Tuija Takala: Selkoviestintä asiakastyössä, 2024

Bloggarikollega Tuija Takala on kirjoittanut erinomaisen kirjan selkoviestinnästä. Sen pääasiallinen kohderyhmä ovat sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon opiskelijat, jotka haluavat suorittaa viisiosaisen valinnaisen tutkinnon osan Selkoviestintä asiakastyössä. Kirjan esimerkit ja lisätiedot liittyvätkin useimmiten hoitoalan työhön, ja kirjan rakenne noudattaa tutkinnon osien jaottelua.

Kirja sopii kuitenkin monille muillekin - kaikille, jotka työskentelevät esimerkiksi maahanmuuttajien, muistisairaiden, kehitysvammaisten tai autistien parissa (näiden ryhmien sisällä kielitaito voi tietysti vaihdella paljonkin) ja jotka haluavat varmistaa sen, että nämä ymmärtävät heitä ja että kommunikaatio sujuu mahdollisimman hyvin.

Ensimmäisessä osassa annetaan ohjeita esimerkiksi selkokieliseen puheeseen ja vuorovaikutukseen, selkokielen kirjoittamiseen, selkokuviin ja selkovideoihin. Siinä annetaan myös neuvoja tiedon luotettavuuden arvioinnista. Toinen osa käsittelee kielitietoista viestintää ja kolmannessa osassa kerrotaan selkeäkielisten materiaalien teosta - selkeä yleiskieli ei ole sama asia kuin selkokieli. Neljännessä osassa kerrotaan saavutettavuudesta viestinnässä sekä viestinnän apuvälineistä ja viidennessä osassa asiakastyössä noudatettavista periaatteista, laeista ja ohjeista.

Kirjassa on jonkin verran toistoa: koska osat on kirjassa järjestetty tutkinnon osien mukaan, lyhyt kielitietoisuusosa käsittelee paljolti samoja asioita kuin ensimmäinenkin osa. Kielitietoisuudesta puhuttaessa olisi voinut käsitellä myös eri kielten käyttämistä kommunikaatiotilanteessa. Kirjan neljäs ja viides osa liittyvät läheisimmin hoitoalaan, mutta kirjan alkupuolen periaatteet sopivat kaikille selkokielestä tai selkeästä viestinnästä kiinnostuneille: ohjeet ovat hyödyllisiä ja monipuolisia.

Olin vuosi pari sitten selkokirjoittamisen kurssilla, jolloin ehkä ensimmäistä kertaa ymmärsin havainnollisesti kapulakielisen ja selkokielisen informatiivisen tekstin eron. Pystyin ymmärtämään edellistä, mutta sain selkokielisestä tekstistä paljon helpommin ja vaivattomammin tarvitsemani tiedon. Erään sloganin mukaan selkokieli rakastaa lukijaansa - selkokielen kirjoittaja asettuu lukijansa asemaan, miettii mikä tieto tälle on tärkeää, pohtii mm. sanastoa ja lauserakenteita ja esittää asian selkeästi ja helposti ymmärrettävästi.

Muistelen joskus lukeneeni selkokielestä, että siinä ei käytettäisi sivulauseita (en muista mitä asiasta sanottiin tuolla selkokirjoittamisen kurssilla, ja voi olla että muistan väärin), ja ihmettelin sitä, koska konjunktiot ovat tärkeitä: ne tekevät tekstistä loogisen ja koherentin osoittaessaan yhteydet tekstin eri osien välillä. Tässä kirjassa kuitenkin neuvotaan käyttämään "pikkusanoja, jotka kertovat asioiden suhteista" eli mm. konjunktioita, koska niillä saa tekstiin sujuvuutta (s. 17). Selkotekstisessä virkkeessä ei pitäisi kuitenkaan olla enempää kuin yksi sivulause.

Takalan kirja on kokonaisuudessaan loistava esimerkki jos ei selkoviestinnästä niin ainakin selkeästä viestinnästä. Kirjaa ja sen kieliasua on selvästi ajateltu paljon, ja asiat on esitetty siinä hyvin helposti ymmärrettävästi. Pääkohdat ja olennaiset asiat löytää helposti. Kirja on myös visuaalisesti miellyttävä, lukemaan houkutteleva, värikäs, vaihteleva muttei levoton. Osien loppuun Takala on lisännyt harjoituksia ja ohjeita näytön suorittamiseen eli kirjassa on silläkin tavalla otettu kohderyhmä hyvin huomioon. Kirjassa on useita linkkejä asiaan liittyviin Youtube-videoihin ja nettilähteisiin.

Oma suhtautumiseni selkokirjoihin on kahtalainen. Jos etsin kirjasta vain tietoa, selkotekstin lukeminen on miellyttävää eikä helpotettu kieli häiritse millään tavalla vaan auttaa. Yleensä ottaen nautin lukiessani kuitenkin erikoisista ja harvinaisista sanoista, välillä pitkistä ja monimutkaisista virkkeistä, suomen kielen erikoisemmista kielioppirakenteista (potentiaali, lauseenvastikkeet...), metaforista, kielikuvista, sanaleikeistä ja idiomeista, siitä että kaikkea ei kerrota vaan tekstiin jätetään aukkoja, siitä että joudun pohtimaan ja tekemään (sopivasti) töitä lukiessani kaunokirjallista tai tietotekstiä. Nämä asiat ovat kuitenkin sellaisia, joita selkotekstissä määritelmän mukaan ei ole eikä saakaan olla. Ehkä tämän takia selkokirjoja tulee luettua aika vähän.

Vieraan kielen oppijan roolissa pidän kuitenkin siitä, että toinen puhuu kieltä tarpeeksi hitaasti ja ääntää sitä selvästi, ja kieliä opiskellessani olen lainannut kirjastosta helppolukuisia kirjoja opiskelukielellä. Olen tarvinnut nimenomaan sanastoltaan ja lauserakenteeltaan helpotettuja kirjoja matkallani uuteen kieleen, joten suomenkielisille selkokirjoille on varmasti tarvetta, samoin selkokieliselle viestinnälle yleensä. Selkokielisestä viestinnästä ei ole iloa ja hyötyä vain suomen kielen opiskelijoille, vaan monille muillekin, joille kielen prosessointi saattaa olla eri syistä vaikeaa. Kiitokset siis Tuija Takalalle hyvästä ja tarpeellisesta kirjasta ja Anu Mikkoselle kirjan hyvästä toteutuksesta!

Tässä Tuija Takalan oma esittely kirjasta sekä joitakin kirjasta löytyneitä linkkejä: Näin teet hyvän selkovideon, Kognitiivisen saavutettavuuden ohjeet verkkopalvelun tekemiseen ja selkokielisen puheen ohjeet. Leealaura Leskelän kirja Selkokieli. Saavutettavan kielen opas (2018), jota en ole lukenut, antaa myös ohjeita selkokieliseen viestintään, ja Ella Airaksisen Kielikellon artikkelissa Kohti kohteliasta selkokieltä pohditaan sitä, miten selkokielisessä opastekstissä voi ilmaista kohteliaisuutta.

Helmet-haaste 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024. 

Edit 11.11.24 (lisätty Kielikello-linkki), 2.12.24 (lisätty linkki blogiin).

Tuija Takala: Selkoviestintä asiakastyössä, 2024. Edita. Kansi, taitto ja ulkoasu: Anu Mikkonen. 127 sivua.

Wieland Freund: Törtel, die Schildkröte aus dem McGrün (Törtel, kilpikonna McGrünilta, 2009)

Tässäpä saksalainen oikein sympaattinen lastenkirja, jonka sankari on kilpikonna Törtel: hidas, pohdiskeleva, varovainen ja helposti ahdistuva (mihin auttaa numeroiden luetteleminen), mutta ystävällinen, huomaavainen ja viisas. Törtel päätyy Müggeldorfin lähiöön tai kylään, kun hänet McGrünin kaupasta ostanut mies kyllästyy häneen ja heittää hänet auton ikkunasta kadulle. (Mietin pronominin valintaa - hän vai se? - mutta koska eläimet ovat kirjassa yksilöitä ja selväpiirteisiä persoonallisuuksia, puhuvat sekä tekevät suunnitelmia ja ratkaisuja, käytän heistä hän/he-pronominia.)

Törtel ystävystyy kettu Wendyn kanssa, joka tutustuttaa hänet muihin seudun villieläimiin viemällä hänet eläinten säännölliseen kokoukseen. Muut eläimet - esimerkiksi joutsen Hokuspokus, pesukarhuveljekset Zlatko, Memet ja Miroslaw (joiden esivanhemmat ovat karanneet turkistarhalta) ja "autonäätä" (eli kylänäätä) Kevin - ihmettelevät ensin kovasti "kreikkalaista" Törteliä ja varsinkin iso villisikauros Grrmpf suhtautuu häneen ennakkoluuloisesti ja rasistisesti. Kaikki lähtevät kuitenkin yhdessä roskatynnyreiden tyhjennysretkelle.

Ikävä kyllä roskakaaoksen keskelle saapuu ihmismies Hermann Lüttkewitz, joka on jo käynyt yhden miehen sotaa villisikoja ja muita eläimiä vastaan pystyttelemällä Müggeldorfiin kylttejä "Müggeldorf müggeldorfilaisille! Villisiat pois!" ja varoittelemalla taudeista, joita eläimet hänen mukaansa levittävät. Raivon sokaisema Lüttkewitz ja yhtä lailla härkäpäinen Grrmpf asettuvat vastakkain ja vahingoittuvat molemmat. Tästä alkaa heidän välisensä konflikti, joka eskaloituu koko ajan enemmän ja aiheuttaa ongelmia eläinyhteisössä. Alueella on alkanut olla myös kotivarkauksia, joista villieläimiä ensin syytetään (koska osa heistä on itse asiassa tavattu vieraan jääkaapin ja keittiön ryöstöretkellä). Niinpä he alkavat selvittää asiaa. Varkauksien ratkaisemiseen he tarvitsevat apua myös kotieläimiltä, kissoilta ja koirilta, joiden hyväksymisestä mukaan villieläinten yhteisöön on aiemmin keskusteltu kiivaasti.

Kirja on hauska ja kiinnostava mm. eri eläinten persoonallisuuksien takia - kirjan eläinyksilöt ovat mainioita. Esimerkiksi villisika Grrmpf ja ihminen Lüttkewitz rinnastuvat huvittavasti keskenään, koska he ovat perusluonteiltaan aivan samanlaisia ennakkoluuloisia, kiukkuisia jääräpäitä. Persoonallisuus liittyy usein myös lajiin - kissat ovat tunnistettavasti omanlaisiaan, koirat omanlaisiaan, mutta kaikki kuitenkin yksilöitä. Dialogi on elävää, juoni etenee jouhevasti, eläinyksilöt ovat heikkouksistaan ja virheistään huolimatta sympaattisia, ja Törtel on epätodennäköinen mutta uskottava sankari.

Näin aikuislukijana erottaa taustatekstinä myös keskustelun maahanmuutosta ja yleisemmin teeman erilaisuuden hyväksymisestä, sen että kaikkien pitää saada olla mukana omana itsenään ja että kaikille on tilaa. Ja että raivopäinen vastakkainasettelu (Grrmpf ja Lüttkewitz) on typerää ja hedelmätöntä. Kirjassa on oikein virkistävää myös se, että se on kirjoitettu eläinten näkökulmasta - he näkevät Müggeldorfin aika eri tavalla kuin ihmiset.

Kirjanautintoa lisäävät paljon Kerstin Meyerin ilmeikkäät ja hauskat värikuvat. Kuvat kertovat itsessään tarinan, ja eläinten ilmeet sopivat mainiosti heidän luonteisiinsa. 

Kokous laiturilla. Eläimet tapaavat Törtelin ensimmäisen kerran.

 

Kysymys ihmisten auttamisesta herättää vilkasta keskustelua. Esimerkiksi hiiret ovat menettäneet monia perheenjäseniään tai sukulaisiaan ihmisten takia.

Maahan laskeutuminen aiheuttaa vesilintu Hokuspokukselle usein ongelmia.

Wieland Freund: Törtel, die Schildkröte aus dem McGrün (Törtel, kilpikonna McGrünilta, 2009). Ein Gulliver von Beltz & Gelberg. Kuvitus: Kerstin Meyer. 184 sivua.

1000 puutarhaniksiä, 1997

Millaisessa maaperässä kellokukat viihtyvät? Kannattaako maata harata yöllä? Miten voi estää hallan tuhot tai vähentää niitä? Miten mustaherukkaa voi itse lisätä? Millaisia kukkia voi lisätä salaatteihin? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin löytyy vastaus tästä isokokoisesta kirjasta - jos kaikki sen neuvot laskettaisiin yhteen, niitä olisi varmasti paljon enemmän kuin tuhat.

Niksit ovat aakkosjärjestyksessä. Hakusanoina on esimerkiksi kasvin nimi (tomaatti, pelargoni, salaattisikuri, laventeli...), työtehtävä (latvominen, leikkaukset, siirtoistutus), puutarhan osa tai tehtävä (pääsisäänkäynti, pihagrilli, aita, muurit) tai jokin muu aihe (pölytys, leppäkertut, hiekka, yrttiteet). Mukana ovat myös huonekasvit. Niksit ovat usein sellaisia, joita saattaisi olla vaikea löytää muualta - vaikkapa tiedot pähkinäpensaasta - ainakaan ilman pitkää etsimistä tai netin selailua. Yhteen aiheeseen liittyy useampi vinkki.

Vaikka kirja pohjautuu ranskalaiseen, englantilaiseen ja amerikkalaiseen teokseen, hortonomi ja puutarhatoimittaja Sinikka Neuvonen on sovittanut alkuteosten tiedot Suomen oloihin ja kirjoittanut kirjaan myös uusia tekstejä. Sen ohjeet vaikuttavatkin täysin suomalaisiin puutarhoihin sopivilta. Aiheita on runsaasti ja monipuolisesti ja neuvot vaikuttavat järkeviltä, ja kirjan lähestymistapa on varsin luonnonmukainen. Uudempia metodeja (esim. bokashi-kompostointi) kirjassa ei tietenkään ole, mutta muuten kirja ei varmaan ole vanhentunut. Kirjassa puhuttiin monista sellaisistakin kasveista, joita itse en ole koskaan kasvattanut ja jotka herättivät uteliaisuutta ja kokeilunhalua.

