Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista. Alaskan intiaanien legenda petoksesta, rohkeudesta ja selviytymisestä (Two Old Women, 1993)

Alkuperäiskansaan kuuluva Velma Wallis kuuli tämän tarinan kahdesta Alaskan Gwich'in-heimon vanhasta naisesta äidiltään; kertomus oli kulkenut heimossa sukupolvelta toiselle. Kirjan tarina on sama kuin Wallisin äidin kertoma, vaikka Wallis onkin käyttänyt sen kertomisessa myös omaa mielikuvitustaan.

Kertomus alkaa siitä, kun Alaskan arktisella alueella asuva nälän heikentämä heimo jättää ankarana pakkastalvena metsän keskelle kuolemaan kaksi vanhustaan, 75-vuotiaan perheettömän Sa'n ja 80-vuotiaan Ch'idzigyaakin, koska pitää näitä avuttomina ja hyödyttöminä. Ch'idzigyaakilla on tytär ja tyttärenpoika, jotka eivät kuitenkaan uskalla nousta puolustamaan naisia heimoa vastaan, mutta onnistuvat kuitenkin jättämään naisille hirvennahkaa ja kirveen. Heimonsa pettämät vanhat naiset aikovat ensin jäädä lumeen kuolemaan, mutta päättävät sitten olla antamatta periksi. "He unohtavat, että mekin olemme ansainneet oikeuden elää! Joten jos meidän pitää kuolla, ystäväni, kamppaillaan kuolemaa vastaan, sen sijaan että vain istuisimme tässä."

Naiset muistavat joen, josta heimo on joskus kauan sitten saanut paljon lohta. He lähtevät tuskallisen pitkälle vaellukselle joelle ja taivaltavat lumessa monta päivää. He tukevat ja rohkaisevat toisiaan, kun heihin iskee epätoivo - yksin kumpikaan ei olisi selvinnyt matkasta - ja tutustuvat toisiinsa paremmin kuin koskaan heimonsa parissa viettäminä vuosina. He kertovat toisilleen elämäntarinansa. Sa' on ollut poikkeuksellinen tyttö ja nainen, oppinut nuoruudessaan metsästämään ja elänyt yhdessä rakastamansa miehen kanssa, ja nyt hänen taitojaan tarvitaan paljon.

 

 

 

Spoilereita

Naiset saapuvat joen rannalle, perustavat sinne leirin, selviävät talvesta ja keräävät paljon ruokaa, nahkoja, polttopuita ja muita tarpeita. Heidän heimonsa, joka näkee taas nälkää, alkaa kuitenkin etsiä heitä, koska päällikkö tuntee huonoa omaatuntoa naisten jättämisestä metsään. Etsintäryhmä onnistuu löytämään naiset ja heimo muuttaa heidän leirinsä läheisyyteen, mutta naisten ehdoilla. Naiset kieltäytyvät kauan aikaa puhumasta heimolaistensa kanssa, mutta he auttavat kuitenkin nälkiintyneitä heimolaisiaan ja pelastavat nämä kuolemalta. Kuukausien kuluessa heidän mielensä heltyy ja he tekevät lopulta sovinnon heimolaistensa ja perheenjäsentensä kanssa ja heistä tulee arvostettu ja tärkeä osa heimoa, joiden luona muut käyvät usein. He eivät kuitenkaan halua luopua itsenäisyydestään ja muuttaa muun heimon pariin, vaan he hankkivat edelleen ruokansa itse ja asuvat omassa leirissään.

 

 

 

Tämä pieni ja helppolukuinen kirja on ihana, kannattaa lukea. Alaotsikkonsa mukaisesti se kertoo rohkeudesta ja selviytymisestä sekä lisäksi omien voimavarojen löytämisestä sen sijaan että valittaisi, sinnikkyydestä, ystävyydestä, viisaudesta ja lopulta anteeksiannosta. Kirjoissa on myös harvinaista, että niiden päähenkilöitä ja sankareita ovat iäkkäät naiset. Velma Wallis kirjoittaa: Minä opin tästä tarinasta sen, ettei ihmisen kyvyillä ole rajaa - ainakaan ikä ei ole sellainen - joka estäisi meitä pystymästä siihen mihin on pakko. Tämän laajan ja monimutkaisen maailman kaikissa ihmisissä elää hämmästyttävä suuruuden mahdollisuus. Mutta vain harvoin kohtalo tuo esiin nämä salatut lahjat. (11)

Muualla: Sheferijm, Iltatähden syttyessä, Kirja vieköön, Mummo matkalla, Ullan luetut kirjat.

 
Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista. Alaskan intiaanien legenda petoksesta, rohkeudesta ja selviytymisestä (Two Old Women, 1993). Like. Suomennos: Tuomas Kilpi. Kannen tekijää ei kerrottu. 113 sivua (lopussa 3 sivua Alaskan Athabaskan-kansan Gwich'in-heimosta).

Dale Spender: Women of Ideas (And What Men Have Done to Them). From Aphra Behn to Adrienne Rich (1982)

Dale Spenderiin voi aina luottaa. Hänen kirjansa ovat kriittisiä, hauskoja, älykkäitä ja asiantuntevia, ja ne perustuvat laajaan tutkimukseen. Ne ovat myös puolueellisia, mutta hänen puolueellisuutensa perustuu faktoihin (hän ei mielestäni keksi asioita), hän tuo puolueellisuutensa selvästi esille sekä esittää syyt siihen - toisin kuin monet (mies)kirjoittajat. Lähes kaikki kommentoijat, varsinkin miehet, olivat kirjan kirjoitusaikaan asti etsineet aiemmista naisajattelijoista lähinnä vikoja, tulkinneet heidän ajatuksensa, tekonsa, ulkonäkönsä, aviosäätynsä ja perhetilanteensa mahdollisimman negatiivisesti sekä useimmiten kritisoineet tai vaienneet heidät kuoliaiksi. (Jos jälkimmäiset - ulkonäkö, aviosääty ja perhetilanne - eivät tunnu liittyvän ihmisen ajatusten arviointiin, eivät ne liitykään, mutta tämä ei silti ole estänyt mieskriitikkoja pitämästä näitä hyvinkin tärkeinä asioina naisista puhuttaessa.) Spender tekee kirjassaan päinvastoin. Hän jättää tietoisesti mainitsematta käsittelemiinsä naisiin mahdollisesti liittyvät negatiiviset seikat, koska näitä on käsitelty jo ihan tarpeeksi, ja tulkitsee heidän ajatuksensa ja tekonsa lähinnä positiivisesti.

Spender tuo kirjassaan esiin feministisiä naisajattelijoita, pääasiassa brittejä, 1600-luvun Aphra Behnistä 1900-luvun alun suffragetteihin ja johinkin suffragettien jälkeisiin naisiin 1950-1960-luvulle asti. Näin hän kirjoittaa historiaa uudelleen, koska vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta muuttamaan pyrkineitä naisia on kritisoitu omana aikanaan armotta ja pyritty sen jälkeen painamaan heidät unohduksiin. Tämän takia 1700-luvun hienoa Mary Wollstonecraftia pidetään vieläkin usein ensimmäisenä feministinä (jopa nykyfeministi Caroline Criado-Perez sanoo näin kirjassaan Do it like a woman), mutta tämä ei pidä paikkaansa: feministisiä ajattelijoita oli ennen Wollstonecraftia sekä jatkuvasti hänen jälkeensä.

Vaikka feministisiä ajattelijoita oli ollut jatkuvana ketjuna jo noin 300 vuoden ajan ennen Spenderiä, Spender ja muut ihmiset eivät tienneet useimmista heistä mitään. Varhaisten ajattelijoiden unohduksiin painamisen takia naisten oikeuksien puolustajat joutuivat aina aloittamaan alusta ja tekemään samat analyysit uudelleen, vaikka samanlaisia ajatuksia oli saatettu esittää jo sata tai parisataa vuotta ennen heitä, mikä hidasti naisliikettä ja hyödytti naisajattelijat näkymättömäksi tehnyttä patriarkaattia.

Spender esittää kirjassaan syitä unohdukseen, mutta ennen kaikkea hän nostaa esiin unohdettuja naisfilosofeja, naissosiologeja ja naistaloustieteilijöitä sekä näiden analyysejä naisista ja naisten asemasta. Jotkin heidän ajatuksensa tuntuvat nykyäänkin radikaaleilta. Ajatukset ovat kirjan tärkein osa; tämä ei ole varsinainen elämäkertakirja, koska Spender kertoo naisten elämästä useimmiten vain siinä määrin kuin tällä on merkitystä heidän ajatustensa kehittymiselle. Naisia on kymmeniä ja useimmat olivat minulle tuntemattomia, mutta esimerkiksi mainiot Elizabeth Cady Stantonin ja Susan B. Anthonyn toki tunsin jo ennestään.

Kuten nykyinenkin, myös varhaisempi naisliike ulottui kaikille naisten ja yleensä ihmisten elämän aloille: vaikka 1800-luvun ja 1900-luvun alun naisliike muistetaan vahvimmin pyrkimyksistä saada naisille äänioikeus, siinä oli kyse naisten oikeuksista paljon tätä laajemmin ja kokonaisvaltaisemmin.

Spender esittää kiinnostavan tulkinnan siitä, miksi militantit brittisuffragetit toimivat niin kuin toimivat: he pakottivat toiminnallaan miehet reagoimaan ja paljastamaan oikean karvansa. Suffragetit olivat myös väkivallattoman vastarinnan edelläkävijöitä. He vahingoittivat omaisuutta joskus hyvin rajuillakin tavoilla, mutta eivät koskaan ihmisiä.

Kirjan pääteesit ovat mielestäni nämä: 1) You're damn if you do, you're damn if you don't, so you may as well do. Jos naiset hyväksyivät miesten antaman kuvan itsestään koristeellisina, aivottomina ja avuttomina olentoina, tämä tarkoitti että heidän piti olla hiljaa kaikista tärkeistä asioista. Jos he osoittivat olevansa jotain muuta, toivat esiin omia ajatuksiaan ja omia tulkintojaan yhteiskunnasta ja esittivät vaatimuksia, heitä moitittiin ja heidät yritettiin hiljentää. Molemmat vaihtoehdot olivat huonoja, mutta jälkimmäinen oli kuitenkin paljon edellistä parempi. 2) Jos naiset eivät tee yhteistyötä patriarkaatin kanssa, se ei voi toimia tai jatkua. Patriarkaatin edellytys on se, että naiset eivät pistä hanttiin, että naiset hyväksyvät miesten virheelliset tulkinnat naisista. Kun tämä loppuu, patriarkaattikin loppuu. Vielä kirjan teema Dale Spenderin omin sanoin: The major theme of this book is that males have ordered and controlled knowledge in their own interest and that women's ways of classifying and analysing the world have been repeatedly erased (s. 787).

Kirja antoi minulle laajemman näkökulman anglosaksisten maiden historiaan ja länsimaiseen ajatteluun sekä entistäkin vahvemman tunteen siitä, että naisten historia on pitkä, rikas ja omaehtoinen, myös yhteiskunnallisen ja filosofisen ajattelun osalta.

 

Kirjan kannen kuvat kertovat naisliikkeen historiasta. Erään kirjassa esitellyn naisen, Frances Wrightin, kuva on Elizabeth Cady Stantonin, Susan B. Anthonyn, Matilda Joslyn Gagen ja Ida Husted Harperin kuusiosaisen teoksen History of Woman Suffrage (julkaisuvuodet 1881-1922) ensimmäisen osan alkulehdellä. Tämä naisliikkeen historiikki oli tärkeä suurteos, joka nosti esiin naisten oikeuksien puolesta taistelleita ja taistelevia naisia ja esti näin sen, ettei jälkipolville olisi jäänyt heistä mitään tietoa.

Brittiläiset suffragetit menivät vankilassa yleensä nälkälakkoon, minkä takia lääkärit pakkosyöttivät heitä väkivaltaisesti pitkällä letkulla kerta toisensa jälkeen, mutta tämäkään ei saanut suffragetteja lopettamaan nälkälakkoja (englanninkielinen artikkeli asiasta).

"Kissa ja hiiri" -lain oli tarkoitus tehdä nälkälakot tehottomiksi päästämällä nälkälakon heikentämät naiset vapaiksi siksi aikaa, että he vahvistuisivat tarpeeksi joutuakseen uudelleen vankilaan (julisteeseen liittyvissä tiedoissa Spenderin kirjassa oli mielestäni virhe), mutta tämäkään ei saanut englantilaisia suffragetteja luovuttamaan. WSPU on Women's Social and Political Union.

Dale Spender: Women of Ideas (And What Men Have Done to Them). From Aphra Behn to Adrienne Rich, 1983 (1982). Ark Paperbacks. 738 sivua + liite Life in Prison (otteet Sylvia Pankhurstin ja Antonia Raeburnin kirjoista, joissa kuvataan suffragettien vankilakokemuksia, 18 s.) + kronologinen luettelo kirjan naisista (2 s.) + lähdeluettelo (28 s.) + asiahakemisto (8 s.) + nimihakemisto (7 s.).

Ella Airaksinen ja Ari Sainio: Sukella selkokirjaan. Selkokirjallisuus pintaa syvemmältä, 2024

Kirjastossa sattui silmään selkokielisen fiktion kirjoittamisesta kertova kirja. Ihan ensin pitää sanoa, että kirjoittajat käyttävät termiä "selkokirja" viittaamaan nimenomaan selkokielisiin romaaneihin, novelleihin, runoihin ja näytelmiin, ei tietokirjoihin (käytäntö tulee selvästi ilmi esimerkiksi sivuilla 51, 112 ja 236). He eivät perustele asiaa eivätkä selitä sitä mitenkään, vaikka minusta tämä ei ole mitenkään itsestään selvää. Minusta "selkokirja" tarkoittaa kaikkia selkokielisiä kirjoja - romaaneja, novellikokoelmia, runokirjoja ja myös tietokirjoja - joten asiasta olisi kannattanut ainakin mainita alussa. "Selkokirja" on toki näppärämpi termi kuin "selkokielinen kaunokirjallinen teos", mutta esimerkiksi "selkofiktio" (tai "selkokauno" tai "selkokaunokirja") olisi ollut kuvaavampi termi.

Muuten kirja on asiantunteva ja monipuolinen ja - kuten voi odottaakin - helppolukuinen ja selkeästi kirjoitettu. Kirja ei ole kirjoitusopas siinä mielessä, että siinä annettaisiin ohjeita vaikkapa juonenkehittelyyn tai kiinnostavien henkilöiden luomiseen, vaan se käsittelee sitä, mitä pitää ottaa huomioon kirjoitettaessa selkokielistä kaunokirjallisuutta joko suoraan selkokielelle tai muunnettaessa yleiskielistä fiktiota selkokieliseksi. Monet kirjan neuvoista olivat minulle tuttuja selkokielen kirjoitusohjeista yleensä (esim. kirjasta Selkoviestintä asiakastyössä), mutta niiden lisäksi kirjassa käsitellään hauskasti nimenomaan kaunokirjallisuuteen kuuluvia seikkoja.

Miten vaikkapa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Shakespearen näytelmä tai Kalevala muunnetaan selkokielelle? Kuinka paljon selkofiktiossa pitää tai saa selittää (opettavaisuuteen ei fiktiossa pidä mennä) ja minkä verran tekstiin voi jättää aukkoja? Entä fantasian, kauhun tai scifin kirjoittaminen - näissähän on jo määritelmän mukaan arkikokemukselle vieraita asioita? Miten juonesta voi tehdä helposti ymmärrettävän? Myös selkokielisissä kirjoissa voi leikitellä kielellä ja käyttää huumoria ja selkokielellä voi kirjoittaa runojakin.

Kirjassa on paljon käsiteltävään teemaan liittyviä esimerkkejä selkofiktiosta sekä siitä, miten yleiskielistä kaunokirjallista tekstiä on muutettu selkokielelle. Nämä esimerkit elävöittivät ja havainnollistivat kirjaa mainiosti. Muun tekstin lomassa olevat lyhyet Näkökulma-artikkelit tuovat kirjaan myös muiden selkofiktion kanssa tekemisissä olevien ihmisten käsityksiä ja kirjassa on lisäksi sitaatteja selkofiktion lukijoilta. Lukujen lopussa on hyödylliset tiivistelmät.

Selkofiktion kirjo on monipuolistunut paljon viime vuosina niin että nykyään varmasti löytyy jo jokaiselle jotakin. Selkokirjat mahdollistavat kirjoista nauttimisen myös niille, joille se ei eri syistä johtuen muuten onnistuisi, mikä on hienoa - selkokieltä tarvitaan. Selkokielisten kirjojen lukeminen voi esimerkiksi suomen kielen opiskelijoilla toimia myös siltana yleiskielisiin teksteihin (kirjoittajat vertaavat selkokirjoja uimarenkaaseen uimaan oppijoilla). Vai voiko? Tämä asia mietitytti minua kirjaa lukiessa paljon.

Selkokielen säännöt ovat selvät. Sanaston pitää olla helppoa ja sanojen tavallisia, lyhyitä ja konkreettisia eikä samaan sanaan pidä kasata monia eri taivutuspäätteitä, tunnuksia ja liitteitä (korv-i-ssa-mme-kin) (s. 84). Virkkeiden ja lauseiden pitää olla lyhyitä, passiivia (kirjoitetaan) ja nollapersoonaa (runoja voi kirjoittaa) saa käyttää vain vähän, lauseenvastikkeita (mennessään, tulevan, sanottuani, ajattelematta) ei pidä käyttää, konditionaalin (sanoisin) käyttöä pitää mahdollisuuksien mukaan välttää ja vaikeita partisiippeja (soittava, kirjoittama, lähtenyt, kuultu) ei pidä käyttää. Harvinaisia sijamuotoja kuten instruktiivia (puhtain käsin), abessiivia (äänettä) ja komitatiivia (punaisine pyörineen) ei saa käyttää. (s. 63)

Ongelma on kuitenkin siinä, että yleiskielessä käytetään paljon epätavallisia ja abstrakteja sanoja, hankalampia kielioppirakenteita ja pitkiä virkkeitä, ja esimerkiksi passiivi on suomen kielessä hyvin yleinen muoto. Jos lukijan on tarkoitus oppia lukemaan yleiskieltä (kaikilla selkokielen lukijoillahan ei näin ole, mutta esimerkiksi suomen opiskelijoilla tai nuorilla yleensä ottaen kyllä) ja selkokielessä johdonmukaisesti vältetään tällaisia sanoja ja rakenteita, miten lukijan kielitaito voi kehittyä niiden avulla pidemmälle?

Vaikkapa englannin, saksan, venäjän tai ranskan opiskelijoille on tarjolla helppolukuisia kirjoja, jotka on jaettu muistaakseni neljään ryhmään helpommista vaikeampiin. Helpoimmissa käytetään vaikkapa 500 yleisintä sanaa, vaikeimmissa jo 2000 tai 3000 sanaa, ja kielioppi- ja lauserakenteiden vaikeus lisääntyy samassa tahdissa. Kun olen itse opiskellut kieliä, tämä helppolukuisten kirjojen asteittainen vaikeutuminen on ollut minusta oikein hyödyllistä, ja toivoisin, että myös selkokirjojen vaikeustaso vaihtelisi ja tämä taso merkittäisiin kirjoihin. Jotain tällaista on jo kolmitasoisena kokeiltu (s. 12), mutta helppo taso on erittäin helppo ja vaikeimman tason käytöstä on ilmeisesti luovuttu, koska se on niin lähellä selkeää kieltä. Kirjassa väläytetään (s. 282) myös mahdollisuutta tulevaisuudessa vaihdella digitaalisten kirjojen vaikeustasoa lukijan toiveiden mukaan, mutta tässäkin pitäisi eri tasoja olla tarjolla.

Asiaa kommentoidaan kirjassa lyhyesti. Suomessa tasojen kehitystyö ei ole vielä niin pitkällä, että tasoja voisi helposti soveltaa kaunokirjallisuuteen tai merkitä kirjoihin, vaikka sitä on toivottu toisinaan ja vaikka Ruotsissa tällaisia tasoja on käytössä, vaikkeivät ne olekaan keskenään verrannollisia (s. 19). Asiasta sanotaan myös näin: Toisinaan kirjoittajat ja esimerkiksi opettajat pohtivat, eikö selkokirjoissa voisi käyttää rikasta ja monipuolista sanastoa, jotta esimerkiksi heikosti lukevat nuoret tai suomen kielen opiskelijat saisivat tilaisuuden oppia uutta. Kirjan tekijöiden mielestä tärkeämpää on kuitenkin se, että lukijat pääsevät lukemaan nyt, ei vasta myöhemmin (s. 83).

Heti lukemaan pääseminen onnistuisi kuitenkin myös sillä tavalla, että selkokielisille kirjoille määriteltäisiin vaikeustasot, jolloin lukija voisi valita haluamansa tasoisen kirjan. Ja selkokielisten kirjojen vaikeustasot vaihtelevat kuitenkin joka tapauksessa jonkin verran, joten lukijan olisi hyvä saada tietää kirjan taso. Olisiko tässä selkokielen seuraava kehittämiskohde? Näin selkokirjat todella toimisivat siltana yleiskieleen.

(Voi myös kyseenalaistaa sen selkokielen päämäärän, että lukijan pitäisi pystyä ymmärtämään kaikki. Vieraita kieliä opiskelleet tietävät, että kaikkea ei tarvitse ymmärtää saadakseen selvää tekstistä ja pystyäkseen myös nauttimaan siitä. Minulla tulee esimerkiksi vielä englannissakin joskus vastaan vieraita sanoja, vaikka se on vahvin vieras kieleni, saati sitten muissa kielissä - ja joskus jopa suomessa! - mutta läheskään kaikkia tekstin sanoja ei tarvitse ymmärtää. Ymmärtämisen määrän tarve vaihtelee lukemisen tarkoituksen mukaan. Sama pätee kielioppirakenteisiin - tekstiä voi ymmärtää, vaikkei tunnistaisikaan kaikkia sen kielioppirakenteita. Ja kun tällaisia vieraampia sanoja tai rakenteita kohtaa tekstissä, niitä alkaa usein vähitellen ymmärtää.)

Kirjoittajat ovat selvästi hyvin innostuneita selkokirjoista ja luottavat niiden voimaan, ja kirjaa oli mukava lukea. Myös kirjan taitto on selkeä ja silmälle miellyttävä ja kansikuva herättää kiinnostusta ja houkuttelee lukemaan.

Muualla: Tuijata, Ketju-lehti (pitkä artikkeli) ja Kehitysvammaliitto (kirjoittajien oma teksti).

Ella Airaksinen ja Ari Sainio: Sukella selkokirjaan. Selkokirjallisuus pintaa syvemmältä, 2024. Opike. Ulkoasu, taitto ja kansi: Sole Lätti. 300 sivua.