Barbara Michaels: Askel pimeään (Into the Darkness, 1990)

Luin kymmenisen vuotta sitten Barbara Michaelsin (eli egyptologi Barbara Mertzin eli Elizabeth Petersin) romaaneja ja pidin niistä kovasti, ensi sijassa niiden älykkäiden, reippaiden ja feminististen sankarittarien vuoksi, mutta myös kirjojen kepeyden, sujuvuuden ja tiiviin juonen takia. Pidin myös siitä, että Michaels oli monissa romaaneissaan siirtänyt goottilaisen romaanin nykyaikaan ja että useat hänen romaaninsa flirttailivat kummitustarinoiden kanssa. Nyt aloin sitten lukea näitä uudestaan. Luin muutama kuukausi sitten Kartanossa kummittelee -kirjan, joka oli sympaattinen, mutta ei tällä lukemalla yhtä hyvä kuin ensimmäisellä.

Askel pimeään -kirjan sankarittarena on mainostoimistossa työskentelevä orpo Meg Venturi, jonka rakas jalokivikauppiasisoisä Dan Mignot on kuollut ja jättänyt hänelle perinnöksi puolet kultasepänliikkeestään pikkukaupungissa, jossa Meg on syntynyt ja kasvanut; toisen puolen liikkeestä hän on jättänyt salaperäiselle, vaiteliaalle, epäystävälliselle, mahdollisesti jopa vaaralliselle (ainakin monet kaupungin asukkaat tuntuvat olevan tätä mieltä), mutta valtavan lahjakkaalle kultasepälle A.L. Rileylle. Megin pitää päättää, mitä hän tekee perintönsä ja oman elämänsä kanssa – jääkö hän työskentelemään kultasepänliikkeeseen vai palaako takaisin vanhaan elämäänsä? Myös parin vuosikymmenen takainen Megin perheeseen liittynyt tragedia ja skandaali vaikuttavat yhä Megin tunteisiin, ja nykyhetkessä tapahtuu uhkaavia asioita, jotka lisääntyvät loppua kohti.

Meg ei osannut sanoa, kaiveliko äskeinen vielä miestä ja lähtiessään kävelemään aurinkoisen nurmikon poikki hän päätti, ettei edes välittänyt asiasta. Hän oli kyllästynyt hoitamaan toisten ihmisten tunne-elämää. Se oli elämän uuvuttavimpia puolia, ei suinkaan kova työnteko; Meg olisi kestänyt Danin kuolemaa seuraavat loputtomat tehtävät, ellei hänen olisi tarvinnut jatkuvasti käyttää energiaansa sen miettimiseen, mitä hänen piti sanoa ja toisaalta taas pyytelemään anteeksi sanojaan.

No jaa... Kirja oli kiva ja hyvin kirjoitettu, siinä oli hyviä huomioita, sankaritar oli reipas ja tarmokas ja luja ja ystävällinen ja hauska ja fiksu ja rohkea, kirjan henkilögalleria oli monipuolinen ja persoonallinen (Danin seitsemänkymppiset kauppiasystävät olivat esimerkiksi mainioita), ja sain tietoa koruista, jalokivistä ja kultasepäntyöstä, mutta silti tämä ei tehnyt nyt niin suurta vaikutusta. Ehkä minua häiritsi nyt se, että kirjassa sivuhenkilönä esiintyvä niljakas, epämiellyttävä Candy oli myös ruma ja epäviehättävä (ja Meg tietysti oli itse kaunis), ja toinen sivuhenkilö, Megin koulun entinen kaunotar oli lihonut kymmenen kiloa saatuaan neljä lasta, mikä sai aikaan sen, ettei Meg enää ollut tunnistaa häntä noin kymmenen vuoden jälkeen ja ennen kuin muisti kuka tämä oli, ajatteli hänen varmasti olleen joskus kaunis. Meg tuntuu halveksivan molempia, vaikka hän muuten onkin mukava. Olen tullut aika allergiseksi sille, että kauneuden ja hyvyyden – tai päinvastoin, rumuuden ja epämiellyttävyyden – välille vedetään yhtäläisyysmerkit ja että lihomista pidetään tragediana ja automaattisena rumentumisena. Siis mitä, naisen pitää olla kaunis ja laiha ollakseen kunnon ihminen ja voidakseen olla onnellinen? Varsinkin kirjojen muuten feministisen virityksen takia tämä tuntuu ärsyttävältä.

...mummi osasi olla todella hauskaa seuraa omalla hiljaisella tavallaan. Hänen kommenttinsa olivat olleet teräviä ja joskus suorastaan herkullisen ivallisia – sillä tavalla isoäiti olisi voinut puhua toisille aikuisille. Tämä on yhtä vaikeaa hänelle kuin minullekin, Meg ajatteli hämmästyneenä; meidän on kummankin sopeuduttava, muutettava asenteitamme, jotta voimme kohdella toisiamme kuin ihmisiä, emmekä vain pitäytyä vanhoissa lapsen ja isovanhemman rooleissa. Olen aina rakastanut häntä; luulen, että pidänkin hänestä! Mahtaakohan hän pitää minusta...

Sari Luhtasen käännös oli melko sujuva, mutta joissain kohdissa se häiritsi. Kirjassa puhuttiin esimerkiksi kansakoulusta ja oppikoulusta, jotka kuulostavat tosi suomalaisilta eivätkä edes vastaa suoraan amerikkalaisen koulujärjestelmän eri tasoja (elementary school ja middle school?), ja suomennoksen ilmestymisajankohtana vuonna 1991 nuoremmat suomalaisetkaan eivät enää tienneet, mitä kansa- ja oppikoulu tarkoittavat. Ensin lainaamani kohdan lopussa myös yhden verbin taivutusmuoto heittää, ja kirjassa oli jonkin verran painovirheitä. Kirjan nimi suomeksi tai englanniksi ei mielestäni oikein sovi sisältöön, tämä ei ole mitenkään niin synkeä kirja kuin siitä voisi päätellä.

Kirjan new age -kansikuva ei liity sisältöön mitenkään. Joskus aiemminkin on tullut vastaan tällaisia outoja kansikuvia, joilla ei ole yhteyttä kirjan juoneen, ehkä lähinnä viihderomaaneiksi luokiteltavissa kirjoissa. Varmaan ajatellaan, että kansi toimii sisäänheittäjänä, mutta luulisi, että kirjan oikeastakin sisällöstä saisi aikaan houkuttelevan kannen.

Helmet-haaste nro 9: Kirjassa on isovanhempia (Megin isoäiti, myös jo kuollut isoisä Dan on kirjassa tärkeässä roolissa).

Barbara Michaels: Askel pimeään, 1991 (Into the Darkness, 1990). Gummerus. Kääntäjä Sari Luhtanen. 461 sivua.