Kirjan käyttökelpoisuutta lisäävät lopun teemakokonaisuudet: 24 sivun pituinen luettelo eri kuukausina tehtävistä puutarhan töistä, 20 sivun luettelo puutarhan taudeista ja tuholaisista ja niiden torjunnasta sekä kuukausittainen luettelo yleisimmistä puutarhakasveista sen mukaan, milloin ne ovat erityisen kauniita. 

Ihanan värikkäässä kirjassa on joka sivulla monta kaunista, neuvoja selventävää piirroskuvaa sekä jonkin verran valokuvia, joten sitä selailee ja katselee mielikseen. Erinomainen käännös ei töksähtele missään kohdassa, vaikka se on varmasti vaatinut paljon työtä. Kaiken kaikkiaan tämä on oikein hyvä ja huolellisesti tehty kirja.

Yksi liero [kastemato] syö vuorokaudessa oman painonsa verran eloperäistä ainesta ja tuottaa saman verran lantaa, joka on paljon ravinteikkaampaa kuin ympäröivä multa. Lanta vähentää maaperän happamuutta, sillä lieron suolen läpi kulkevat maamurut muuttuvat lähes neutraaleiksi ulosteiksi. On laskettu, että jos peltomaassa on 200 lieroa neliömetrillä, ne tuottavat 1 000 kiloa lantaa hehtaaria kohti kesän aikana. Viljavassa maassa lierojen määrä voi olla kaksinkertainenkin. (109) Kastemadot pitävät luomuviljellystä maasta, mikä on yksi syy harrastaa luomua. Madot myös ilmastavat maata ja parantavat sen rakennetta.

1000 puutarhaniksiä, 1997. Valitut Palat. Ranskan- ja englanninkielisestä lähdeaineistosta suomentanut Merja Heikkilä. Suomen oloihin soveltanut ja uudet tekstit kirjoittanut Sinikka Neuvonen. Kansi ja typografia: Tuula Mäenpää. 325 sivua + kasvihakemisto ja kirjan hakusanojen luettelo. Alkuteosten nimet: 1001 Trucs et Astuces pour le Jardin; 1001 Hints and Tips for the Garden (Englanti) ja 1001 Hints & Tips for Your Garden (USA).

Celia Fremlin: A Lovely Day to Die and other stories, 1984

Olen lukenut jo kuusi Celia Fremlinin dekkaria ja hänestä on tullut yksi lempikirjailijoistani, joten minulla oli suuret odotukset myös hänen dekkarinovellikokoelmansa suhteen, varsinkin kun yleensä pidän novelleista. Odotukset eivät sinänsä pettäneet: tarinat olivat kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja ja niiden henkilöt elävästi hahmoteltuja.

Tarinat tuntuivat kuitenkin hyvin paljailta ja paljaudessaan usein jopa julmilta, koska niissä oli vain yksi päätapahtuma (joskus murha, muttei läheskään aina). Fremlinin romaaneissa taas tapahtumat pohjustetaan hyvin ja henkilöiden luonteita ja heidän motiivejaan syvennetään paljon, joten murha tai kuolemantapaus tuntuu niissä paljon luontevammalta osalta tapahtumien kulkua kuin näissä lyhyissä tarinoissa, joissa se on yhtäkkinen. Ja kuten Fremlinin romaaneissa, näissä novelleissakin kyse oli perhesuhteista tai muuten läheisistä suhteista eikä vieraiden ihmisten murhista, mikä lisäsi raakuuden tunnetta: avioliitoissa, rakkaussuhteissa ja ystävyyssuhteissa pitäisi voida luottaa toisiinsa, kun taas näissä tarinoissa ihmiset pettivät toisiaan, kohtelivat toisiaan huonosti eivätkä pitäneet toisistaan. Mitenkään verisiä tai väkivaltaisia nämä novellit eivät kuitenkaan olleet.

Kirjoitusajankohta näkyi näissä tarinoissa: monissa novelleissa oli keski-ikäisiä tai vanhempia naisia, jotka pitivät huonoakin parisuhdetta usein parempana kuin yksin elämistä, ja joissakin novelleissa miehiä pidettiin jonkinlaisina palkintoina, jotka parantavat naishaltijansa statusta, vaikka miehet itse olisivat olleet tylsiä ja epämiellyttäviäkin. Muutamissa novelleissa oli kummallinen mutta aikakautensa kontekstissa ehkä melko tavallinen käsitys siitä, että naiset kilpailevat keskenään miehistä. Päinvastaisiakin asenteita kirjassa oli, kuten novelleissa The Bonus Years ja The Holiday.

Henkilöiden käyttäytyminen oli joskus... en tiedä, englantilaista? Eräs vanhempi nainen kävi esimerkiksi säännöllisesti vierailulla (entisen) ystävänsä ja tämän miehen luona - ystävän mies oli naisen entinen kihlattu, jonka ystävä oli varastanut häneltä - pelkästään tavan vuoksi, vaikka naiset eivät edes pitäneet toisistaan. Ja toinen leskeksi jäänyt vanhempi nainen lavasti mieluummin murron kotiinsa kuin myönsi pojalleen ja miniälleen, ettei ollut koskaan pitänyt miehensä kanssa tehdyistä jokakesäisistä matkoista ulkomaille eikä halunnut enää tehdä niitä.

