Sen jälkeen kun kirjoitin Theodore Rooseveltistä osaksi negatiivisesti toisen käden lähteiden perusteella, halusin antaa hänelle myös mahdollisuuden puhua omasta puolestaan, koska minulla oli hänestä kuitenkin jostain syystä positiivinen käsitys. Melkein toivon, etten olisi tehnyt niin, koska huh huh, millaista tekstiä tämä oli. Roosevelt vaikuttaa ensimmäisessä luvussa nimenomaan militaristiselta ja imperialistiselta, sellaiselta millaisena osa amerikkalaisista kritisoi häntä viime vuosisadan alussa. Eivätkö rauhan Nobel-palkinnosta päättäneet olleet lukeneet hänen kirjojaan, ennen kuin he antoivat hänelle rauhanpalkinnon Venäjän ja Japanin välisen sodan rauhanneuvotteluista?
Hän väittää Yhdysvaltain sotatoimia Kuubassa, Havaijilla, Puerto Ricossa ja Filippiineillä välttämättömiksi ja vastuullisiksi mm. käyttäen niitä vanhoja, tympeitä, eurosentrisiä ja tekopyhiä valloittajamaiden väitteitä, että "eivät nämä kansat osaisi kuitenkaan hallita itseään, ennen kuin me olemme sivistäneet heidät", ja suorapuheisemmin "jos me emme valtaisi näitä maita, jotkin muut maat kuitenkin tekisivät sen". Hän puolustaa myös Amerikan alkuperäisasukkaiden jyräämistä ja heidän maidensa valtausta: Heidän [intiaanien puolustajien] opetuksensa, käytäntöön sovellettuina, oikeuttaisivat meidät jättämään Arizonan apassit tuuliajolle tai tekisivät meille mahdottomaksi intiaanialueiden sivistämisen. Heidän mukaansa oli rikos, kun esi-isämme ottivat Yhdysvallat valtaansa ja tekivät itsestään täällä herroja. (14)
Mielenkiintoisinta näitä asioita käsittelevässä ensimmäisessä luvussa oli kuitenkin se, miten Roosevelt koko ajan haukkuu siinä rauhanpuolustajia pelkureiksi, arkajaloiksi ja humanitäärisyyden kaapuun piiloutuviksi raukoiksi, jotka haluavat vain helppoa ja mukavaa elämää. Tästä saa sellaisen positiivisen käsityksen, että näitä rauhanpuolustajia oli vuosisadan vaihteen Yhdysvalloissa melko paljon ja että he olivat myös varsin äänekkäitä, ja että kaikki amerikkalaiset eivät tosiaankaan olleet samaa mieltä intiaanien järjestelmällisestä alistamisesta ja heidän maidensa riistosta, vaan maassa oli myös intiaanien puolustajia.
Roosevelt käsittelee kirjassa valloituskysymysten lisäksi kotimaan sosiaalisia kysymyksiä ja myös poikien kasvatusta. Heikkoutta ja arastelua ei pidä suvaita, kaikkien (poikien) pitää urheilla innokkaasti (Roosevelt oli itse lapsena sairaalloinen, mutta tervehtyi aloitettuaan liikuntaharrastuksen, ja aikuisena hän oli todella tarmokas ja urheilullinen), sosialismi on huono asia, ihmisten pitää hallita itsensä, olla rohkeita ja elää puhtaasti ja terveesti. Hän on kuin sellaiset joistakin paljon myöhemmistäkin romaaneista tutut ankarat isät, jotka eivät hyväksy mitään muuta kuin oman käsityksensä elämästä, koska uskovat sen olevan ainoa oikea ja toimiva tapa elää.
Roosevelt puhuu kauniisti kansakoulunopettajien, eli lähinnä naisten, työstä: he ovat omistautuneet vähän arvostetulle ja rasittavalle muiden hyväksi tehtävälle työlleen, ja heidän olemustaan leimaa jalous, kuten myös naislääkäreiden ja -sairaanhoitajien olemusta (27). Rooseveltin mukaan isänmaan tulevaisuuden rakentamiselle mikään muu työ ei ole yhtä tärkeää kuin näiden kansakoulunopettajien työ, varsinkin kun varsinaisen työnsä lisäksi he tekevät myös vapaaehtoistyötä koulun ulkopuolella. Näillä opettajanaisilla on suuri vaikutus lasten luonteen hyvälle kehittymiselle ja lisäksi maahanmuuttajaperheiden lasten auttamiselle ja amerikkalaistamiselle.
