Boileau & Narcejac: Kahdet kasvot, 1977 (Les victimes, 1964)

Luin jostain blogista, että Hitchcockin elokuva Vertigo perustuu ranskalaisen kirjailijaparin Boileaun ja Narcejacin kirjaan, joten kun löysin kirpparilta tämän kirjan, halusin tutustua siihen (vaikka tämä onkin eri tarina kuin Vertigossa). Kirja on kirjoitettu minämuodossa, ja kertojana on pariisilainen kustannustoimittaja ja itämaisten kielten taitaja Pierre.

Tähän kirjaan ei sopisi mikään muu kuin minämuoto, sillä lukija heitetään heti ensimmäisestä virkkeestä lähtien Pierren epäilysten, toivojen ja muistojen keskelle. Kaikki hänen ajatuksensa kiertävät kehää salaperäisen Manoun ympärillä, jonka kirjan hän on hyväksynyt julkaistavaksi ja johon hän on rakastunut lähes ensitapaamisesta lähtien intohimoisesti, pääsemättömästi ja epätoivoisesti: vaikka heistä on tullut rakastavaisia, Manou (jonka nimi on ilmeisesti lyhennys tämän kirjailijanimestä Emmanuelle) on jäänyt hänelle pohjimmiltaan tuntemattomaksi eikä hän ole pitkään aikaan saanut tietää edes tämän oikeata nimeä. Naimisissa oleva Manou ei ole halunnut jättää kuuluisaa patoinsinöörimiestään, on ollut hyvin varovainen, ja hän on ollut aina se, joka on ottanut yhteyttä.

Heti kun ulko-ovi sulkeutui, en ollut enää varma mistään. Manou muuttui ajatukseksi, abstraktioksi. Alussa, ehkä kolmen viikon ajan, en tiennyt hänen nimeään enkä osoitettaan. Ja hänen kotinsa näin vain kerran, lopussa. Manou antautui, mutta ei avautunut. Sitä paitsi en juurikaan kysellyt häneltä. Olin liian rakastunut, liian hurmaantunut. Vain hänen läheisyytensä oli minulle tärkeä. Kun hän oli sylissäni, se oli alussa totuus. En halunnut tietää hänen siteistään, menneisyydestään, rakkauksistaan. Manou oli vain minua varten. Minä olin löytänyt hänet, keksinyt hänet, eikä mikään ollut siihen onneen verrattavaa. Kun hän oli lähdössä - se merkitsi aina kammottavaa riistäytymistä - hän lausui sanat, jotka hämmensivät minua syvästi: "Nyt alkaa kuollut elämä!"
          Hän oli tuhannesti oikeassa. Se oli kuollutta elämää, kellojen aika leikkasi olemassaoloa, jossa pienikin askar muuttui taakaksi, työn taakka, myös vapaa-ajan taakka ja ravintolan taakka ja unen taakka. En ollut enää kuin odotus ja muisto; ja pian tuska, sillä jokaisessa hyvästelyssä tunsin että jätimme jäähyväiset, että jokainen kohtaamisemme oli epävarma ja uhattu, että eräänä päivänä Manou ei ehkä palaisikaan ja että hänelle niin kuin minullekin alkaisi kuollut elämä, rakkaudettomuuden ikuisuus. En ollut koskaan kokenut sitä. Ennen Manouta minulla oli ollut seikkailuja, milloin iloisia, milloin surumielisiä, mutta ne eivät olleet koskaan olleet vakavia. Manou opetti minulle epävarmuuden ja tuskan. ... Yö on lempeä rakastavaisille. Meillä oli vain päivän sirpaleita, aamun kappaleita tai iltapäivän murusia. (22-23, 24) 

Kirjan alussa Pierre on Afganistanissa, jonne hän on päätynyt tulkiksi auttamaan Manoun aviomiestä René Jallua patoneuvotteluissa (aviomiehen nimi on suomalaisittain vähän hassun kuuloinen, koska häntä nimitetään melkein aina vain Jalluksi). Pierre odottaa Afganistaniin kuumeisesti ja epäilysten raastamana myös Manouta, joka on luvannut tulla sinne. Kun Manou vihdoin saapuu, hän ei olekaan Pierren tuntema Manou, vaan aivan toinen nainen, mikä sysää Pierren uuteen arvelujen ja epäluulojen kurimukseen.

Jos muistan oikein, Vertigossa on kyse rakastetun naisen identiteetistä, ja tässä vielä enemmän. Manousta on tullut Pierrelle elämää tärkeämpi, mutta hän ei ole koskaan saanut selville sitä, kuka tämä todella on, ja koko kirja keskittyy tämän kysymyksen ratkaisuun, mutta vain Pierren silmien, muistojen, tunteiden ja ajatusten kautta, minkä takia lukijalle herää kysymyksiä siitä, miten luotettavia hänen kertomuksensa ja ajatuksensa ovat. Afganistan, johon suuri osa kirjasta sijoittuu, ei ole kirjassa paikkana tärkeä, vaan se on vain kaukainen ja luonnoltaan epävieraanvarainen (tosin nykyistä ehkä vähän vapaamielisemmän tuntuinen) maa, jossa on valtava pato. Pato sen sijaan on kirjassa melkein oma henkilöhahmonsa, suunnaton, hengittävä, uhkaava, lähes elävä.

Manou jäi minulle aika etäiseksi hahmoksi eikä minulle selvinnyt, miksi Pierre rakastui häneen niin kaikkinielevästi, mutta Pierren pakkomielle ja hullu rakkaus häneen on todella elävästi, tehokkaasti ja vahvasti kuvattu. Vaikka kirja on kirjoitettu imperfektissä, kirjoitusajankohta tuntuu intensiiviseltä, hengästyneeltä preesensiltä. Kirjassa tärkeintä onkin sen tunnelma ja se, ettei lukija tiedä koko kirjan aikana, missä mennään, mitä on todella tapahtunut ja kuka Manou todella on (ainakin minä olin eksyksissä loppuun asti).

Tyyliltään mielenkiintoinen kirja, jota ei voi sanoa varsinaiseksi dekkariksi (vaikka kirjan alkuperäisnimessä mainittuja 'uhreja' voi ajatella olevan useita, onko kirjassa edes tapahtunut mitään rikosta?), vaan Wikipedian kuvauksen mukaan ennemminkin psykologiseksi rikosromaaniksi. Heikki Kaskimiehen taitava käännös tuntuu tavoittavan hyvin alkuperäisteoksen voimakkaan tunnelman.

Edwin Morgan: One Cigarette

No smoke without you, my fire
After you left,
your cigarette glowed on in my ashtray
and sent up a long thread of such quiet grey
I smiled to wonder who would believe its signal
of so much love. One cigarette
in the non-smoker's tray.
As the last spiral
trembles up, a sudden draught
blows it winding into my face.
Is it smell, is it taste?
You are here again, and I am drunk on your tobacco lips.
Out with the light.
Let the smoke lie back in the dark
Till I hear the very ash
sigh down among the flowers of brass
I'll breathe, and long past midnight, your last kiss. 

Helmet-haaste 2020: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja.

Edit 13.5.21. Morganin runo lisätty 5.6.21.

Boileau & Narcejac: Kahdet kasvot, 1977 (Les victimes, 1964). WSOY, Sapo-sarja 202. Suomennos: Heikki Kaskimies. Kansi: Kari Kotka. 189 sivua.