Mutta taitavia nämä tarinat olivat, ja julmuudestaan huolimatta niissä oli myös inhimillisyyttä ja vinoa huumoria, niissä olivat pääosassa yleensä naiset, ja ne olivat tarkkanäköisiä, yllättäviä ja omintakeisia, joten vaikka pidänkin enemmän Fremlinin romaaneista, aion kyllä lukea myös lisää hänen novellejaan, jos niitä sattuu löytymään jostain.

Helmet-haaste 19. Suomi mainittu: She was the one who landed an exciting job on a glossy magazine before she was twenty: who spent the next few years swanning around the world covering fashion shows in places like Biarritz and Helsinki; ... (65), sekä ... and those who went on the shore trips [from the boat] came back with the usual tales of fantastic bargains, of comic natives and of knowing the Norwegian/Icelandic/Finnish for "How much?" (123), ja 31. Kirjassa on vammainen henkilö (erään novellin henkilö ei pysty kävelemään).

Celia Fremlin: A Lovely Day to Die and other stories, 1984 (13 novellia). Doubleday & Company, the Crime Club. Kannen suunnittelu: Cathy Canzani. 191 sivua.

Jukka Rantala ym.: Näinkö historiaa opitaan? 2020

Kirjastossa osui silmiin historianopetusta käsittelevä kirja, joka tuntui selailtuna mielenkiintoiselta ja oli sitä myös luettuna. Kirjoittajat ovat historianopettajia ja/tai kasvatustieteen tutkijoita, joten he tietävät mistä puhuvat. He ovat myös jalkautuneet historiantunneille alakouluihin ja lukioihin havainnoimaan historianopetusta käytännössä.

Vaikutelma historianopetuksen käytännöistä oli pettymys. Kirjoittajat suhtautuvat historianopettajiin ja heidän työnsä vaikeuksiin ja vaatimuksiin ymmärtävästi, mutta kirjan yleisasenne on silti kriittinen ja siinä toivotaan vahvasti muutosta nykykäytäntöihin. Historianopetuksessa keskitytään Suomessa (ja esimerkiksi Yhdysvalloissa) lähes pääasiassa asiasisältöjen läpikäymiseen. Oppilaita ei kannusteta itsenäiseen lähteiden analysointiin ja niiden kriittiseen arviointiin eikä heiltä vaadita tätä, vaan sisällöt opetetaan lähinnä oppikirjojen mukaan. Suomalaiset oppikirjat ovat toki laadukkaita, mutta lähteet ovat niissä useimmiten mukana vain kuvittamassa sisältöjä, jos ollenkaan (110).

Historianopetuksessa sisällöt ovat tietysti myös tärkeitä, mutta nykyään sisältöopetus kahmaisee leijonanosan historianopetukseen käytetystä ajasta. Tämä ei ole välttämätöntä, koska opettajilla olisi opetussuunnitelman mukaan mahdollisuus käyttää halutessaan aikaa myös "historian tekstitaitojen" opettamiseen. Tätä usein käytettyä termiä ei määritellä kirjassa, mutta se tarkoittaa ilmeisesti sitä, että oppilas saa kyvyn arvioida kriittisesti historiallisia lähteitä, asettaa ne oikeaan kontekstiinsa, ymmärtää niiden suhde muihin aikakauden lähteisiin ja osata arvioida lähteiden todenperäisyyttä kirjoittajan (taiteilijan, puhujan) henkilöllisyyden, aseman ja motiivien perusteella ja ehkä huomioida myös lähteiden vastaanottajan vaikutus. Oppilaan pitäisi siis tiedostaa, että historiallinen tieto on aina tulkinnan tulosta, että samasta asiasta on usein erilaisia aikalaistulkintoja ja -käsityksiä (ja tietysti myös myöhempiä), että toiset lähteet ovat luotettavampia kuin toiset, ja osata arvioida eri lähteiden luotettavuutta.

Miksi taitopainotteisen opetuksen lisääminen olisi tärkeää? Siksi, että vaikka ihmiset saattavat elämässään selvitä hyvin ilman yksityiskohtaisia tietoja vaikkapa Ruotsin kuninkaista tai ensimmäisen maailmansodan kulusta, [o]n kuitenkin huomattavasti hankalampaa perustella, miten tulevaisuudessa pärjäisi ilman kykyä ajatella kriittisesti. Lähteiden antaman tiedon vertailu, niiden luotettavuuden arvioiminen ja taustalla olevien tarkoitusperien pohtiminen ovat taitoja, joita tarvitaan esimerkiksi erilaisten medioiden tuottaman informaation analysoinnissa (129). Olen aivan samaa mieltä: historia oli minusta koulussa tylsää eikä minulla ole järin yksityiskohtaista kuvaa historiallisista tapahtumista (yleiskuva historian kulusta toki on, ja tarvitsen sitä usein), mutta on erittäin tärkeää pystyä arvioimaan eri suunnista tarjotun tiedon oikeellisuutta ja todenpitävyyttä, koski tämä tieto sitten historiaa tai nykyisyyttä.

