstä. Tästä kirjasta ei tosin tullut sellaista tunnetta kuin Marie Curiesta kertovasta kirjassa, että sen tarkoituksena on innostaa lapset tutkijan uralle. Kirja on kuitenkin oikein hyvä, sympaattinen ja käyttökelpoinen esitys eräästä tutkijasta, joka toi ihmisten maailmankuvaa paljon lähemmäksi todellisuutta.

Piritta Maavuoren käännös on huolellista työtä ja toimii hienosti. Kirjan lopussa on aikajana Darwinin elämästä sekä sanasto, joka on aihetta ennestään tuntemattomalle (lapsi)lukijalle varmasti hyödyllinen, mutta suomenkielisessä versiossa ei ehkä tarvittaisi sanan "pappi" selitystä.

Dan Green: Charles Darwin. Pieni opas suureen elämään, 2019 (Little Guides to Great Lives - Charles Darwin, 2018). Etana Editions. Kuvitus: Rachel Katstaller. Suomennos: Piritta Maavuori. 64 sivua.

Matti Punttila: Pilkettä silmäkulmaan. Kielikaskuista sanaleikkeihin, 2001

Luin joskus parikymmentä vuotta sitten suomen kielen tutkijan ja opettajan Matti Punttilan tätä kirjaa edeltäneen kielikaskukokoelman Haaskannäköinen tyttö (1998) ja pidin siitä. Tartuin siis mielelläni tähän kirjaan kun löysin sen antikvariaatista: kielivitsejä, mikäs sen hauskempaa.

Vaikka muuten osaisi vierasta kieltä hyvin, vitsien ymmärtäminen toisella kielellä on usein vaikeaa, etenkin kun niihin tarvitaan usein kielitaidon lisäksi kulttuuritietoutta. Punttila antaa tästä hyvän esimerkin alkusanoissaan: hänen hyvin suomea osaava virolainen ystävänsä ei ymmärtänyt, millä tavalla on huvittavaa, että puhelinkolikko on viroksi "Ringa Ropo". Vitsin ymmärtääkseen täytyy tietää, että sana ropo tarkoittaa pikkurahaa, osata ruotsia tarpeeksi tietääkseen, että ringa tarkoittaa 'puhelimella soittamista' ja lisäksi olla tietoinen Ringa Ropo -nimisen suomalaisen naisurheilijan olemassaolosta. (Tämä viimeinen saattaa aiheuttaa sen, että vitsi ei avautuisi nuoremmille suomalaisillekaan.) Kirjan lukeminen harjoittaa siis kieli- ja assosiaatiolihaksia.

Jotkut kirjan vitseistä ovat jokseenkin härskejä, mutta kokonaisuutena kirja oli leppeää ja mukavaa lukemista. Kaskut on jaoteltu murrevitseihin, muunkielisten suomen käyttöön, muihin kieliin (hätä ei lue lakia - nöden studerar icke juridik), nimivitseihin, sanaleikkeihin, puhevikoihin, sivistyssanoihin ja muuhun hienosteluun (plasmat sekaisin), äidinkieleen ja kielioppiin, onomatopoetiikkaan, kielentutkimukseen ja -tutkijoihin, sanoihin ja merkityksiin, kielikuvien kukkasiin sekä kirjoittaessa sattuneisiin kielikompiin.

Mitä on viroksi: Älä tee huorin? Ällös sitte humpsutteles toiste tupsukoihe juures.

Ketkä ovat kolme Suomen vaarallisinta naista? Miina, Ansa ja Paula.

Pilkettä silmäkulmaan, sanoi akka kun ukkoa klapilla päähän iski.

Mikä on siivoojien lääkekuuri? Pölykapseli.

- Taivuta sana juoda.
- Juon, join, olen juonut.
- Entä futuurissa?
- Tulen olemaan päissäni.

Päättäkää päivänne Katriina-kahvilla! 

Kirjassa on kuvituksena Matti Punttilan kollegan Irma Nissisen mainioita kuvia. Kirjan kansikuva liittyy anekdoottiin 1800-luvun kielentutkijasta M. A. Castrénista: M. A. Castrén poikkesi tutkimusmatkallaan vienankarjalaisessa kylässä, jossa tunnettiin suurta kiinnostusta oppinutta miestä kohtaan. Kun Castrén kertoi olevansa kielentutkija, käsitti väki sanan perin ahtaasti. Muuan eukko työnsi oitis kielensä pitkälle ulos ja selitti tietävästi: - Katšo, terve teä minun kieli on ain ollun enkä ole kuullun et muijenkaa kiel ois märäntyn!

Matti Punttila: Pilkettä silmäkulmaan. Kielikaskuista sanaleikkeihin, 2001. WSOY. Kuvitus: Irma Nissinen. 290 sivua.

Satu Itkonen: Taidekuvan äärellä. Katso, koe, jaa, 2011

Kirjoitin Satu Itkosen nykytaidetta käsittelevästä kirjasta lokakuussa, ja nyt satuin lukemaan toisen hänen taidekirjansa. Kirja kertoo monipuolisesti erilaisista taideteosten elementeistä, esimerkiksi sommittelusta ja rakenteesta, tekoajasta, äänestä, kehollisuudesta ja moniaistisuudesta, materiaalista ja tekotavasta. Nämä tieto-osuudet ovat kuitenkin vain osa kirjaa ja ponnahduslauta näitä tekstejä seuraaville tehtäville, joissa sovelletaan annettuja tietoja. Tehtävät ovat hyvin monipuolisia ja antavat kuvataiteen katsojalle erilaisia tapoja tarkastella ja kokea taideteoksia.

Kirjan loppuosa (luvut Taidekuvat ryhmien käytössä ja Käytännön vihjeitä) on suunnattu enemmänkin taidetta työssään käyttäville ammattilaisille, mutta alkuosa soveltuu hyvin myös yksittäiselle taiteesta kiinnostuneelle ihmiselle. Kirjassa on paljon tekstiä tukevia kuvia, ja se on mielestäni oikein hyvä ja erikoislaatuinen taidekirja: ei taidehistoria, ei yksittäisiin taideteoksiin keskittyvä opus, ei taiteen teoriaa, vaan tavallaan kaikkia näitä: katsojaa itseään aktivoiva teos kaikkien taidekuvien katseluun ja kokemiseen, taiteen löytämiseen omalla tavalla.

Taide kutsuu luokseen kaikkia riippumatta taustatiedoista tai koulutuksesta. Taiteesta nauttimiseen tarvitaan ennen kaikkea uteliasta mieltä. (7)

Satu Itkonen: Taidekuvan äärellä. Katso, koe, jaa, 2011. Kansanvalistusseura. Kannen kuvassa Eero Järnefeltin teos Raatajat rahanalaiset (Kaski). Graafinen suunnittelu ja taitto: Markus Itkonen. 120 sivua.

Aito huijaus. 10 novellia nyky-Intiasta. Koonnut ja suomentanut Titia Schuurman, 2016

Titia Schuurman on tehnyt hienon työn etsiessään ja suomentaessaan englanniksi kirjoitettuja intialaisia nykynovelleja, intialaista kirjallisuuttahan ei ole paljon saatavilla suomeksi. Hän on myös kirjoittanut kirjaan kiinnostavat saatesanat intialaisesta kirjallisuudesta 2000-luvulla, kirjailijaesittelyt sekä kattavan sanaston kirjassa käytetyistä intialaisista sanoista.

Nykyään englanninkielisellä kirjallisuudella on kotimaassa Intiassa valtavat markkinat, ja se on sekä kasvanut määrällisesti että monipuolistunut niin, että ennen marginaalissa olleet äänet (sukupuoleen, yhteiskuntaryhmään tai maantieteellisiin alueisiin liittyvät) ovat vahvistuneet (s. 8). Kirjan novellit antavatkin hyvin monipuolisen kuvan intialaisesta kirjallisuudesta. Seitsemän kymmenestä kirjan kirjoittajasta on naisia, ja mukana on myös avoimesti queer-identifioituva kirjailija. Tyylilajit vaihtelevat realismista ja arjen tapahtumista vampyyritarinaan ja uuskummaan, tapahtumapaikat trooppisesta Etelä-Intiasta sodan runtelemaan Kashmiriin sekä Koillis-Intiaan. Novellit antavat elävän ja värikkään, vaikka usein surullisen kuvan nyky-Intiasta.

Kirjassa yllätti novellien yhteiskunnallisuus. Vaikka joukossa on myös kevyempiä novelleja, monet niistä käsittelevät yhteiskunnallisia epäkohtia - korruptiota, poliisiväkivaltaa, maan anastusta köyhiltä, rikkaiden epäoikeudenmukaisuutta, levottomuuksia Kashmirissa tai Koillis-Intiassa, köyhyyttä ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Tämä teki novelleista joskus raskasta ja syvältä kouraisevaa luettavaa, varsinkin kun niissä ei useinkaan ollut onnellista loppua. Ongelmissa ei kuitenkaan ryvetty, ja novelleja luki vaikeista aiheista huolimatta mielellään, koska ne olivat niin hyvin kirjoitettuja ja myös käännettyjä, Schuurmanin suomennos oli minusta erinomainen. Kannattaa lukea. Tässä lyhyet luonnehdinnat kirjan novelleista.

Tabish Khair: Huijaus. Lehtimies matkustaa parin kollegan kanssa maaseudulle tutkimaan huijareiksi epäilemiensä köyhän äidin ja pojan väitettä maidensa anastuksesta ja perheen miesten tappamisesta. Novellin epämiellyttävimmän tuntuinen ihminen muuttuu tarinan kuluessa.

Parvati Sharma: Kuollut kameli. Kauniisti kirjoitettu novelli nuoren miehen (joka näkee tarinan alussa kadulla kuolleen kamelin) ja opiskelijatytön rakkaustarinasta ja sen ongelmista. Tarinassa harrastetaan vapaata seksiä ilman vanhempien mielipiteistä huolehtimista, mikä tuntui intialaisessa novellissa vähän yllättävältä.

Shahnaz Habib: Aito ja vieraanvarainen. Varakkaan perheen humoristinen kotidraama: miten ihanteellinen kotiapulainen Kamla saadaan pysymään perheessä ja torjutaan hänet varastamaan pyrkivät muiden perheiden naiset?

