Barbara Michaels: Ismene – ääni menneisyydestä (Houses of Stone, 1993)

Puolivahingossa jatketaan samalla linjalla kuin kahdessa edellisessä kirjassa: naisia, kirjallisuutta, feminismiä ja dekkareita. Vaikka tätä ei kirjastossa olekaan luokiteltu jännityskirjallisuuteen, tässäkin ratkotaan arvoitusta ja joudutaan hengenvaaraan. Mikään tyypillinen dekkari tämä ei kuitenkaan ole. Arvoitusjuonen puitteissa puhutaan naisen äänestä ja sen vaientamisesta sekä naiskirjallisuudesta ja sen vaientamisesta, varsinkin aikaisemmin. Kirjan päähenkilö, eronnut kirjallisuuden professori(?) Karen Holloway on aiemmin löytänyt varhaisen tuntemattoman nimimerkillä Ismene kirjoittavan amerikkalaisen naiskirjailijan runokirjan ja julkaissut sen. (Ismene oli Antigoneen sisar Sofokleen näytelmissä, ja kirjassa pohditaan myös jonkin verran Ismenen ja Antigoneen luonteita ja niiden eroja.) Nyt Karenin ystävä, kirjakauppias Simon, ilmoittaa uudesta löydöstä: Ismenen romaanin käsikirjoituksesta. Löytö ei herätä intohimoja pelkästään Karenissa, vaan monet muutkin kirjallisuuden tutkijat haluaisivat saada sen itselleen. Karen voittaa kilvan ja alkaa kauhuromanttisen romaanin tekstin selvittelyn ohessa selvittää, kuka Ismene todellisuudessa oli. Ismenen romaanin käsikirjoituksen lukeminen etenee yhdessä nykypäivän Virginiaan sijoittuvan seikkailun kanssa, ja goottilaisen romaanin konventioita kommentoidaan hauskasti sijoittamalla samantapaisia tapahtumia nykyhetkeen. Kirjassa on myös pieni aavejuonne.

Jokaisen luvun alussa on joko mies- tai naiskirjoittajalta lainattu sitaatti, joka kertoo kaunopuheisesti suhtautumisesta naiskirjailijoihin, esim. tämä: Kirjallisuus ei ole naisen elämän tehtävä eikä voi olla – (nykyisin varsin unohdetun runoilijan) Robert Southeyn kirje Charlotte Brontëlle, 1837. Sitaattien valossa esimerkiksi Nathaniel Hawthorne vaikutti arkkisovinistilta, ja näköjään tällaisia omanarvontuntoisia setäkirjailijoita löytyy vieläkin – V. S. Naipaul oli sitä mieltä, ettei kukaan naiskirjailija yllä hänen tasolleen ja että hän tunnistaa parista kappaleesta, onko teksti miehen vai naisen käsialaa (itse voi testata taitojaan täällä; Lurun luvuille kiitos linkeistä). Jos nobelisti kerran ajattelee, että miesten kirjat ovat hyviä koska ne ovat miesten kirjoittamia, ja naisten kirjoittamat huonoja koska ne ovat naisten kirjoittamia, mitä tähän voi sanoa? (Muuta kuin että tyhmä nobelisti...) Korutonta kertomaa on myös se, että kirjallisuuden nobelisteista tähän mennessä vain 15% on ollut naisia (Kirjan pauloissa -blogi). Tätä taustaa vasten tuntuu vähän oudolta, että Ismenen romaanin käsikirjoitus on niin himoittu ja siitä ollaan valmiita maksamaan kymmeniä tuhansia dollareita, mutta ilmeisesti tuntemattoman mieskirjailijan teoksesta oltaisiin maksettu paljon enemmän.

Pidin kirjan henkilögalleriasta paljon: tässä on monia epäsovinnaisia naishahmoja (ei ajatella, että kunnon naisten pitäisi olla kauniita ja laihoja, mikä minua häiritsi toisessa Michaelsin kirjassa) ja kirjan avoimesti aggressiivinen korsto on naisprofessori. Kirjassa tunnutaan myös miettivän eri naishahmojen esittämisen yhteydessä, mitkä ovat hyviä tapoja elää naisena maailmassa (esimerkiksi ahdasmielinen, urkkiva, pinnallisesti hyvätapainen Karenin vuokraemäntä on huono naisroolimalli). Karenin hyvä ystävä, parikymmentä vuotta vanhempi historiantutkija Peggy (persoonallinen, älykäs, reipas, hauska, turhia surkuttelematon, oman kuvauksensa mukaan ”karskin näköinen vanha haahka”) on mainio hahmo. Kirjassa on positiivista myös se, että toisin kuin monissa muissa kirjoissa, joissa naisilla ei ole naisystäviä, tässä on lujia naisten välisiä ystävyyssuhteita; Karenin ystäviä ovat Peggyn lisäksi sosiologi Joan ja psykologi Sharon. Naisten välinen ystävyys kestää kirjassa myös riidat ja erimielisyydet.

Eli ei kovin syvällistä, mutta viihdyttävää pohdintaa naisen äänen kuulumisen edellytyksistä, naiskirjallisuudesta ja erityisesti goottilaisesta kauhuromanttisesta kirjallisuudesta yhdistyneenä vetävään juoneen aavemausteilla sekä sympaattisiin ja monipuolisiin hahmoihin.

Kääntäjä Marja Helanen-Ahtolalla oli joitakin ainakin omaan korvaani hassulta kuulostavia sanontatapoja (näissä on Suomessa ehkä alueellista vaihtelua): 'toimittaa'-verbi 'kannattaa'-verbin sijasta (Ei toimita kastella mattoa) ja katin villat, kun itse sanon katin kontit. Joissain muissakin kohdissa mietin sanavalintaa, mutta yleensä ottaen käännös oli sujuvaa luettavaa ja käytetty sanasto tuntui monipuoliselta.

Karen kiemurteli kiusaantuneena ja nosti toisen kätensä punehtuneille kasvoilleen Peggyn uteliaan katseen tielle. ”Mikä sinua kaivelee?” Peggy kysyi.

”Minusta on inhottavaa tuntea olevani mäntti.”

”Niin minustakin. Kyllä sinä siihen totut”, Peggy sanoi nuivasti hymyillen. ”Se on väistämätöntä seurausta siitä, että on ihminen.”

Helmet-haasteeseen tästä saa numeron 16: Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli. Kirjassa puhutaan paljon kirjoista ja kirjoittamisesta, ja koko kirjan juoni pyörii Ismenen kirjan ympärillä.

Barbara Michaels: Ismene - ääni menneisyydestä, 1994 (Houses of Stone, 1993). Gummerus. Kääntäjä Marja Helanen-Ahtola. 410 sivua.