Historian tekstitaitojen opettaminen myös antaa toivoa ja kannustaa aktiiviseen kansalaisuuteen, koska se auttaa huomaamaan, että nykytilanne on seurausta aiemmin tehdyistä valinnoista. Jos historia ei vain tapahdu vaan ihmiset tekevät sen, myös tulevaisuuteen on mahdollista vaikuttaa (193). Tekstitaidot eivät kuitenkaan kehity itsestään muun opiskelun ohessa, vaan [k]riittinen ajattelu vaatii järjestelmällistä ja pitkäjänteistä harjoittelua aivan kuten mikä tahansa muukin taito (127).

Historian tekstitaitoja ja lähteiden kriittistä arviointia voidaan kirjoittajien mielestä opettaa myös nuorille oppilaille (esim. s. 120, 127) (ja jo sata vuotta sitten kirjoitetussa kirjassa ajateltiin lasten pystyvän mm. ajattelemaan kriittisesti).

Menetelmäopetus saattaa jopa tehostaa sisältöjen oppimista: lähdetyön lisääminen hyödyttäisi eniten heikkoja opiskelijoita. [Yhdysvaltalaisen tutkijan Abby] Reismanin mukaan tekstitaitoja tukeva historianopetus auttaisi vahvistamaan luku- ja kirjoitustaitoa mutta myös omaksumaan enemmän sisältöjä (120). Pelkkä sisältöjen läpikäynti tunneilla ei välttämättä riitä niiden oppimiseen, vaan syväoppimiseen tarvitaan informaation prosessointia. [T]ekstien kanssa toimineet omaksuivat [Abby Reismanin] tutkimusjakson aikana myös enemmän historian sisältöjä kuin vertailuryhmä, jonka saama opetus perustui opettajien luentoihin ja oppikirjoihin (172). Tässä yhteydessä voi myös muistuttaa, että se että tehtävä - usein samanlainen kuin perinteinen paperitehtävä - tehdään tietokoneella, ei itsessään tehosta oppimista.

Kirja on kirjoitettu kiinnostavasti ja helposti lähestyttävästi, ja se oli nopealukuinen. Kirjassa on viisi laajahkoa tehtäväesimerkkiä erityyppisiä lähteitä sisältävistä tekstitehtävistä (joihin kannen kuvat liittyvät), mutta nämä olivat minusta turhan rajoittuneita. Kaikki tehtävissä esiintyvät ihmiset ovat valkoisia miehiä (tai poikia), mikä vahvistaa käsitystä siitä, että historiaa tekevät valkoiset miehet tai että vain se, mitä valkoiset miehet tekevät, on tärkeää ja ”historiallista”. Tämä on ristiriitaista, koska kirjan tekstistä itsestään ei synny ollenkaan tällaista kuvaa ja kirjoittajien joukossa on myös ihmisiä, joiden nimi ei ole tyypillisen suomalainen.

Analysointitehtäviä olisi hyvin voinut tehdä myös vaikkapa feminismistä 1800-luvulla tai 1900-luvulla, tai 1950-1970-lukujen kansalaisoikeusliikkeestä USA:ssa. Tai esimerkiksi siitä, miten miehet perustelivat 1800-luvulla sitä, että naiset eivät saa opiskella tai äänestää (hedelmättömyys, kohtu surkastuu, aivot räjähtävät? okei, ehkä viimeistä ei väitetty, mutta se olisi hyvin sopinut muiden väitteiden joukkoon) ja naisten vasta-argumenteista tähän, tai siitä, miten 1800-luvulla perusteltiin ”tieteellisesti” sitä väitettä, että valkoiset ihmiset olisivat parempia kuin muunnäköiset ihmiset. Tai siitä, että englantilaiset nimittävät erästä 1800-luvun puolivälin aseellista yhteenottoa sepoykapinaksi, mutta intialaiset itse vapaustaisteluksi (tai joksikin vastaavaksi). Tästä kritiikistäni huolimatta kirja on hyvä, mutta minusta myös tuollaiset analyysitehtävät kuulostaisivat mielenkiintoisilta. Ja tarpeellisilta.

Edit 9.10.24 (korjattu epäselvä kohta ym.), 19.10.24 (lisätty sepoykapinakohta).

Jukka Rantala, Mikko Puustinen, Amna Khawaja, Marko van den Berg & Najat Ouakrim-Soivio: Näinkö historiaa opitaan? 2020. Gaudeamus. Kansi: Jussi Jääskeläinen. 204 tekstisivua + viitteet (7 sivua) + lähteet (15 sivua) + henkilö- ja asiasanahakemistot (5 sivua).

Elvia Alvarado: Don't Be Afraid, Gringo. A Honduran Woman Speaks from the Heart. Translated and Edited by Medea Benjamin, 1987

Tämä kirja, jossa hondurasilainen kansalaisoikeusaktivisti ja työläisten oikeuksien puolustaja Elvia Alvarado kertoo elämästään, on yksi parhaista, jotka olen lukenut. Alvaradon elämäntarinan kautta kirjassa käsitellään hyvin monia köyhien maatyöläisten eli campesinojen elämään vaikuttavia tekijöitä, lisäksi naisnäkökulmasta, ja monet kirjan teemoista ja ajatuksista pätevät varmasti myös nykyään. Teknologian ympäröimänä, hyvinvointiyhteiskunnassa asuvana länsimaalaisena on vaikea muistaa, että monet ihmiset elävät edelleen aivan erilaisessa maailmassa kuin itse elän. Teksti on elävää ja kiinnostavaa, suoraa puhetta suoraan sydämestä. Henkilökohtainen yhdistyy koko ajan yleiseen ja poliittiseen.

Vaikka Alvarado on kouluttamaton, hän ei ole tyhmä, ilmaisukyvytön tai kykenemätön ajattelemaan syvällisesti - kaikkea muuta. Hän on lisäksi valtavan rohkea: kun hänestä tuli yksi köyhien maatyöläisten johtajista ja hän valtasi ryhmiensä kanssa väkivallattomasti rikkaiden käyttämättömiä maapalstoja, hän joutui asettumaan vastakkain aseistettujen miesten ja rikkaiden maanomistajien puolella olevien poliisien kanssa, mutta kieltäytyi antamasta periksi ja lopettamasta. Siitäkin huolimatta, että vähän ennen kirjan kirjoitusaikaa häntä oli pidätysaikana ensimmäisen kerran kidutettu, ja siitä huolimatta, että ihmisiä saattoi Hondurasissa kadota heidän päädyttyään poliisien käsiin.

Medea Benjaminin kirjoittamassa esipuheessa taustoitetaan Hondurasin tilannetta 1980-luvulla. Vaikka suuri osa maan varallisuudesta valui ulkomaisten jättiyritysten kautta Yhdysvaltoihin ja tuloerot maassa olivat hyvin suuret, kuten naapurimaissakin, ja köyhät olivat erittäin köyhiä, Honduras oli kuitenkin välttynyt samanlaisilta väkivaltaisuuksilta kuin naapurimaat El Salvador, Nicaragua ja Guatemala, eikä siellä ollut samanlaista diktatuuria kuin Nicaraguassa. Tämä johtui siitä, että köyhät hondurasilaiset olivat pystyneet saamaan hallitukselta myönnytyksiä väkivallattomin keinoin, esimerkiksi vuoden 1954 jättilakolla. Tämän seurauksena työläisten ja campesinojen järjestäytymisaste maassa oli hyvin suuri ja he onnistuivat saamaan eri hallituksilta joukkovoimallaan lisää oikeuksia (vaikkakin hyvien lakien toteutuminen käytännössä oli kyseenalaista). Reaganin hallitus oli kuitenkin alkanut 1980-luvulla lähettää maahan amerikkalaisia joukkoja taistelemaan Nicaraguan contrasissejä vastaan - Alvarado ei ymmärrä miksi heidät oli päästetty Hondurasiin - minkä seurauksena poliisi oli tullut väkivaltaisemmaksi.

Alvarado oli syntynyt maaseudulla köyhään campesino-perheeseen, jossa isä joi ja löi äitiä. Äiti jätti isän, kun Elvia oli 7-vuotias, ja elätti perheen itse lasten osallistuessa työntekoon. Lapsille ei annettu mitään seksuaalivalistusta, ja Elvia tuli raskaaksi 15-vuotiaana, minkä takia hänen veljensä uhkasi tappaa hänet. Elvia pakeni kaupunkiin ja työskenteli kotiapulaisena, synnytti lapsensa, palasi kotiseudulleen ja tuli uudelleen raskaaksi parin vuoden päästä.

It's very recent that women have started taking pills and things to keep from getting pregnant. When I was young there was nothing like that. We just got pregnant and had our children.
          We were taught that women should have as many children as they can. And we were also taught that when a woman gets pregnant it's her responsibility, not the man's, because she let him touch her. If the man didn't want to marry the woman or help support the child, there wasn't anything the woman could do about it. (6)

Kolmannen lapsensa syntymän jälkeen Elvia muutti yhteen lapsen isän Alberton kanssa ja eli tämän kanssa yhdessä 15 vuotta. Sitten hän alkoi osallistua katolisen kirkon järjestämiin naisten ryhmiin miehensä vastustuksesta huolimatta. At the meetings we'd talk about our problems and try to help each other out. We also did practical things like distribute food to malnourished children, grow gardens, and go to talks about food and nutrition. And we'd pray together, too. ... I loved going to the meetings. (11) Näissä ryhmissä Elvia löysi keinon vaikuttaa elämäänsä, mutta pettyi lopulta katoliseen kirkkoon, koska se ei halunnut pyrkiä muuttamaan ongelmien juurisyitä. Hän alkoi toimia omilla ehdoillaan ja hänestä tuli vähitellen yksi campesino-liikkeen johtajista. Tämä johtui varmasti Elvian luonteesta: hän ei ollut hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, vaan äänekäs, suorapuheinen ja rohkea. Hän ei pelännyt ilmaista mielipiteitään, vaatia oikeuksiaan ja pitää puoliaan, oli kyseessä sitten hänen miehensä, varakas maanomistaja tai poliisi.

Kirjassa kerrotaan rampauttavasta köyhyydestä, joka ulottuu kaikille elämänalueille ja joka on campesinoille arkipäivää, naisten ja miesten suhteesta, koulutuksesta, järjestäytymisestä ja toimimisesta ruohonjuuritasolla asioiden muuttamiseksi. Alvarado ei kaipaa Yhdysvalloista tai muualta hyväntekeväisyyttä, vaan oikeudenmukaisuutta.

Kirjassa on 14 eri teemaa käsittelevää lukua, ja jokaisen luvun alussa on teemaan liittyvät Susan Meiselasin hieno valokuva sekä lainaus Elvian tekstistä. Laitan tähän joitakin noista sitaateista, koska ne ovat minusta kertovia ja vaikuttavia.

I never really had much of a childhood at all. By the time I was 13, I was already on my own.

The church wanted us to give out food to malnourished children, but they didn't want us to question why they were malnourished to begin with. (10)

I don't think God says, 'Go to church and pray all day and everything will be fine.' No. For me God says, 'Go out and make the changes that need to be made, and I'll be there to help you.' (28) 

There's nothing more important than getting an education. But I'm not very happy with the kind of education the kids are getting here in Honduras. (58)

You read in the paper, 'Campesinos invade such and such a piece of land.' That's not true. We don't invade land, we recover land that belongs to us by law but was invaded by the big landowners or the foreign companies. (66)

It's often a tough battle to win the women over. But once you get them organized, they change overnight. (84) 

We're not going to solve our problems through handouts. Until we change the system all the charity in the world won't take us out of poverty. (100) 

Here all the money goes for the military. And we poor Hondurans? Malnourished, without land to work, without jobs, without education. Is that a democracy? (116)

Since I'm not willing to stop my organizing work, I'm sure someday I'll be captured again. Every time I leave my house, I'm not sure whether I'll come back again. (126)

You can't imagine how much hope it gives me to know that we have friends in the United States. Who would have ever believed it? (140)

Elvia päätti kouluttaa yhden tyttärensä (ei esimerkiksi poikaansa) pisimmälle, koska tämä oli älykkäin ja opinhaluisin. Tytär tuli kuitenkin raskaaksi ja joutui keskeyttämään koulun ja jäämään kotiin hoitamaan lasta. Raskauden mahdollisuus saattaa vaikuttaa köyhien vanhempien päätökseen siitä, kumman he päästävät kouluun, tyttärensä vai poikansa, jos rahaa ei ole kaikkien lasten koulumaksuihin tai muihin kuluihin. Ehkäisyn ja päivähoidon puute ei siis ainoastaan pakota raskaaksi tulevia tyttöjä keskeyttämään kouluaan köyhissä maissa, vaan voi vaikuttaa jo vuosia aiemminkin vanhempien valintaan. Ehkäisyn vapaa saatavuus ja seksuaalivalistus siis edistävät tyttöjen koulunkäyntiä.

Sekä Elvia Alvarado itse että Medea Benjamin ja Benjaminin järjestö The Institute for Food and Development Policy miettivät ennen kirjan julkaisemista, olisiko Elvian tarinan kertomisesta enemmän hyötyä vai haittaa. Tekisikö se Elvian elämästä vielä entistä vaarallisempaa vai lisäisikö se hänen mahdollisuuksiaan säilyä hengissä, kun useat ihmiset kuulevat hänestä? Olikin todella lohdullista huomata, että Elvia Alvarado säilyi hengissä ja on vieläkin elossa. Wikipedian mukaan tämä kirja on ollut bestseller, ja sen se todella ansaitsee - sitä voi suositella kaikille kehitysyhteistyöstä, köyhyydestä ja naisista kiinnostuneille lukijoille, myös nykyään, samoin kuin aiemmin lukemaani afrikkalaisen Abegail Ntlekon omaelämäkertaakin.

Elvia Alvarado: Don't Be Afraid, Gringo. A Honduran Woman Speaks from the Heart. The Story of Elvia Alvarado. Translated and Edited by Medea Benjamin, 1987. A Food First Book; The Institute for Food and Development Policy. Kuvat: Susan Meiselas. 146 sivua + 22 sivua liitteitä.