Mridula Koshy: Koodawallan rakkaus. Runollinen, preesensissä kirjoitettu tarina nuoresta kotiapulaisena työskentelevästä Monasta ja häntä ihailevista koodawalloista eli jätteiden kerääjistä ja lajittelijoista. Monan elämän kulku paljastuu vähitellen.

Radhika Jha: Norsu ja Maruti. Rankka tarina 17-vuotiaasta vähän aikaa sitten avioituneesta köyhästä parkkivahdista Kishoresta, jonka hyvin alkanut päivä muuttuu painajaismaiseksi monien käänteiden kautta liikenneruuhkassa raivostuneen norsun takia (novellin nimen Maruti on pikkuautomerkki). Tässä novellissa yhteiskunnan kaikinpuolinen epäoikeudenmukaisuus lyö lukijaa kasvoille, eikä juuri kenelläkään novellin henkilöllä ole myötätuntoa muita kohtaan. Siitä huolimatta hyvin kirjoitettu tarina.

Jaspreet Singh: Kapteeni Faiz. Pakistanilainen kapteeni Faiz joutuu intialaisten sotavangiksi Kashmirissa, ja häntä kuulustelee sivistyneesti kotonaan vaimonsa läsnäollessa intialainen eversti Arora. Miehet ovat keskenään hyvin samanlaisia eikä kumpikaan pidä ylempiensä menettelytavoista.

Anjum Hasan: Immanuel Kant Shillongissa. Leskeksi jäänyt vanha yliopiston filosofian opettaja matkustaa koillisintialaiseen kaupunkiin, jossa asui kerran rakkaan vaimonsa kanssa, ja tapaa siellä entisen opiskelijansa, joka muuttaa hänen käsityksensä menneisyydestä.

Janice Pariat: Taivashaudat. Koillis-Intian khasien pariin sijoittuva novelli, jossa nuori mies pyytää poikansa kuolemaa surevaa miestä tappamaan vaarallisen tiikerin. Ihmissusiteemaa varioivassa tarinassa käsitellään myös alueen levotonta tilannetta.

Philip John: Muutos on liian vaisu sana. Sheila herää eräänä aamuna ja huomaa oikean kätensä muuttuneen valtaviksi saksiksi. Tsekkiläinen Franz-niminen lääkäri hoitaa sairaalassa samana päivänä raiskattua ja pahoinpideltyä naista, mutta saa pian myös miespotilaita. Surullinen fantasia siitä, kun uhrien tuntema kipu ja raivo saa hahmon ja ryöstäytyy heidän ulkopuolelleen.

Manjula Padmanabhan: Syömingit. Euroopassa asunut vampyyri tulee Intiaan ja löytää sieltä itselleen hyvin helppoja uhreja. Hän huomaa kuitenkin, että Intia muuttaa häntä vähitellen, ja tarinan lopussa selviää miksi.

Luin kirjasta ensin Tarukirjasta, ja siitä on kirjoitettu myös Donna Mobilen kirjoissa ja Kiiltomadossa - kaikki ovat pitäneet kirjasta kovasti. Le Monde Diplomatiquen sivuilla suositellaan tätä ja muutamaa muuta valtavirrasta poikkeavaa kirjaa.

Aito huijaus. 10 novellia nyky-Intiasta. Koonnut ja suomentanut Titia Schuurman, 2016. Aporia. Kannen kuva: Titia Schuurman. 219 sivua.

Dion Boucicault: The Colleen Bawn: or, the Brides of Garryowen, 1860 (näytelmä)

Tässä kuvassa on selvästi Eily ja Danny, ja myös kirjan kansikuva esittää varmastikin samaa kohtausta, vaikkei Danny siinä olekaan yhtä selvästi tunnistettava.

Palasin taas pitkästä aikaa 1800-luvun brittiläisten ja irlantilaisten näytelmien pariin (edelliset kirjoitukset täällä). Pitkä tauko johtuu ehkä siitä, että seuraavaksi vuorossa oleva näytelmä lukemassani kirjassa on irlantilainen ja siinä käytetään aika paljon irlantilaista murretta (Irish brogue). Koin tämän aiemmin hankalaksi, mutta nyt se ei haitannut ollenkaan.

Hardress. Does Eily expect me tonight?
Danny. Expict is it? Here is a lether she bade me give yuz; sure the young thing is never aisy when you are away. Look, masther, dear, do you see that light, no bigger than a star beyant on Muckross Head?
Hardress. Yes, it is the signal which my dear Eily leaves burning in our chamber.
Danny. All night long she sits beside that light, wid her face fixed on that lamp in your windy above.
Hardress. Dear, dear Eily, after all here's asleep, I will leap from my window, and we'll cross the lake.

Paljon juonipaljastuksia: Hardress Cregan on nuori kartanonisäntä, joka on leskiäitinsä kanssa vaarassa menettää kartanonsa epämiellyttävälle velkojalle Mr. Corriganille. Tämän estäisi avioliitto kauniin, rikkaan, älykkään ja hauskan Anne Chuten (the Colleen Ruaidh) kanssa, jota Hardress ei kuitenkaan rakasta. Avioliitto Annen kanssa ei ole muutenkaan mahdollinen, koska Hardress on aiemmin mennyt salaa naimisiin köyhän ja kouluttamattoman, mutta kauniin ja suloisen Eily O'Connorin (the Colleen Bawn) kanssa. Asiasta tietämätön Hardressin äiti Kathleen Creagh painostaa häntä voimakkaasti naimisiin Annen kanssa kartanon pelastamiseksi, mutta kun rikas Corrigan yrittää pakottaa Kathleenin naimisiin itsensä kanssa, pakkoavioliitot eivät tunnukaan äidistä enää hyvältä ratkaisulta. Hardressin opiskelutoveri, kartanossa vieraileva Kyrle Daly on rakastunut Anneen ja tämä rakastuu myös häneen. Hardressin vankkumattoman lojaali palvelija Danny (jonka Hardress on vihanpuuskassa tönäissyt lapsena jyrkänteeltä kymmenen vuotta aiemmin ja joka on siksi rampautunut loppuiäkseen) on sitä mieltä, että Hardressin avioituminen Annen kanssa ratkaisisi kaikki ongelmat, ja on tämän takia valmis myös juonittelemaan Hardressin selän takana ja menemään hyvin pitkälle. Reipas, sympaattinen, Eilyä ehdoitta rakastava salametsästäjä Myles-na-Coppaleen taas on valmis kuolemaan Eilyn takia. Henkilöt esittävät välillä juoneen liittyviä lauluja.

Kuulostaako kiinnostavalta tarinalta? Entä uskottavalta? Juonen pöhköydestä huolimatta pidin tästä näytelmästä, kun pääsin siinä vauhtiin. Sitä lukiessa oli koko ajan tunne, että ylipääsemättömiltä tuntuvista ongelmista huolimatta kaikki käy lopussa hyvin, kuten kävikin. Näytelmässä oli lämmin tunnelma, ja puheen sekaan oli irlanninenglannin lisäksi siroteltu tunnelmallisia iirinkielisiä ilmaisuja. Monet henkilöt tuntuivat eläviltä, ja joissain kohdissa he ja heidän ongelmansa tuntuivat jopa todellisilta. Hardress esimerkiksi rakasti Eilya paljon mennessään tämän kanssa naimisiin, mutta nyt hänen rakkautensa on laimentunut, kun hän ajattelee tämän noloa murteellista puhetapaa ja käytöstapojen tuntemisen puutetta (mitä hänen hienot ystävänsä ajattelisivat tämän tavatessaan?), mitä vahvistaa myös se, että hänen äitinsä on totaalinen snobi. Eily taas yrittää surullisesti parhaansa mukaan muuttaa puhetapaansa, käytöstään ja itseään Hardressiä miellyttääkseen.

Tässä näytelmässä, samoin kuin muutamassa muussakin lukemassani 1800-luvun näytelmässä tai romaanissa, huomiotani kiinnitti luonne-ero tarinan naispäähenkilön ja naissivuhenkilön välillä. Eily on kaunis, ihastuttava, suloinen, lempeä - ja täydellinen tallukka. Eily ei näe Hardressissä mitään vikoja, vain itsessään, silloinkin kun Hardress käyttäytyy epäreilusti ja tylysti häntä kohtaan, ja on valmis tekemään tämän puolesta mitä tahansa ja jopa kuolemaan, jotta tämä voisi mennä uusiin naimisiin Annen kanssa ja pitää kartanonsa. Hänen pääasiallinen tehtävänsä näytelmässä on rakastaa, huokailla rakkaudesta ja huolesta ja olla uhrautuvainen. Ja laulaa välillä kauniita lauluja. Sivuhenkilö Anne taas on reipas, ystävällinen, fiksu, aktiivinen, toimelias ja ujostelematon, ratsastaa yksin pitkin seutukuntaa ottaakseen asioista selvää eikä hyväksy huonoa kohtelua.

Hardress. [Corrigan is] Genus squireen - a half sir, and a whole scoundrel.
Anne. I know - a potato on a silver plate: I'll leave you to peel him. Come, Mr. Daly, take me for a moonlight walk, and be funny.
Kyrle. Funny, ma'am, I'm afraid I am -
Anne. You are heavy, you mean; you roll through the world like a hogshead of whiskey; but you only want tapping for pure spirits to flow out spontaneously. Give me your arm.
...
Hardress [advancing, laughing]. That girl is as wild as a coppleen - she won't leave him a hair on the head.

Anne, joka Dannyn takia epäilee rakastamansa Kyrlen olevan Eilyn rakastaja, etsii Eilyn kodin ja menee tapaamaan tätä. Tässä kohtauksessa kiinnittää huomiota naisten välinen solidaarisuus: Anne ei syytä Eilya, vaan Kyrlea (joka ei siis ole koskaan tavannutkaan Eilya; Eily luulee Annen puhuvan Hardressista).

Anne. My name is Anne Chute.
Eily. I am Eily O'Connor.
Anne. You are the Colleen Bawn - the pretty girl.
Eily. And you are the Colleen Ruaidh.
Anne [aside]. She is beautiful.
Eily [aside]. How lovely she is.
Anne. We are rivals.
Eily. I am sorry for it.
Anne. So am I, for I feel that I could have loved you.
Eily. That's always the way of it; everybody wants to love me, but there's something spoils them off.
Anne [showing letter]. Do you know that writing?
Eily. I do, ma'am, well, though I don't know how you came by it.
Anne. I saw your signals last night - I saw his departure, and I have come here to convince myself of his falsehood to me. But now that I have seen you, you have no longer a rival in his love, for I despise him with all my heart, who could bring one so beautiful and simple as you are to ruin and shame!
Eily. He didn't - no - I am his wife! Oh, what have I said!
...
Anne. Eily, forgive me for doubting your goodness, and your purity. I believe you. Let me take your hand. [Crosses to her.] While the heart of Anne Chute beats you have a friend that won't be spoiled off, but you have no longer a rival, mind that. All I ask of you is that you will never mention this visit to Mr. Daly[.]

Näytelmän dialogi on elävää, sen henkilöt ovat sympaattisia eikä yksikään ole täysin paha, tapahtumat seuraavat nopeasti toisiaan, juoni on omalla tavallaan jännittävä ja asiat selviävät vasta viime minuuteilla. Onnelliseen loppuun kuuluu myös se, että Hardress ei enää yritä muuttaa Eilya, vaan on oppinut hyväksymään tämän ja rakastamaan tätä sellaisena kuin tämä on. Juonellisesti näytelmä asettuu järkiavioliittoja vastaan ja puhuu rakkauden puolesta. Se oli hyvää viihdettä ja mukavaa luettavaa, kunhan kieleen tottui. (Näytelmän nimestä: "the Colleen Bawn" ja "the Colleen Ruaidh" ovat ilmeisesti kauniiden neitojen lempinimiä; colleen tarkoittaa eräästä repliikistä päätellen ehkä jonkinlaista hevosta.)

Edit 3.11.22, 4.11.22.

Dion Boucicault: The Colleen Bawn: or, the Brides of Garryowen. A domestic drama, in three acts. 1860, 55 sivua. Kirjassa George Rowell (ed.): Nineteenth Century Plays (Second Edition), 1987 (ensimmäinen painos 1953, toinen painos 1972). Oxford University Press. 567 sivua.

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 Years of Indian Writing, 1947-1997 (osa 1)

Kirjoitin jo aiemmin tämän intialaista kirjallisuutta esittelevän kirjan johdannosta, ja jatkan tässä bloggauksessa kirjan alkuosan teksteistä. Kirja alkaa vuodesta 1947, koska se on Intian itsenäistymisvuosi. Tässä kirjassa on siis otteita itsenäisyyden ensimmäisten 50 vuoden kirjallisuudesta, niin romaaneista, elämäkerroista kuin novelleistakin. Salman Rushdien ja toisen toimittajan Elizabeth Westin mielestä näytteet ovat parhaista tänä aikana kirjoitetuista intialaisista teksteistä. Otteet eivät useinkaan ole itsenäisiä novelleja, vaan katkelmia pidemmistä teoksista, mutta ne toimivat myös sellaisina oikein hyvin. Kirjassa on teoksia yhteensä 32 kirjailijalta, joista 12 on naisia, joten naisten asema intialaisessa kirjallisuudessa tuntuu olevan vahva, tai sitten kirjan toimittajilla on tavallista tasa-arvoisempi asenne. Monet kirjan kirjailijoista asuvat muualla kuin Intiassa.

Kirjan nimi Mirrorwork tarkoittaa kannessa kuvattua intialaista kirjontatapaa, jossa kankaaseen kirjotaan kiinni pieniä peilinpaloja (kansi on vähän tylsä, mutta näyttää hämärässä hienolta, kun "peilit" hohtavat); kirjallisuuteen liitettynä sana saa tietysti oman merkityksensä. Kirjoitan kirjan teksteistä kahdessa postauksessa, jottei kirjoituksesta tule toivottoman pitkä. Olen merkinnyt naiskirjailijat n-kirjaimella. Ainakin kirjan alkupuolella suurin osa teksteistä painottuu yksityisen ihmisen kokemuksiin, ei yhteiskunnalliseen kommentointiin. Poikkeuksiakin on, ja niissä käsitellään Intian itsenäistymistä sekä Intian historian traumoja, Intian väkivaltaista jakoa ja Indira Gandhin murhaa, eli valtiollisia asioita. Esimerkiksi tuloeroihin, köyhyyteen tai yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen liittyvää kritiikkiä näissä teksteissä on hyvin vähän, toisin kuin vastikään lukemassani intialaisten 2000-luvun novellien kokoelmassa Aito huijaus.

* Jawaharlal Nehru: Tryst With Destiny. Intian ensimmäisen, pitkäaikaisen pääministerin puhe itsenäisyyspäivän aattona. (1889-1964, 2 s.)

* Nayantara Sahgal: With Pride and Prejudice. Ote Nehrun sisarentyttären muistelmateoksesta - kiinnostavaa ja elävää tekstiä. (n, 1927- , 20 s., ote kirjasta Prison and Chocolate Cake)

Saadat Hasan Manto: Toba Tek Singh. Novelli eriuskontoisten mielisairaalan asukkien vaihtamisesta toiseen maahan Intian ja Pakistanin erottamisen jälkeen; novelli kommentoi ymmärtääkseni maan jakamisen järjettömyyttä. Toba Tek Singh on erään mielisairaalan asukkaan syntymäpaikan nimi, josta on epäselvää, sijaitseeko se jaon jälkeen Intiassa vai Pakistanissa. (1912-1955, 7 s.)

G. V. Desani: All About H. Hatterr. Ilmeisesti Tristram Shandyn tapainen "omaelämäkerta", joka on hurjaa verbaalista ilotulitusta ja joka suuntaan poukkoilevaa assosiointia, mutta onnistuu silti kertomaan tarinan. En juuri pitänyt teoksen kertojahahmosta (ja jos aikoo viettää kokonaisen romaanin hänen omalaatuisen kertomistapansa kanssa, hänestä pitäisi pitää), mutta oli tämä silti vaikuttavaa tekstiä. It was a dam' fine day and the atmosphere, warm champagne sun, oh, absolutely belles-lettres! (1909-2000, 27 s.)

* Nirad C. Chaudhuri: My Birthplace. Elämäkertakirjan katkelma kertoo onnellisesta lapsuudesta pikkukylässä Itä-Bengalissa eli nykyisessä Bangladeshissa. Kirjoitus on yksityiskohtaista ja perusteellista - Chaudhury kuvaa oman elämänsä lisäksi paikkakunnan tapoja, elinkeinoja, uskomuksia ja luontoa - mutta silti tai ehkä juuri sen takia mielenkiintoista. (1897-1999, 20 s., ote kirjasta The Autobiography of an Unknown Indian)

* Kamala Markandaya: Hunger. Vaikuttava kuvaus viljelijäperheen taistelusta nälkää vastaan kuivuuden aikana. Minäkertojana on nainen. (n, 1924-2004, 15 s., ote kirjasta Nectar in a Sieve, joka on suomennettu nimellä Savimaja ja temppeli)

Mulk Raj Anand: The Liar. Lapsikertoja kertoo kylänsä uskomattomia tarinoita sepittävästä vanhasta miehestä, joka on eräällä matkallaan loukannut jalkansa ja on sen jälkeen masentunut, mutta piristyy päästessään jälleen kertomaan tarinaa. (1905-2004, 6 s.)

* R. K. Narayan: Fellow-Feeling. Ystävällinen Rajam Iyer nousee junassa toista matkustajaa häiritsevää kiusantekijää vastaan. Tämä uhkaa Iyeria väkivallalla, mutta Iyer voittaa hänet nokkeluudellaan. (1906-2001, 6 s. Narayanin kirjoja on suomennettu.)

Ved Mehta: Activities and Outings. Sokeainkoulussa opiskeleva poika kertoo koululaisten tekemistä retkistä ympäristöön. (1934-2021, 12 s., ote muistelmateoksesta Vedi. Ved Mehtan omaelämäkerta on suomennettu nimellä Kasvoista kasvoihin.)

Anita Desai: Games at Twilight. Pikkupojan näkökulmasta kerrottu tarina piiloleikistä, joka päättyy pojan itsetunnon kannalta surullisesti. Huomatuksi tuleminen on ihmisille tärkeää. (n, 1937- , 8 s. Desain novellikokoelma on suomennettu nimellä Hämärän leikkejä.)

* Ruth Prawer Jhabvala: In the Mountains. Kertomus Pritamista, naisesta, joka on sukunsa musta lammas, koska haluaa asua yksin vuorilla eikä välitä ulkonäöstään. Novellissa kerrotaan äidin ja muun suvun pakollisesta vuosittaisesta vierailusta, joka kuitenkin päättyy eri tavalla kuin yleensä. (n, 1927-2013, 18 s. Jhabvalan kirjoista on suomennettu ainakin Kuumuus ja kiihko.)

* Satyajit Ray: Big Bill. Fantasian puolelle keikahtava kertomus metsästä löytyvästä kummallisesta, isosta munasta, josta kuoriutuvan otuksen novellin hyvin mielikuvitukseton sankari ottaa lemmikikseen. (1921-1992, 15 s. Satyajit Ray on kuuluisa intialainen elokuvaohjaaja, mutta on näemmä myös julkaissut kaunokirjallisuutta.)

* Salman Rushdie: The Perforated Sheet. Olen jostain syystä ajatellut, etten pitäisi Rushdien kirjoista, mutta tästä katkelmasta pidin. Runsasta, rönsyilevää tekstiä, jossa minäkertoja kertoo kashmirilaisen lääkäri-isoisänsä tutustumisesta tulevaan vaimoonsa monien hoitokertojen yhteydessä pieni lakanan reiän läpi näkyvä kehonosa kerrallaan. (1947-, 18 s., ote romaanista Keskiyön lapset.)

* Padma Perera: Dr Salaam. Itävaltalainen juutalaispakolainen Dr Schlamm tutustuu keskiluokkaisella intialaisella asuinalueella asuviin naapureihinsa; novellin minäkertoja on toinen naapuriperheen teini-ikäisistä tytöistä. Kaunis yksittäisen ihmisen merkitystä korostava novelli ihmissuhteista, välittämisestä, yhteisöstä ja surusta. (n, ?, 20 s., kirjailijan koko nimi on Padma Perera Hejmadi.)

Upamanyu Chatterjee: The Assassination of Indira Gandhi. Epämiellyttävän tyhjäntoimittajaopiskelija Bunnyn vierailu perheensä luona Indira Gandhin murhan aikaan sekä hänen elämänsä muuttuminen ihan eri syistä. (1959-, 13 s.)

