Barrett tahtoo kirjassaan oikaista väärinkäsityksiä aivojen toiminnasta. Koko kirjan läpikäyvänä pohja-ajatuksena on se, että eläinten (ja siis myös ihmisten) aivot eivät ole ajattelua varten, vaan allostaasia eli kehon käytössä olevien resurssien (veden, glukoosin, suolan yms.) järkevää ennakoivaa budjetointia varten, niin että eläin pystyy selviytymään vastaan tulevista asioista mahdollisimman hyvin.
Ihmisaivot eivät myöskään ole niin siististi organisoitu ja tehtäviltään jaoteltu elin kuin usein ajatellaan. Minulle oli ennestään tuttu ainakin englanninkielisissä kirjoissa suosittu käsitys kolmijakoisista aivoista (matelija-, nisäkäs- ja ihmisaivot eli aivokuori), mutta Barrettin mukaan aivoja on vain yksi, ja saman funktion hoitaminen on jakautunut ympäri aivoja. Tämän mahdollistaa se, että aivot ovat verkosto. Aivot eivät ole sen enempää lihamureketta (tasaista massaa, jonka kaikki neuronit ovat yhteydessä kaikkiin muihin) kuin linkkuveitsikään (yksittäiset aivojen osat hoitavat jokainen vain omaa tehtäväänsä), vaan joustava rakenne, jonka eri osilla on päätehtävänsä mutta jotka kommunikoivat toistensa kanssa ja hoitavat osittain myös toistensa tehtäviä, minkä ansiosta aivot ovat niin monimutkaiset ja pystyvät hoitamaan niin monia erilaisia tehtäviä.
Lasten aivot sopeutuvat ympäristöönsä ja muuttuvat sen mukaan, eivät vain metaforisesti vaan myös fysiologisesti: paljon käytettyihin aivojen osiin syntyy uusia yhteyksiä muihin neuroneihin, kun taas vähälle käytölle jääneet neuronit kuihtuvat. Tämä on mielenkiintoista mm. rasismin kannalta: jos lapsi näkee ympärillään vain samannäköisiä ihmisiä, hän alkaa (fysiologisesti) pitää tämännäköisiä ihmisiä normaaleina ja muita kummallisina. Positiivinen asia on kuitenkin se, että jos ja kun hän näkee toisennäköisiä ihmisiä lapsena tai aikuisena, hermosolut alkavat taas kasvattaa uusia yhteyksiä ja hän alkaa pitää tämännäköisiä ihmisiä samanlaisina ja samalla tavalla normaaleina kuin ihmisiä, joihin hän on jo tottunut.
Myös köyhyys vaikuttaa lasten aivoihin: varhainen ja pitkäaikainen köyhyys (huono ravinto, melusta johtuva huono nukkuminen, liiasta kylmyydestä tai kuumuudesta johtuvat lämmönsäätelyn ongelmat ym.) on haitallista kehittyville aivoille (s. 60-61).
Aika jännä tutkimustulos on se, että sosiaalinen stressi lihottaa (tämä tieto näyttäisi kuitenkin pohjautuvan vain kahteen tutkimukseen). Jos stressaantuu kahden tunnin kuluessa syömisestä, kehon aineenvaihdunta muuttuu niin, että ruoasta saa 104 kaloria enemmän kuin muuten. Ja terveelliset, tyydyttämättömät rasvahapot esim. pähkinöistä muuttuvat ällistyttävästi huonoiksi rasvoiksi, jos on yhden päivän aikana stressaantunut sosiaalisesti eli muiden ihmisten toiminnan takia (s. 92-93). Taas esimerkki siitä, että lihomisessa ja lihavuudessa on usein kysymys paljosta muustakin kuin syömisestä.
Sosiaalinen stressi eli ilkeys, epämiellyttävä käytös ja vihapuhe ei siis ole vain ikävää ja inhottavaa, vaan se näkyy myös tällaisen toiminnan kohteeksi joutuneen ihmisen aivojen fysiologiassa ja siinä miten ne saavat kehon toimimaan - muissakin asioissa kuin lihomisessa.
En kirjoita muista luvuista sen enempää, jottei postauksesta tule tosi pitkä, mutta tässä niiden otsikoita: aivosi ennustavat (lähes) kaiken mitä teet; aivot saavat aikaan useamman kuin yhdenlaisen mielen; aivomme pystyvät luomaan todellisuutta.
Törmäsin netissä hiljattain termipariin writer-responsible language ja reader-responsible language, joista en ollut kuullut, vaikka käsitteet ovat ilmeisesti peräisin jo 1980-luvulta (keskustelua asiasta esim. täällä). Edellinen tarkoittaa sitä, että tekstin kirjoittaja on vastuussa viestin perillemenosta, kun taas jälkimmäisessä lukijan odotetaan tekevän työtä ymmärtääkseen tekstin. Englannin sanotaan olevan "kirjoittajavastuullinen" kieli, ja tämä kirja sijoittui selvästi kirjoittajavastuun puoleiseen päähän jatkumoa - Barrett helpotti ymmärtämistä usein vertauksilla, ja hänen tekstinsä oli helppolukuista. Toisaalta tämä oli tietysti hyvä, mutta toisaalta teksti tuntui monesti liiankin simppeliltä. Pidän siitä, että tietokirjoja lukiessaan pitää jonkin verran ponnistella ja miettiä, ja ehkä tämä oli ainakin yksi syy siihen, että kirja ei lukiessa innostanut tosi paljon. Olen kuitenkin omaksunut kirjan tietoja, eli ilmeisesti tällainen(kin) kirjoitustapa toimii minulla.
Edelliseen liittyy kirjan erikoinen kirjoitusratkaisu. Varsinaisessa tekstissä (125 sivua) ei sujuvuuden takia mainita lähdeviitteitä tai mennä asian yksityiskohtiin, vaan tekstiä mielenkiintoisesti syventäviä lisätietoja sekä joitakin kirjallisuusviitteitä annetaan kirjan loppuosan viitteissä, joita on noin 35 pienemmällä fontilla kirjoitettua sivua. Vielä jonkin verran lisää informaatiota sekä yksityiskohtaiset lähdeviitteet löytyvät netistä sivulta 7half.info. Kirjassa ei ole varsinaista lähdeluetteloa ollenkaan, ja vaikka netissä oleva lähdeluettelo toki toimii tällä hetkellä, sen olemassaolosta sadan, viidenkymmenen tai edes kymmenen vuoden päästä ei ole takuita.
Erityismaininta kirjalle ihanasta fraktaalikannesta. Tällainen monimutkainen, kaunis fraktaali sopii hyvin aivoja käsittelevään kirjaan.
Helmet-haaste 15. Kirjan nimessä on ja-sana (tai 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs, ehkä myös 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon. Ainakin jonkin verran, aivojen toiminta kiinnostaa.).
Lisa Feldman Barrett: Seven and a Half Lessons About the Brain, 2021 (2020). Picador. 125 tekstisivua, kiitokset, 36 viitesivua ja hakemisto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti