Käänsin rauhannobelisti Jane Addamsin kirjasta Twenty Years at the Hull-House osan kertomuksesta, jossa hän kuvaa tapaamistaan Leo Tolstoin kanssa tämän maatilalla Jasnaja Poljanassa viime vuosisadan vaihteessa. Tässä Tolstoita kuvataan monen ihmisen elämään vaikuttaneena ajattelijana ja käytännön filosofina, ei kirjailijana, ja siitä ilmenee myös ajan ihmisten halu ja pyrkimys luoda oikeudenmukaisempi maailma.
Minusta myös nykyään resonoi mm. Addamsin kommentoima ristiriita sen välillä, mitä tiedämme ja mihin pyrimme ja mitä siitä huolimatta teemme, nykykontekstissa esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden suhteen. Sosiaalisten kysymysten kohdalla ihanne ja todellisuus on monissa maissa saatu paljon lähemmäksi toisiaan reilun sadan vuoden aikana, mutta ilmastonmuutoksen suhteen meidän pitää muuttaa käyttäytymistämme ja yhteiskunnallisia rakenteita erittäin paljon nopeammin.
Vieressä seisova talonpojan asuun pukeutunut Tolstoi kuunteli vakavana [kun tuttavani puhui Hull-Housesta ylistävästi], mutta hän silmäili epäluuloisesti matkapukuni hihoja, jotka tuona aikana olivat ikävä kyllä kooltaan hirviömäisiä, ja tarttuen yhden hihan reunaan veti sitä loputtomasti ulospäin ja sanoi koristelematta, että ”yhden käsivarren kankaassa oli tarpeeksi materiaalia pikkutytön mekkoon” sekä kysyi minulta suoraan, enkö pitänyt ”tällaista pukua” ”esteenä kansan edessä”. Olin niin hämmentynyt, etten pystynyt antamaan kovin hyvää selitystä, vaikka yritinkin sanoa että vaikka omat hihani olivatkin hirviömäiset, niitä ei voinut verrata Chicagon työläistyttöjen hihojen kokoon, ja että mikään ei erottaisi minua tehokkaammin ”kansasta” kuin vartalonmyötäinen puuvillapaita, ja vaikka olisinkin halunnut jäljitellä häntä ja ”pukeutua kuin talonpoika”, minun olisi ollut vaikea valita niiden 36 eri kansallisuuden talonpojan välillä, jotka olimme äskettäin laskeneet alueellamme olevan. Onneksi kreivitär tuli avukseni kertomalla aikaisemmista yrityksistään pukea hypoteettisiä pikkutyttöjä parhaan leninkinsä laahuksesta ja muista tarpeettomista osista leikattuihin kangasmetreihin sanoen, että lopulta hän oli päätynyt ottamaan lujan kannan, jonka hän neuvoi minua omaksumaan heti. Mutta myöhemmin ei kreivitär Tolstoita eikä ketään toistakaan ystävää ollut läsnä auttamassa minua ahdingossani, kun Tolstoi tiedusteli minulta, kuka ”ruokki” minut ja kuinka hankin itselleni ”suojaa”? Vastatessani, että 150 kilometrin päässä Chicagosta oleva maatila tuotti minulle elämän välttämättömyydet, odotin jo seuraavaa musertavaa kysymystä: ”Olette siis poissaoleva maanomistaja? Luuletteko, että autatte kansaa enemmän lisäämällä itsenne kaupungin väentungokseen kuin viljelemällä omaa maatanne?” Tämä uusi epämukavuuden tunne, joka syntyi kykenemättömyydestä viljellä omaa maata, vain lisääntyi, kun Tolstoin toinen tytär ilmaantui puiden alle katettuun kello viiden teepöytään suoraan sadonkorjuupellolta, jossa hän oli työskennellyt talonpoikaisryhmän kanssa aamuviidestä alkaen, ei vain leikkien työntekoa vaan todella korvaten jalkansa loukanneen talonpoikaisnaisen. Hän oli selvästikin aivan uuvuksissa, muttei odottanut eikä saanut myötätuntoa perheenjäseniltään, jotka olivat täysin tottuneita näkemään toisensa noudattavan vakaumuksiaan epämukavuudesta tai väsymyksestä huolimatta. Epämukavuuden marttyyrius oli kuitenkin selvästikin paljon helpompi kestää kuin se satunnaisen vierailijankin huomaama marttyyrius, jolle kreivi Tolstoi päivittäin alisti itsensä, koska hänen tavanomaisen rakennuksen kellarissa sijaitseva työhuoneensa, jossa oli lyhyt hylly kuluneita kirjoja sekä sirppi ja lapio nojaamassa seinää vasten, oli monta kertaa joutunut sellaisen pilkanteon kohteeksi, joka on marttyyriuden kaikkein vaikein muoto.
