Tero Norkola ja Eila Rikkinen (toim.): Sivupolkuja. Tutkimusretkiä kirjallisuuden rajaseuduille, 1996

Ajattelin ensin lukea tämän kirjan vain osittain eli ne luvut, joita käsittelevien kirjailijoiden teoksia olen itse lukenut, mutta sitten innostuinkin lukemaan koko kirjan. Vaikka kirjan alkuosa tuntuikin hieman liian kirjallisuustieteelliseltä, muut luvut olivat ihan helppolukuisia ja kiinnostavia - hyvää kirjallisuusanalyysiä on aina hauska lukea. Kirja oli myös eräänlainen aikamatka 1990-luvulle.

Kirja siis käsittelee jollakin tavalla marginaalisia kirjallisuuden osa-alueita. Jotkin osa-alueet, kuten fantasia tai homo- ja lesbokirjallisuus ovat nykyään vähemmän marginaalisia kuin neljännesvuosisata sitten, jotkin eivät. Kirja on hyvin monipuolinen: edellisten lisäksi siinä käsitellään naisesseetä, päiväkirjoja, intiaanikirjailijaa, naisviihdettä, dekkareita, kauhua, lastenkirjoja ja Tarzania. Nostan tässä esiin vain parin kolmen artikkelin teemoja, vaikka kirjassa oli paljon muutakin kiintoisaa.

Tommy Orangen Amerikan alkuperäiskansojen elämää kuvaavasta kirjasta Ei enää mitään on puhuttu viime aikoina paljon, mutta intiaanikirjailijoita (kirjan termi) on ollut aiemminkin. Esimerkiksi chippewa-syntyisen Louise Erdrichin kirjoja näkyy käännetyn ainakin viisi kappaletta, ja hän oli 1980-1990-luvuilla hyvin arvostettu: Ketään etnistä alkuperää olevaa kirjailijaa ei ole kanonisoitu [USA:ssa] näin nopeasti ja yksimielisesti (81). Muita kirjassa mainittuja (Yhdysvalloissa) tunnettuja intiaanikirjailijoita ovat Scott Momaday ja Leslie Marmon Silko. Anna Lassilan artikkelissa, joka käsittelee Erdrichin kirjaa Juurikaskuningatar, pohditaan mielenkiintoisesti kysymystä siitä, onko romaani etnistä kirjallisuutta, jos siinä esiintyvät henkilöt ovat pääasiassa valkoisia. Onko meillä taipumus "etnistää" (oma termini) ei-valkoiset kirjailijat ja ajatella, että heidän pitäisi kirjoittaa (vain) omasta etnisestä yhteisöstään?

Ilkka Mäyrän kauhukulttuuria käsittelevä artikkeli "Veren kirjat" - kauhukulttuurin paradokseja oli yllättävän mielenkiintoinen. Itse en ole koskaan ihmeemmin pitänyt kauhukirjallisuudesta tai kauhuelokuvista, mutta Mäyrän mukaan kauhun viehätys piilee siinä, että meissä on aina jotain, jota emme voi hallita ja jonka haluaisimme mieluiten kieltää, muttemme pysty, koska se on kuitenkin osa meitä (jotkin ruumiillisuuden muodot, kuoleman mahdollisuus, ajatukset tai tunteet joista emme pidä...). Viimeaikainen aivotutkimus vahvistaa tietääkseni ajatusta siitä, että meissä on monenlaisia minuuksia ja todellisuuksia (ja Jonah Lehrerin kirjan mukaan jo Virginia Woolf kirjoitti tästä viime vuosisadan alussa). Itsemme täydellinen kontrollointi ei ole mahdollista, minkä jokainen on varmaan joskus huomannut omalla kohdallaan. Haluamme kuulla pimeän puolen puhuvan, koska se on aina myös oma pimeä puolemme. Kuoleman pelko, ruumiillisuuden ahdistus ja sidokset yhteiskuntaan sekä tiedostamattomiin alueisiimme hallitsevat meitä niin kauan kun emme kohtaa niitä (180). Nämä asiat voi kohdata varmasti muutenkin kuin kauhun avulla, mutta Mäyrän mukaan kulttuurinen kauhu on yksi keino niistä selviämiseen.

Mäyrän artikkeli sai ajattelemaan myös sitä, mikä on milloinkin määritelty "hirviömäisyydeksi" tai toiseudeksi (vaikkapa naiseus, homous tai transseksuaalisuus), ja sitä, että oman "hirviömäisyyden" hyväksyminen (eli se, että antaa piutpaut sille, että ympäröivä yhteiskunta saattaa pitää omaa identiteettiä paheksuttavana, vaikkei se millään tavalla vahingoittaisi muita), saattaa olla hyvin vapauttavaa ja oikeutettua - erilaisuus ei ole välttämättä huono asia. Kauhukulttuuri saattaa siis olla yksi tapa itsensä ja eri puoliensa hyväksymiseen.

Tarzanista kertovaa artikkelia lukiessani ajattelin, että kirjaa voi halutessaan lukea myös vastakarvaan, eli sitä ei ole pakko lukea sillä tavalla kuin kirjailija on ajatellut sitä luettavan (mikä on tietysti lukijan oletus). Lukija voi jättää tiettyjä asioita kokonaan huomiotta ja kiinnittää huomionsa joihinkin vaikkapa sivuseikkoihin. Lukijatutkimus on tietysti viime vuosikymmeninä korostanut sitä, että teoksen reseptio on aina eri lukijoilla erilainen, mikä varmasti pitää paikkansa, koska ihmisten kokemukset, tunteet ja ajatukset ovat erilaisia (minkä takia kirjoista keskusteleminen on kiinnostavaa), mutta yleensä ihmiset kuitenkin tunnistavat lukemansa kirjan samaksi minkä joku toinenkin on lukenut. Tietoinen "väärin lukeminen" on asia erikseen, ja sitä voisi olla hauska joskus kokeilla.

Kirjan luvut:

- Tero Norkola ja Eila Rikkinen: Rajaseuturomantiikan pauloissa
- Liisi Huhtala: Saatteeksi
- Raija Koli: Essee. Puhe. Minä. Kuinka Virginia Woolf ja Mihail Bahtin olisivat saattaneet kirjoittaa yhdessä naisesseen historiaa
- Tero Norkola: Kirjoituksia sydänten kammioista. Henkilökohtaisen päiväkirjan poetiikkaa
- Lasse Kekki: Platonista pervoteoriaan: homokirjallisuus ja homoidentiteetti
- Johanna Pakkanen: Kuinka lähestyä lesbokirjallisuuden historiaa?
- Anna Lassila: Intiaanikirjailijan amerikkalainen tarina. Etnisyys Louise Erdrichin Juurikaskuningattaressa
- Eila Rikkinen: Fay Weldonin Naispaholainen - korkean ja matalan rajamailla
- Kristina Malmio: Kotitekoista samppanjaa kirjallisessa erämaassa. Naiskirjailijoita ja kritiikin kielikuvia 1920-luvun Suomessa (Hilja Valtonen, Eila Soini ja Kersti Bergroth)
- Leena Lehtolainen: Suden morsian? Salaileva kertoja Eeva Tenhusen Nuku hyvin, Punahilkassa
- H. K. Riikonen: Kirjankustantamo ja sirkushevonen. Eeva-Liisa Mannerin dekkariparodia Oliko murhaaja enkeli?
- Ilkka Mäyrä: "Veren kirjat" - kauhukulttuurin paradokseja
- Vesa Sisättö: Mitä kartanpiirtäjät unohtivat? Fantasian paikka kirjallisuuden maailmassa
- Mirva Saukkola: Nallet, tontut ja haltijat: brittiläisvaikutteita suomalaisessa lasten fantasiakirjallisuudessa
- Paula Havaste: Ka-goda? Kreegah! Säröjä Tarzanin mieheydessä

Lisäys ja muutoksia 28.6.21.

Tero Norkola ja Eila Rikkinen (toim.): Sivupolkuja. Tutkimusretkiä kirjallisuuden rajaseuduille, 1996. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Tietolipas 148. Välilehtien ja kannen kuvat: Iiris Pessa. 239 sivua.