Tämä dekkari löytyi kirpputorilta, ja kirjoituskoneen ja oliivien yhdistelmä kannessa (takakansiesittelyä ei ollut) oli sen verran houkutteleva, että otin sen mukaan. Kirja sijoittuu sanomalehti Morning Callin toimistoon Lontoossa ja sen päähenkilöitä ovat reportterit ja toimittajat. Kun kirjan nimessä esiintyvä Edgar Jessop, ulkomaantoimituksen apulaispäällikkö, esiteltiin kirjassa, ihmettelin, miten niin epäsympaattisen tuntuinen, katkeroitunut, hiljainen ja syrjäänvetäytyvä nelikymppinen mies on valittu kirjan sankariksi, mutta jo heti alkupuolella selviää, että hän ei ole sankari vaan murhaaja. Pettyneenä siihen, että vaikka hän on työskennellyt lehdessä uskollisesti ja luotettavasti jo vuosikymmeniä, hänet taas ohitetaan, kun valitaan uutta ulkomaantoimituksen päällikköä, hän päättää murhata neljä lehteen liittyvää miestä, jotka ovat hänen mielestään loukanneet ja halveksineet häntä.
Lukija siis tietää murhaajan melkein alusta asti, mikä vähentää kirjan jännitystä, mutta toisaalta mielenkiintoa pitää yllä poliisintyön seuraaminen ja sen näkeminen, miten alun hapuilun jälkeen silmukka hitaasti kiristyy murhaajan ympärillä, kun alunperin 200 epäillyn joukosta karsiutuu yhä lisää ihmisiä. Poliisin työ kuvataan kärsivällisenä tiimityönä, ja sitä johtaa tarkastaja Haines (Garven vakiosankari?). Kirja ei ole kuitenkaan vain kuivakkaa poliisin toiminnan kuvausta, vaan kirjassa kuvataan muutaman toimittajan elämää yksityiskohtaisemmin, mikä tuo siihen kiinnostavuutta. Kaikki kirjassa kuvatut naiset eivät ole sihteereitä tai vastaavia (vaikka useimmat ovatkin), vaan mukana on tärkeämpänä henkilöhahmona myös yksi ihan vakavasti otettava, fiksu naistoimittaja. Toisin kuin suomennoksen nimestä voisi päätellä, kirjaa ei ole kirjoitettu minämuodossa, vaan kertojana on kaikkitietävä kertoja, joka kuvaa vaihtelevasti eri henkilöiden toimintaa ja ajatuksia.
Murhaajan motiivi - toimittaja sekoaa ja alkaa vainoharhaisesti tappaa ympärillään olevia - ei onneksi ole kovin uskottava, mutta henkilöt oli kuitenkin kuvattu aidon tuntuisesti ja elävästi. Kirjan henki oli ystävällinen ja kirjoittaja tuntui pitävän henkilöistään, minkä takia kirjaa oli mukava lukea. Myös kirjan miljöö, lehden toimitus, viehätti minua, tunnelma ja ajankuva oli kirjassa vahva ja pidin kirjailijan huomioista. Toisen maailmansodan jälkikaiut tuntuivat kirjassa vielä muistoina, tunteina ja ihan konkreettisinakin asioina. Garven dekkareita voisi lukea enemmänkin.
Eero Ahmavaaran suomennos oli yleensä ottaen toimiva lukuun ottamatta sitä, että melko usein toistuva sana, lehden "kuvatoimitus", oli käännetty "taidetoimitukseksi". Kirjan kääntämisajankohdasta varmaan johtuu, että kun kuvattiin läheistä yhteyttä kahden ihmisen välillä, sanottiin, että toinen oli kuin "paita ja takapuoli" toisen kanssa.
Lisäys 13.10.20: Aapon Dekkariblogista löytyy pitkä postaus kaikista Garven kuudesta suomennetusta dekkarista; yhtä lukuun ottamatta kirjoittaja on pitänyt kaikista ja pitänyt Garven kirjoja kiinnostavasti keskenään erilaisina. Hän tuntee ymmärrystä myös Edgar Jessopia kohtaan: "... myös todellisuudessa
Jessopin kaltaisia, masentuneita erakkoja lienee lähes jokaisella
työpaikalla. Vaikka suurin osa ihmisistä ei ryhdykään tappamaan, kun
voimat ja usko elämään loppuvat, tällaiset tapaukset osoittavat mihin
puhumattomuuden empatiaton kulttuuri voi johtaa."
Andrew Garve: Minä, Edgar Jessop, 1957 (The Press of Suspects, 1951). WSOY. Kääntäjä: Eero Ahmavaara. Kannen tekijä: Heikki Ahtiala (ei mainittu). 296 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti