Eeva Tenhunen: Kuolema sukupuussa, 1985

Tämä on nyt kolmas lukemani Eeva Tenhusen dekkari (Nuku hyvin, Punahilkasta postasin tässä). Niistä on jäänyt sellainen vaikutelma, että vaikka niiden ihmiset ovat kiinnostavia ja moniulotteisia ja juonet ihan hyviä, kerronta on vähän ulkokohtaista ja analyyttistä, etäännytettyä. Tenhusen ihmiset eivät täysillä heittäydy tapahtumien pyörteisiin, vaan pohtivat ja analysoivat paljon.

Tämän dekkarin päähenkilö on Leeni Morelli, joka palaa monen vuoden jälkeen jossakin Lappeenrannan lähistöllä sijaitsevaan pikkukaupunkiin (Tenhusen kirjat tuntuvat yleensä sijoittuvan Itä-Suomeen) vanhaan sukutaloon, Tuulenpesään, kirjoittamaan Emilia-tädin muistelmia suvun lahjana tämän 75-vuotispäiville. Emilia ei ole Leenin oikea täti, vaan hänen pikkuserkkunsa Marnen äiti, eikä hän ole mikään herttainen vanhus, vaan itsekeskeinen, draamaa ja huomiota kaipaava, pahanilkinen, ärsyttävä, manipuloiva ihminen, jota Marne ja Leeni sekä rakastavat että inhoavat. Porvarillisesta Frostien suvusta poikkeava värikäs ja boheemi Emilia on tullut Venäjän vallankumouksen jälkeen nuorena Suomeen hurmaavan ja huikentelevaisen isänsä Sashan kanssa; Sasha on ollut naimisissa yhden Frostin kanssa. (Jostain kumman syystä komea sukutalo testamentattiin Emilialle, vaikka minusta tällainen ei oikein tuntunut sopivan yhteen Frostien luonteen kanssa, mutta se ei juonen kannalta ole tärkeää.) Kirjan nimessä oleva sukupuu on ihan oikea puu, talon pihalla kasvava valtava vanha vaahtera, jonka kuuden ison haaran suvun lapset ovat pieninä ajatelleet tarkoittavan Frostien suvun kantaisän kuutta lasta, kirjan nykyisten aikuisten henkilöiden isovanhempia.

Tuulenpesässä Leeni tapaa pikkuserkkunsa ja lapsuusystävänsä, Marnen, Janin, Tupun (Tuulan, joka on puoliorpo evakko ja suvun kasvatti) ja Oton. Vastoin lapsuuden suunnitelmia Marne on avioitunut Oton kanssa ja Tupu Janin kanssa. Leeni taas on mennyt naimisiin rikkaan ja komean italialaisen Carlon kanssa, mutta on palannut Suomeen ja Tuulenpesään, koska haluaa erota tästä. Kirjan jännite kasvaa Emilian persoonan ja historian lisäksi serkusten luonteista ja rakkaussuhteista, ja siitä, että Carlo on mustasukkainen eikä halua eroa, vaan seuraa Leeniä Suomeen. Kirjassa on aluksi takaumia, mutta sitten kerronta muuttuu kronologiseksi. Kirja ei sijoitu julkaisuajankohtaansa 1980-luvulle, vaan vuoteen 1975 (s. 171). Kuten Nuku hyvin, Punahilkassakin, kerronta on kirpeää ja setvii inhimillisiä heikkouksia, tunnelma on vähän klaustrofobinen, koska ryhmän ulkopuolisia kontakteja ei juuri ole, ja myös tässä juodaan melkoisesti alkoholia.

Leenin suhteessa Marneen ja Tupuun on jonkinlaista kolmiodraaman vivahdetta (vaikka henkilöt heteroja ovatkin): Leeni inhoaa Tupua, ja Marne on hänen mielestään melkein kaikin puolin täydellinen. Hän tuntuu mustasukkaiselta Marnesta, ja siitä, että Tupu tunkisi heidän väliinsä. Vaikka Tupu tuntuukin monella tavalla ärsyttävältä ja hankalalta ihmiseltä, Leenin kuvaus hänestä ei varmaan ole aivan reilu. Kirjan suomalaiset miehet, Jani ja varsinkin Otto, jäävät aviomiehen asemastaan huolimatta vähän naisten elämän sivuhenkilöiksi, ja Carlo on melodraamaan sopiva italialainen pahis – hänelle olisi helppo kuvitella musta viitta päälle. Kirjan tapahtumien syyt ovat Emilian menneisyydessä, koska joku ei halua kaikkia menneitä tapahtumia päivänvaloon (arvasin osan kirjan loppuratkaisusta).

Tämä oli ihan sujuvaa luettavaa ihmissuhteista ja menneisyyden vaikutuksesta ihmisten elämään, mutta henkilöihin oli vähän vaikea löytää kosketuspintaa, ja jostain syystä en keksi tästä nyt mitään erityisempää sanottavaa. Ajankuva tässä ei ollut yhtään niin vahva kuin Nuku hyvin, Punahilkassa – tämä voisi melkein sijoittua vaikka nykyaikaan – lukuun ottamatta sitä, että suhteellisen nuoret ihmiset olivat evakkoja ja Emilia emigrantti. Kielelliseltä kannalta tässä oli mielenkiintoista, että samoin kuin Etelka hurjistuu -kirjassa, italialaisen kanssa puhuttiin saksaa tai italiaa, ei englantia (siis vuosina 1970-1975).

Ihailin kirjan teknisesti taidokasta ja mielikuvituksekasta kantta. Kuvittaja olikin sama Matti Louhi kuin Tenhusen dekkarissa Nuku hyvin, Punahilkka, jonka kannesta myös pidin.
 
Luetut, lukemattomat -blogissa on hyvä arvio kirjasta, ja olen samaa mieltä siitä, että Tenhusen dekkarit ovat mukavia väkivallattomia mysteerejä.

Helmet-haasteeseen tämä sopisi kohtiin 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana (ilman suku-etuliitettä) ja 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu, mutta taidan laittaa tämän hankalaan kohtaan 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirja (Eeva Tenhunen eli vuosina 1937-2017).

Eeva Tenhunen: Kuolema sukupuussa, 1985. WSOY. Kansi: Matti Louhi. 232 sivua.