Katja Bargum & Hanna Kokko: Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä, 2008

Katja Bargum ja Hanna Kokko ovat biologeja ja tutkijoita, jotka ovat kirjoittaneet evoluutiota monelta eri puolelta esittelevän, yleistajuisen kirjan. Evoluution käsitteet ja ajattelutapa tulevat tutuiksi erilaisten kiinnostavien tapausesimerkkien kautta. Bargumin ja Kokon kirjoitustyyli on sujuva ja kepeä, mistä kertovat jo kirjan lukujen nimet: Hei Charles, täällä Charles; Sattumalla sormet pelissä; Ei kenen vaan kanssa kelpaa!; Toiveikkaat hirviöt; Hyvä isä ei syö poikasiaan... Pääluvuissa käsitellään mm. evoluutioteorian syntyä, evolutiivista kilpavarustelua, ihmisen aikaansaamaa evoluutiota, evoluution nopeutta ja toisaalta hitautta, lajiutumista, ihmisen tulevaa evoluutiota, evoluution epätäydellisyyttä, seksiä, sukupuolen joustavuutta ja lopuksi sitä, mitä me ihmiset voimme oppia kaikesta tästä.

Kirja ei ole kuivan teoreettinen, vaikea tai akateeminen, vaan viihdyttävä ja myös varsin kattava johdatus aiheeseensa. Olen lukenut evoluutiosta jonkin verran ennenkin, ja kirjan teoreettinen puoli tuntui aika tutulta, mutta eläinmaailman eri edustajista otetut, käsitteitä havainnollistavat tuoreet esimerkit tekivät kirjasta mielenkiintoista luettavaa.

Se, että kasvi- ja eläinlajit ovat usein hämmästyttävän hyvin sopeutuneita ympäristöönsä, peittää helposti näkyvistä vähemmän toimivat, epätäydelliset tai todella huonot ratkaisut, joita niitäkin on, vaikka etenkään kaikkein huonoimmat ratkaisut eivät ole päässeet kehittymään, koska ne ovat karsiutuneet nopeasti pois. Evoluutio osuu yleensä oikeaan, mutta se on silti sokea.

Hyvä esimerkki tästä ovat Meksikon ja Teksasin makeissa vesissä asustelevat amatsonimollikalat (s. 220-228), joiden mielestä koiraat ovat turhia: naaraat synnyttävät partenogeneettisesti eli neitseellisesti vain tyttäriä. Amatsonien ongelma on siinä, että vaikkei koiraan siittiöitä enää tarvita jälkeläisten tuottamiseen, kalojen geeneihin on jäänyt kuitenkin ohje siitä, että yksilönkehitys alkaa vasta sitten kun siittiö törmää munasoluun. Amatsonimollinaaraat siis houkuttelevat lähisukuiset leveäevämollikoiraat parittelemaan kanssaan, mikä johtaisi ajan myötä leveäevämollien ja niiden myötä myös amatsonimollien sukupuuttoon (kirjasta selviää tarkemmin miksi), elleivät leveäeväkoiraat pystyisi siirtymään isommissa vesistöissä paikasta toiseen. Kirjassa on muitakin esimerkkejä evoluution huonosti toimivista tuloksista.

Amatsonimollit ovat yksi esimerkki siitä, että evoluutio toimii yksilötasolla, ei lajitasolla. Se mikä yksilölle saattaa olla edullista, voi lajille kokonaisuutena olla haitallista tai jopa tuhoisaa. Mistä päästään ihmisiin ja yhteislaidunten tragediaan (tragedy of the commons, s. 282-283): jos vaikkapa matkustaa pummilla joukkoliikenteessä, pääsee itse halvemmalla, mutta jos kaikki tekisivät niin, kukaan ei voisi lopulta matkustaa joukkoliikenteessä, koska sen ylläpitämiseen ei olisi varoja. Ihmisillä on kuitenkin se etu puolellaan, että he voivat keskustella keskenään, havaita huolestuttavia kehityssuuntia ja pyrkiä toivottavasti korjaamaan näitä (esim. sukupuutot ja ilmastonmuutos, joista kirjassa myös puhutaan, tosin erisuuruisilla luvuilla kuin nykyään).

Vaikka kirjassa mennään aina välillä ihmisiin, suurin osa siitä käsittelee eläimiä. Muurahaisille on omistettu kokonainen hauska pääluku (s. 194-219), jossa oiotaan niihin liittyvää viittä väärinkäsitystä: sitä, että muurahaiset olisivat alkeellisia eläimiä, muurahaisten yhteistyö olisi epäitsekästä, kuningatar hallitsisi muurahaispesää, muurahaisten yhteistyö olisi saumatonta ja että muurahaisyhteistyö olisi omamme peilikuva. Muurahaisilla (ja muilla hyönteisillä) on takanaan aivan yhtä pitkä kehityskaari kuin ihmisilläkin, ja eri muurahaislajit ovat jo miljoonia vuosia sitten keksineet monia sellaisia asioita, joita ihmiset pitävät vain itselleen ominaisina: maatalouden, kotieläimet, ompelutaidon, orjuuttamisen, sodankäynnin ja lääketieteen. Niitä on myös yllättävän paljon: Suomessa havumetsien eläinbiomassasta kymmenesosan muodostavat muurahaiset (s. 195), ja muistelen lukeneeni jostain*, että muurahaisia olisi maapallolla biomassaltaan yhtä paljon kuin ihmisiä. Olisi kiinnostava tietää, onko joku tutkinut muurahaisten lannoitusvaikutusta metsissä ja puutarhoissa, koska esimerkiksi kastematojenhan tiedetään (muiden hyötyjensä lisäksi) lannoittavan maata paljon jätöksillään.

Jos haluaa ymmärtää eläin- ja kasvimaailmaa ja niiden kehittymistä ja lajien kanssakäymistä syvemmin, kirja kannattaa lukea. Kirja sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2009, ja sen hyödyllisyyttä lisäävät lukujen lopussa olevat kommentoidut kirjavinkit.

Muita kirjoituksia: Donna mobile (joka piti huvittavasti juuri niitä juttuja tylsinä, jotka omasta mielestäni olivat oikein kiinnostavia), Kolmas linja (keskustelua kirjan eräästä sivujuonteesta) ja Luetut. Yhteislaidunten tragedia osoittautui paljon monipuolisemmaksi ja monitahoisemmaksi asiaksi kuin millaisena se yleensä (ja tässäkin kirjassa) esitetään: suomenkielisessä artikkelissa on mukavan kriittinen ja laajempi näkökulma siihen (sen mukaan yhteislaitumet itse asiassa toimivat vuosisatojen ajan hyvin, ja ongelmat johtuivat ulkoisten olosuhteiden muutoksesta), ja pitkässä englanninkielisessä Wikipedia-artikkelissa asiaa käsitellään hyvin monipuolisesti.

Muurahaisten läsnäoloa puutarhassa ei juuri huomaa paitsi silloin kun jättää maahan jotain sellaista, jonka ne tulkitsevat mahdolliseksi asunnoksi tai pesän suojaksi (esimerkiksi laudanpalan). Erikoisimpia ratkaisuja viime kesänä oli se, kun ne tekivät pesän maahan jättämäni jatkojohdon sisäosiin. Johtoa pudistelemalla (tein sen, vaikka tuntuikin tylyltä tuhota niiden pesä) sen sisältä, siis noista pienistä rei'istä, putosi yllättävän paljon muurahaisia ja niiden koteloita.

* Lisäys 11.2.23: Tämä tieto löytyy esimerkiksi Iiris Kalliolan kirjasta Citykettu ja muita taajaman eläimiä: Tutkijoiden mukaan maapallolla elää suunnilleen sama biomassa ihmisiä kuin muurahaisia! (s. 125)

Helmet-haaste 12. Kirjan nimi liittyy veteen. Tai: 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi (ja myös saanut sen).

Edit 29.1.23, 3.2.23, 11.2.23.

Katja Bargum & Hanna Kokko: Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä, 2008. WSOY. Päällys: Elina Warsta. Päällyksen (ja kirjan?) kuvat: The Universal Dictionary of Natural History, 1849. 300 tekstisivua.