Rohinton Mistry: The Collectors. Eläinlääkäri-isä ei pidä karkeakäytöksisestä pojastaan, joka ei välitä kirjoista eikä koulunkäynnistä, mutta löytää perheen uuden asuinalueen naapurin pojasta, herkästä Jehangirista sukulaissielun, jolle voi esitellä rakasta harrastustaan, postimerkkeilyä. Asiat eivät kuitenkaan mene hyvin. (1952-, 24 s.)

Bapsi Sidhwa: Ranna's Story. Pienen pojan näkökulmasta nähty kertomus siitä, kun sikhit raiskasivat hänen muslimikylänsä tytöt ja naiset ja tappoivat pojat ja miehet; Ranna selviytyi hengissä vain koska häntä luultiin kuolleeksi ja koska hän pystyi pääsemään vakavasti loukkaantuneena turvaan pitkän vaelluksen jälkeen. Eleettömästi ja toteavasti kerrottu, mutta juuri sellaisena hyvin rankka ja julma teksti käsittämättömästä väkivallasta Intian jakautumisen aikaan vuonna 1947. Teksti oli hyvin kirjoitettu, mutta minulle liian rankka. (n, 1938-, 13 s., ote romaanista Ice-Candy-Man.)

I. Allan Sealy: The Trotter-Nama. Todella rasittava teksti 80-vuotiaasta lyhytkasvuisesta linnanisännästä, joka tekee pitkän ilmapallolennon vuonna 1799. Teksti eksyy koko ajan jaaritteleville ja minusta täysin turhille sivupoluille, on pitkä ja hajanainen, enkä saanut siitä tai sen henkilöistä oikein minkäänlaista otetta. (1951-, 34 s., ote samannimisestä romaanista The Trotter-Nama, joka on ilmeisesti jonkinlainen sukukronikka. Eräs Sealyn romaani on suomennettu nimellä Hotelli Everest: kalenteri.)

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 years of Indian Writing, 1947-1997. 1997. Henry Holt and Company. 544 tekstisivua.

Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille. Ihmisrotujen historia, tiede ja todellisuus (How to Argue With a Racist, 2020)

Rasismi on paitsi julmaa, myös tyhmää. Siksi onkin hyvä, että brittiläinen geenitutkija Adam Rutherford kertoo kirjassaan syistä, miksi rasismia ei voi perustella tieteellisesti. Rutherfordilla itsellään on (muun muassa) intialaisia sukujuuria, joten hänellä on myös henkilökohtaisia kokemuksia rasismista. Kirjallaan hän haluaa antaa ihmisille välineitä ja tieteellisiä argumentteja käytettäväksi rasisteja vastaan.

Eräs esimerkki rasististen käsitysten höpsöydestä on se, että jotkut yhdysvaltalaiset uusnatsit ovat ladanneet nettiin videoita itsestään juomassa lehmänmaitoa tarkoituksenaan osoittaa kuuluvansa tietynlaiseen kansanryhmään - oletettavasti muita parempaan, vaikken ymmärräkään millä tavalla maidon juominen olisi erityinen sankariteko. Geenimutaatio, joka mahdollistaa laktoosin hajottamisen ja näin maidon juomisen, on kuitenkin eurooppalaisten lisäksi yleinen myös kazakeilla, etiopialaisilla, tutseilla ja khoisaneilla - eli maitoa juodessaan uusnatsit osoittavat kuuluvansa samaan ryhmään näiden ryhmien kanssa - sekä yleensäkin monilla sellaisilla seuduilla, joilla karjanhoito oli kauan tärkeä elinkeino (33-34).

Rutherford kertoo pitkähkön johdantoluvun jälkeen rasististen ajatusten ja teorioiden historiasta länsimaissa sekä tieteen yhteydestä rotuun liittyviin käsityksiin. Kirjassa käsitellään esimerkiksi ihmisten ABO-verityyppijärjestelmää, jossa minusta oli sivuseikkana kiinnostavaa, että myös vanhan maailman apinoilla ja gibboneilla on sama ABO-järjestelmä kuin ihmisillä (62). Itselleni jo tuttu tieto oli se, että suurin osa (noin 85 prosenttia) geneettisestä vaihtelusta on perinteisten "rotujen" sisällä, ei niiden välillä - vain 6 prosenttia liittyy rotuun (63). Geneettinen monimuotoisuus on suurinta Afrikassa: kaksi eri heimoihin kuuluvaa Etelä-Afrikan san-kansan jäsentä poikkeavat geeneiltään enemmän kuin britit, srilankalaiset tai maorit toisistaan (71). Geenit eivät liity ihonväriinkään mitenkään suoraviivaisesti (76).

Toisessa luvussa Rutherford käsittelee sitä arkiajattelulle hyvin hämmentävää seikkaa, että kun mennään tarpeeksi kauas menneisyyteen - eikä tarvitse mennä edes kovin kauas - tällöin eläneet ihmiset ovat olleet kaikkien nykyisin elävien ihmisten esivanhempia. Eurooppalaisilla tämä identtisten esivanhempien piste (IAP) on 900-luvulla, ja maailmanlaajuinen identtisten esivanhempien piste sijoittuu vain 3400 vuoden taakse: Jokainen nykyisin elävä polveutuu koko maailman väestöstä 1300-luvulla eaa. (86, 87) Esimerkiksi egyptiläinen 1300-luvulla eaa. elänyt faarao Tutankhamon on näin minun, mutta samalla myös polynesialaisten, Australian aboriginaalien, perulaisten, kanadalaisten ja kaikkien muidenkin nykyään elävien ihmisten esi-isä (olettaen että hänen sukulinjansa on jatkunut tähän asti). Kummallista, mutta uskotaan. Me ihmiset olemme siis kaikki sukua keskenämme, asummepa missä päin maailmaa tahansa tai näytämmepä miltä tahansa.

"Puhdasrotuisia" ihmisiä ei ole olemassakaan, koska ihmisyhteisöt ovat aina sekoittuneet keskenään, mikä on hyvä asia, koska se vähentää sisäsiittoisuutta. Geenit myös "laimenevat" paljon ajan myötä: nykyihminen ei ehkä ole geneettisesti enää mitään sukua 1700-luvun puolivälissä eläneelle esivanhemmalleen, koska hänellä on jäljellä vain tuhannesosa tämän geeneistä (98).

Kirjan kolmannessa ja neljännessä luvussa käsitellään ajatusta siitä, että mustat olisivat parempia juoksijoita ja yleensä urheilijoita kuin valkoiset, ja että valkoiset tai "kaukaasialaiset" olisivat älykkäämpiä kuin mustat (ja tyhmempiä kuin juutalaiset) ja osoitetaan nämä monien esimerkkien ja perustelujen avulla harhakäsityksiksi. Geenit toki vaikuttavat jonkin verran ihmisen kykyihin, mutta kykyihin vaikuttavat geenit ovat jakautuneet tasaisesti eri "rotujen" edustajien keskuuteen. Kykyjen kehittymisessä geenejä paljon tärkeämpiä asioita ovat kulttuuri, lapsena saatu kannustus, koulutus ja muut opiskelu- ja harrastusmahdollisuudet sekä myös hyvä ravinto ja terveydenhoito.

Oma esimerkki: jos tehdään älykkyystestit 15-vuotiaille, joista toiset ovat eläneet köyhyydessä virikkeettömässä ympäristössä, saaneet huonoa ravintoa pikkulapsesta saakka, sairastelleet huonon terveydenhoidon takia, eivät ole koskaan käyneet koulua eivätkä ole oppineet lukemaan tai ovat saaneet vain vähän ja heikkolaatuista opetusta, ja toisaalta sellaisille, jotka ovat kasvaneet hyvätuloisessa kodissa ja monenlaisia kulttuuripalveluita tarjoavassa yhteiskunnassa, saaneet paljon virikkeitä ja voineet harrastaa mieleisiään asioita, saaneet hyvää ruokaa ja terveydenhoitoa koko elämänsä ajan sekä saaneet laadukasta ja monipuolista opetusta tasa-arvoisissa kouluissa ja kannustusta opiskeluun vanhemmiltaan ja ympäristöltään, on ihan selvää kummat menestyvät ryhmänä älykkyystesteissä paremmin, täysin ihonväristä riippumatta. Ja joka tapauksessa kannattaa muistaa, että se, mistä älykkyystestin tulokset kertovat - en sano älykkyys, koska älykkyys on paljon tätä laajempi asia - on vain osa ihmisen persoonaa, ja se jättää ulkopuolelleen monta tärkeää luonteenpiirrettä ja kykyä.

Eli kirjan lopputulemana on se, että rotu on sosiaalinen luomus, sitä ei biologisesti ole olemassa. Jokaiseen ihmiseen pitää siis suhtautua yksilönä, ei jonkin epätieteellisen "rodun" edustajana. Kun tapaa erimaalaisia (ja eriuskontoisia) ihmisiä, huomaa, että nämä ovat keskenään monella tavalla erilaisia, kuten suomalaisetkin. Kirjan kieli on sujuvaa ja Veli-Pekka Ketolan käännös selkeä ja hyvin tehty. Vaikka kirjassa käsitellyt asiat ovat joskus hankalia, Rutherford on varmasti tehnyt paljon töitä saadakseen tekstistä ymmärrettävää ja on myös onnistunut siinä ihan hyvin. En ole millään tavalla aiheen asiantuntija (vaikka olinkin ainakin yhdessä kohdassa eri mieltä Rutherfordin kanssa, mutta melko sivuseikasta), mutta kirja tuntuu vakuuttavalta ja tieteelliseltä. Kirjaa voi siksi hyvin suositella niille, jotka ovat kiinnostuneita tieteen nykykäsityksestä "rotuun" liittyvästä genetiikasta.

Muita kirjoituksia on ainakin täällä: Kirjallisuutta ja tutkimusta, Kirjavinkit, KU.fi.

Edit 28.10.22, 29.10.22, 2.11.22.

Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille. Ihmisrotujen historia, tiede ja todellisuus, 2021 (How to Argue With a Racist, 2020). Bazar. Suomennos: Veli-Pekka Ketola. Kannen tekijää ei mainittu. 190 tekstisivua.