Sinä kesäiltana, kun istuimme puutarhassa yhdessä Saksasta, Englannista ja Amerikasta tulleiden vierailijoiden kanssa, jotka olivat matkustaneet tähän kaukaiseen venäläiseen kylään oppiakseen tältä mieheltä, en voinut olla kyselemättä jatkuvasti itseltäni, miksi Tolstoita pidettiin sellaisena viisaana ja pyhimyksenä, että vuoden jokaiselle päivälle riitti samanlainen vierailijaryhmä. Minusta vaikutti siltä, että meitä kaikkia veti puoleensa teon saarna, se että Tolstoi oli tehnyt ylivertaisen henkilökohtaisen ponnistuksen, voisi jopa sanoa raivoisan henkilökohtaisen ponnistuksen, asettaakseen itsensä oikeudenmukaiseen suhteeseen kaikkein vaatimattomimpien ihmisten kanssa, niiden ihmisten kanssa jotka viljelivät hänen maataan, kiillottivat hänen kenkänsä ja siivosivat hänen tallinsa. Epäilemättä aikalaistemme raskain taakka on tietoisuus erosta toisaalta sen demokraattisen teoriamme välillä, että työläisillä on oikeus yhteiskunnan älyllisiin resursseihin, ja toisaalta sen tosiseikan välillä, että tuhannet heistä ovat niin työn raskauttamia, ettei heille jää vapaa-aikaa eikä energiaa mielen kehittämiseksi. Kärsimme jatkuvasti siitä rasituksesta ja päättämättömyydestä, joka aiheutuu tähän teoriaan uskomisesta ja toisaalta toimimisesta tavalla, jonka mukaan emme usko siihen, ja tämä mies joka oli vuosia aikaisemmin yrittänyt ”nousta pois talonpoikien selkien päältä”, joka oli yksinkertaistanut elämäänsä ja työskennellyt käsillään, oli muodostunut monen sukupolvensa ihmisen prototyypiksi.
Epäilemättä kaikki Tolstoin puutarhassa tuona iltana istuvat vieraat olivat sallineet itsensä pidättäytyä käsillään työskentelemisestä ajattelemalla, että heidän tekemänsä toisenlainen työ oli yhteiskunnalle arvokkaampaa. …
Puutarhaan katetussa pitkässä päivällispöydässä istuivat tilalle muualta saapuneet vieraat sekä aikuiset tyttäret ja nuoremmat lapset kotiopettajattarensa kanssa. Kreivitär huolehti palvelijoiden tarjoileman tyypillisen eurooppalaisen päivällisen sujumisesta, mutta kreivi ja tytär, joka oli työskennellyt pelloilla koko päivän, söivät vain puuroa ja tummaa leipää ja joivat vain kvassia, samaa ruokaa kuin heinänkorjuussa työskentelevät talonpojat. Olemme tietysti kaikki tottuneet siihen, että ne jotka tekevät raskainta työtä, syövät päivän päätteeksi karkeinta ja yksinkertaisinta ruokaa, mutta emme useinkaan istu samassa pöydässä heidän kanssaan samalla kun itse syömme muiden työn tuloksena syntynyttä hyvin valmistettua ruokaa. Tolstoi söi yksinkertaisen ateriansa mitään huomauttamatta tai kommentoimatta sitä ruokaa, jota hänen perheensä ja vieraansa pitivät parhaimpana syödä, olettaen että he kuten hän itsekin olivat sopineet asian omantuntonsa kanssa. …
Päivällisellä ja sitä myöhemmin käyty keskustelu, vaikka se olikin eloisaa ja vilpitöntä, herätti tuolloin mielessäni hämäriä epäilyksiä. Oliko Tolstoi loogisempi kuin mihin elämä oikeuttaa? Voitiinko elämän epäoikeudenmukaisuudet redusoida yksipuolisen työn opinkappaleeseen ja korjaantuisiko kaikki, jos jokainen ihminen vain tekisi omien tarpeidensa tyydyttämiseen vaadittavan määrän työtä? Eikö ollutkin aina helppoa puhua vakuuttavasti, jos oli naturalistinen näkemys elämästä? Mutta entä historiallinen näkemys, väistämättömät sävyjen erot ja ne muutokset, jotka elämä itse tuo tulkintaansa? Neiti Smith ja minä matkustimme yöjunalla takaisin Moskovaan siinä tunteiden myllerryksessä, joka aina syntyy yhteydestä sellaiseen omaantuntoon, joka tekee taas yhden niistä päättäväisistä yrityksistä tunkeutua sen salaperäisen maailman, jossa huomaamme olevamme, syvimpiin perusteisiin. (s. 267-274 osin)
Jane Addams: Twenty Years at Hull-House, with Autobiographical Notes, 1935 (1910). The Macmillan Company. Piirroskuvitus: Norah Hamilton. 453 tekstisivua ja hakemisto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti