Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka, 1973

Olen aiemmin lukenut Eeva Tenhusen dekkarin Kuolema savolaiseen tapaan ja pidin sen tunnelmasta ja savolaisen mielenmaiseman ja kyläyhteisön kuvailusta, eikä tämäkään ollut hassumpi. Heti kirjan prologissa selviää, että kirjassa tulee kuolemaan rehtori Tuomas, että kirjan päähenkilö Ulla Autio rakasti häntä, ja että Ulla on mennyt naimisiin toisen opettajan Saulin kanssa. Ulla kärsii painajaisista vielä kahdeksan vuoden jälkeen, minkä takia Sauli kehottaakin häntä kirjoittamaan kokemuksensa muistiin.

Kirjan varsinaiset tapahtumat saavat alkunsa siitä, kun vielä epäpätevä suomen ja historian opettaja Ulla onnistuu 30 hakemusta lähetettyään saamaan opettajan paikan pikkukylästä Itä-Suomessa. Hänellä on takanaan rankka rakkaussuhteen päättyminen, jonka seurauksena hän yritti itsemurhaa ja vietti kolme ja puoli viikkoa mielisairaalassa.

Marraskuuhun asti työ vaikuttaa hyvältä. Vaikka opettajakunta onkin melko riitainen, vararehtori pelottava ja koulussa on selkeä nokkimisjärjestys, Ulla saa neljästä naimattomasta opettajasta (”tytöistä” iästä riippumatta) hyviä ystäviä ja sopeutuu koulun rutiiniin hyvin. Ja aina on tietysti rehtori ja pappi Tuomas, jalo, ihana ja laupias Tuomas, jonka läsnäollessa kaikki ristiriidat tasoittuvat ja jota kaikki rakastavat ja palvovat, varsinkin ”tytöt”, ja Ulla koko ajan enemmän. Tuomas on tosin naimisissa, mutta hänen vaimonsa Maire on epämiellyttävä, kouluttamaton ja arkisen näköinen – Tuomas ei ilmeisesti vain hyvää hyvyyttään ota eroa. Sitten koulussa alkaa kuitenkin tapahtua varkauksia ja ilkivaltaa (nämä jäävät kirjassa merkillisesti irrallisiksi ja selvittämättä), eräs koulun oppilas saa päävamman ja kuolee (tähän suhtaudutaan nykyhetken näkökulmasta yllättävän tyynesti, kukaan ei edes tutki asiaa tai selvitä mihin lapsi iski päänsä) ja joku tarkkailee Ullaa toistuvasti ulkoa pimeästä. Ja sitten Tuomas tapetaan.

Tuntien valmistamiseen meni tietysti jatkuvasti paljon aikaa. Osasin kyllä, suhteellisen sujuvasti, palauttaa vepsän kielen sanoja kantasuomalaiseen asuun, mutta kukaan ei ollut opettanut minulle temppua joka kirkastaisi toisluokkalaiselle objektin ja predikatiivin erot; pystyin näppärästi soveltamaan Freytagin draamankaavan melkein mihintahansa Shakespearen näytelmään, mutta syventävä opetuskeskustelu Hukan ja Revon kaskenviljelystä tuotti edelleen vaikeuksia. (Tenhunen kirjoittaa 'mihintahansa' yhteen, kuten myös 'minkätahansa' yms.)

Kiinnostavin hahmo kirjassa oli Tuomas, jonka ympärillä kaikki pyöri. Hän oli kerännyt kouluunsa tavalla tai toisella haavoittuneita tai epäonnistuneita ihmisiä opettajiksi, koska halusi auttaa heitä. (Koska opettajien joukossa oli myös mm. alkoholisti, tyttöjen ja naisten vikittelijä sekä vainohulluuteen asti epäluuloinen opettaja, jonka takia oppilaat jatkuvasti lakkoilivat, kävi mielessä, eikö Tuomaan olisi pitänyt ajatella myös koulun oppilaita ja näiden opetuksen tasoa, mutta tässä kirjassa keskitytään opettajiin eikä oppilaisiin.) Monessa tapauksessa tämä onnistuikin. Muutamat kirjan opettajista jopa sanoivat, että Tuomas oli pelastanut heidät, ja varmastikin Tuomas oli auttanut todella monia: hän näki heidän vikojensa ja ongelmiensa läpi, hyväksyi heidät ihmisinä ja uskoi heidän kykyynsä selviytyä työstään. Uudet nuoret naisopettajat tunsivat olonsa lämpimäksi Tuomaan ystävällisyyden hehkussa. Mutta mitä Tuomas sai itselleen siitä, että keräsi ympärilleen ihmisiä, jotka olivat kiitollisuudenvelassa hänelle? Mitkä hänen motiivinsa olivat? Millaista hänen kanssaan oli elää? Millainen hän todella oli ja miten hän vaikutti läheisiinsä?

Ennen kaikkea olin oppinut oman paikkani yhteisössä: minä olin ilman muuta yksi Tytöistä.

      Ylin opettajainhuoneen sosiaaliryhmistä oli tietysti Miehet – siviilisäätyyn tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta.

      Vain miesten kanssa Tuomas puhui Todella Tärkeistä asioista – niin kuin politiikasta. Naisten – ei edes Irenen – ei oletettu ymmärtävän niin syvällisiä kysymyksiä; naisten kanssa sopi käsitellä vain helppotajuisempia aiheita: kasvatusongelmia, kirjallisuutta, taidetta. Opettajainkokouksissakin miesten mielipiteillä oli suurempi paino.

Kirja on vahvasti aikansa lapsi asenteiltaan, ympäristöltään ja myös murhamotiiviltaan, ja jos tahtoo tietää, millaista 1970-luvun alun maalaiskylän oppikoulun opettajien elämä oli, tämä lienee hyvä kirja siihen. Aamunavaukset (jotka olivat nimeltäänkin ”rukoukset”) olivat esimerkiksi vielä hyvin uskonnollisia, ja opettajanhuoneessa tupakoitiin, vaikka väiteltiinkin siitä, oliko tupakoivilla oikeus pilata tupakoimattomien lähimmäistensä hengitysilma. Kirjan kuvaus on monesti kirpeää ja pisteliästä, ja Tenhunen tahtoi kirjassa varmaan tuoda esiin ja kritisoida ajan kaksinaismoralismia ja seksismiä. Oletan, että kirja sijoittuu suunnilleen julkaisuajankohtaansa, vuoteen 1973, koska siinä puhuttiin muistaakseni ohimennen peruskoulun tulosta, joka eteni Suomessa 1970-luvulla pohjoisesta etelään. Siksi tuntuikin hurjalta (vaikka näin koronakautena myös ymmärrettävältä), että Ullan piti liittää työhakemuksiinsa tuberkuloositodistus, olisin luullut tuberkuloosin olleen silloin jo voitettu tauti. Nykyajan näkökulmasta hämmentävästi kirjan toisluokkalaiset ovat 12-vuotiaita, koska lapset siirtyivät kansakoulusta oppikouluun kymmenvuotiaina.

Tytöt olivat vuosien varrella kehittäneet varsin pätevän menetelmän liikapaineen lieventämiseksi: Opettajainhuoneen epämiellyttävät välikohtaukset näyteltiin uudelleen iltaisin jonkun boksissa - Seija oli erittäin taitava matkimaan Rannanjärveä - ja ikävät asiat yksinkertaisesti naurettiin pois. Se oli täysin tarkoituksenmukaista terapiaa; vain nauramalla Rannanjärvelle pystyimme pitämään pelkomme edes jotenkin järkevissä rajoissa.

Alussa oli hankala päästä lukemisen vauhtiin, kun kirjassa vilisi opettajien nimiä, joita piti koko ajan tarkastaa alun nimiluettelosta, mutta sitten lukeminen muuttui sujuvaksi, ja yleensä ottaen tämä oli ihan hyvä kirja.

Matti Louhen kansikuva on vaikuttava ja mielikuvituksekas.

Ainakin Kirjan pauloissa ja Lumiomena ovat kirjoittaneet tästä. Kommenteista ilmenee, että monet ovat lukeneet Tenhusen dekkareita ja pitäneet niistä.

Helmet-haasteeseen tämä sopisi kohtaan 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa.

Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka, 1973. WSOY. Kannen kuva: Matti Louhi. 281 sivua.