Sheila Hocken: Emma ja minä, 1978 (Emma and I, 1977)

Tässä omaelämäkerrallisessa kirjassa kirjoitusaikaan kolmikymppinen englantilainen Sheila Hocken kertoo elämästään sokeana. Hänen sokeutensa oli isältä saatua perinnöllistä harmaakaihia, joka eteni asteittain hänen lapsuudestaan lähtien, niin että hänen varhaisimmatkin näkömuistonsa olivat sumuisia. Kaksikymmentävuotiaana hän oli kokonaan sokea. Nykyään tällainen silmävamma voitaisiin varmaan korjata helposti leikkauksella, mutta isälle oli tehty useita ja Sheilalle yksi tulokseton leikkaus, ja veli oli menettänyt leikkauksen takia näön kokonaan toisesta silmästään, joten perhe ei enää halunnut kokeilla silmäkirurgiaa.

Sheilan lisäksi hänen koko perheellään, isällä, äidillä ja isoveli Grahamilla, oli näkövamma, niin etteivät isä ja äitikään pystyneet näkemään juuri mitään. Sokeudesta ei perheessä kuitenkaan puhuttu, vaan sitä pidettiin vain elämän tosiasiana, ja lapset kasvatettiin mahdollisimman riippumattomiksi ja omatoimisiksi näkövammastaan huolimatta. Sheila kävi tavallista koulua ja olisi halunnut elää samanlaista elämää kuin ystävänsäkin, vaikkei näkövammansa takia useinkaan pystynyt tähän.

Aikuisena Sheila koulutettiin sokeille sopivaan ammattiin puhelunvälittäjäksi ja hän sai töitä. Hän kuitenkin häpesi sokeuttaan eikä tahtonut ihmisten kiinnittävän siihen huomiota, ja lisäksi itsenäinen liikkuminen kaupungilla oli hyvin vaikeaa, minkä takia hän eristäytyi.

Kaikki muuttui paremmaksi, kun hän sai opaskoirayhdistykseltä opaskoiran, Emman: Emma oli mahdollisuus koko ajan suurempaan riippumattomuuteen ja itsenäisyyteen ja teki eläimiä rakastavan Sheilan elämästä muutenkin paljon hauskempaa. Emma oli melkoinen persoonallisuus ja hyvin älykäs - kirjassa on monia esimerkkejä tästä - ja sen avulla Sheila onnistui kävelemään kotikaupunkinsa Nottinghamin ihmisvilinässä pelkäämättä auton alle jäämistä tai törmäämistä ihmisiin tai esineisiin, mikä helpotti töissä käymistä ja asiointia tietysti paljon ja antoi Sheilalle itseluottamusta. Hän opiskeli kirjoittamista ja sokeille suunnatuilla iltakursseilla meikkaamista ja ompelua, kävi kertomassa muilla paikkakunnilla Emman kanssa opaskoiratoiminnasta, muutti omaan asuntoon ensin kämppiksen kanssa ja asui sitten itsenäisesti sekä rakastui.

Kirja on sympaattinen kertomus elämästä sokeana, muiden ihmisten ylihuolehtivista asenteista sokeita kohtaan, sokeiden elämää helpottavista asioista (esimerkiksi jo tuohon aikaan oli ilmaisia kasettikirjoja sokeille, ja Sheila lukikin paljon), pyrkimyksestä riippumattomuuteen vammasta huolimatta, sekä tietenkin opaskoirista yleensä ja erityisesti Emmasta, josta tuli Sheilalle valtavan tärkeä ja joka teki hänen elämästään paljon onnellisempaa. Kirjan kirjoitustapa on aika neutraalia ja toteavaa eikä kovin tunteisiin vetoavaa, ja sen ihmiskuvat jäävät aika pintapuolisiksi, mutta kirja on sujuvaa luettavaa, täynnä kiinnostavia yksityiskohtia ja tapahtumia ja myös hauska, joten sitä voi hyvin suositella aiheesta (sokeudesta tai koirista) kiinnostuneille.

Sheila Hocken: Emma ja minä, 1978 (Emma and I, 1977). Femi, Suuri naistenkerho / Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy. Suomentaja: Anja Haglund. Kansi: Paula Hietaranta-Järveläinen. 236 sivua.