Kummallisen miehisen logiikan mukaan Roosevelt ei missään kuitenkaan sano, että näiden ihanteellisten opettajanaisten, jotka vaikuttavat maan tulevaisuuteen paljon, pitäisi saada äänioikeus (ja samalla tietysti kaikkien muidenkin naisten); hän ei tässä sosiaalisia kysymyksiä käsittelevässä kirjassa edes mainitse naisten äänioikeuspyrkimyksiä. Hän ei myöskään sano, että naisopettajien varmaan edelleen paljon miehiä huonompaa palkkaa (1800-luvulla se saattoi muistaakseni olla vain puolet miesopettajien palkasta) pitäisi nostaa. Toisaalta hän kuitenkin mainitsee kirjassa myös naiset kohtalaisen usein, eli hänellä ei ole sellaista vuosikymmeniä myöhemmissäkin kirjoissa ärsyttävää kirjoitustapaa, jossa maailmasta puhutaan niin kuin siinä olisi vain miehiä.
Roosevelt ei siis enimmäkseen tehnyt kirjassa hyvää vaikutusta. Mutta. Huolimatta siitä, että oli itse rikkaasta perheestä, hän oli viettänyt paljon aikaa karjapaimenten ja monien muiden työläisten kanssa ja tuntui pitävän näistä aidosti ja arvostavan näitä. Hän tuntuu melko ennakkoluulottomalta eri kansanryhmien suhteen - hän kertoo esimerkiksi kirjassa nuoresta, reippaasta ja rohkeasta newyorkilaisesta juutalaismiehestä, jonka palkkasi poliisivoimiin ja josta tuli erinomainen poliisi - vaikka hänen suhtautumisensa afroamerikkalaisiin olikin kaksijakoista (Wikipedia). Vaikka ihmisten piti oppia auttamaan itseään, hänen mielestään varakkuus vaati myös vastuuta: rikkailla piti olla sosiaalista omaatuntoa ja halua käyttää rikkauksiaan muiden hyväksi; samoin koulutettujen piti käyttää taitojaan ja oppejaan auttaakseen muita. [Kyky auttaa itseään] voi kuitenkin, kuten mikä tahansa hyve, muuttua virheeksi, jos se viedään huippuunsa kylmäksi ylimielisyydeksi, kyvyttömyydeksi ymmärtää sitä että jopa vahvinkin voi joskus olla avun tarpeessa. Sen takia, jos ei muun takia, pitää vahvan iloisin mielin tarttua jokaiseen tilaisuuteen auttaa heikkoa. (24)
Yhdessä kirjan luvussa hän käsittelee työväen oloja, ja ilmeisesti ollessaan New Yorkin kuvernöörinä vuosisadan vaihteessa hän oli ajanut kaikille osavaltion (siis julkisen sektorin) työntekijöille läpi kahdeksan tunnin työpäivän ja suurimman kyseisestä työstä yleensä annettavan palkan, mikä tuntuu tuohon aikaan hyvin edistykselliseltä. ...huono työ on aina kallista. Parasta politiikkaa on siis maksaa kunnolla hyvästä, rehellisestä työstä, ja missä se on mahdollista, pysyttäytyä kahdeksan tunnin työpäivässä. (62) Roosevelt rakasti myös luontoa (ja taas ristiriitaisesti myös metsästystä), ja hänen aloitteestaan suojeltiin valtavia maa-alueita (tieto aiemmista kirjoista). Hän piti lukemisesta, hän luki kuulemma kirjan päivässä, ja julkaisi ilmeisesti itse 40 kirjaa. (Tutustuttuani kymmenkuntaan aikakauden kirjaan on alkanut kyllä vaikuttaa siltä, että 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa monet kirjat olivat paljon ohuempia kuin nykykirjat, tässäkin oli vain 86 sivua.) Eräässä kommentissa häntä sanottiin hyväksi isäksi.
Eli Rooseveltissa oli huonojen asioiden lisäksi myös monia asioita, joista voi pitää, mutta rauhannobelistiksi hän oli kuitenkin aivan väärä valinta. Ajankuvan kannalta tämä kirja oli ihan mielenkiintoista ja sujuvasti kirjoitettua luettavaa. Rooseveltin elämäkerran kommenteista saa käsityksen siitä, miten hänen elämäkertansa nykylukijat suhtautuvat Rooseveltiin.
 |
| Omistuskirjoitus: Till min son Jarl på hans 20de födelsedag. Felix H______ |
Kirjan luvut: Ett verksamt lif, Medborgerlig hjälpsamhet, Karaktär och framgång, Den amerikanske pojken, Löften och ordhållighet, Arbetarfrågan, Reformer genom socialt arbete, Studenten och samhället.
Lisäys 11.3.21.
Theodore Roosevelt: Ett verksamt lif. Tankar i sociala frågor, 1906 (ei alkuteoksen nimeä ja julkaisuvuotta). Hugo Gebers förlag. Käännös ruotsiksi: Cecilia Milow. 86 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti