Stanley Coren: The Pawprints of History. Dogs and the Course of Human Events, 2002

Luin muistin virkistykseksi uudestaan tämän kanadalaisen psykologian professorin Stanley Corenin kirjan, koska se oli 2000-luvun alussa jäänyt mieleen sympaattisena lukukokemuksena. Kirja kertoo 20 luvussa tunnettujen ihmisten koirista, mutta näkökulma on siinä, miten nämä koirat ovat vaikuttaneet omistajiensa elämään ja näin välillisesti myös historiaan. Se lisää siis samalla tällaisen historiaa vierastavan (mielestäni historia on usein tylsää, veristä, raakaa ja epäoikeudenmukaista) koirien ystävän historiatietoutta, ja kertoo myös historian ajoittaisesta sattumanvaraisuudesta: esimerkiksi Abraham Lincoln olisi saattanut kuolla poikana ja Waterloon taistelu jäädä taistelematta ilman kahta koiraa. Coren kertoo hankkineensa suuren osan kirjan tiedoista kirjeistä, päiväkirjoista ja muista vastaavista, koska koirista ei usein virallisissa tiedoissa paljon puhuta, eli kirjassa on myös tuntemattomampaa historiaa. Kirjan sivuilla seikkailevat säveltäjät, poliitikot, keisarit, konkistadorit, tiedemiehet, kirjailijat ja jopa Freud. Yli 300-sivuinen kirja on tiheää pränttiä, joten tekstiä on paljon, mutta se on tarinallisena myös melko helppoa ja sujuvaa luettavaa, vaikka yksityiskohtaisuutensa takia joskus vähän puuduttikin. Petri Pietiläinen on 2010-luvulla kirjoittanut kaksi idealtaan ilmeisesti samantapaista kirjaa, Koirien maailmanhistorian ja Kissojen maailmanhistorian, joihin en ole (vielä?) tutustunut.

Coren kertoo tapauksista, jolloin koirat olivat pelastaneet omistajansa (esimerkiksi runoilija Alexander Popen hengen pelasti hänen tanskandogginsa Bounce). Monien pyhimysten, esimerkiksi köyhiä lapsia auttavan salesiaanien sääntökunnan perustajan, 1800-luvulla eläneen Pyhän Giovanni Melchior Boscon ja varhaisempien Irlannin suojeluspyhimyksen Pyhän Patrickin, Pyhän Rochen ja Cortonan Pyhän Margaretin elämään vaikuttivat olennaisella tavalla koirat. Florence Nightingale sai unessa innoituksen työstä sairaanhoitajana sen jälkeen, kun oli hoitanut köyhän paimenen koiran jalan terveeksi.

Walesin prinssi Llywelyn oppi suhtautumaan asioihin diplomaattisemmin ja rauhallisemmin sen jälkeen kun hän oli vihanpuuskassa tappanut rakkaan koiransa luultuaan tämän raadelleen pienen poikansa. Kuninkaalliseen metsästykseen Englannissa liittyneet monet epäoikeudenmukaisuudet, esimerkiksi alamaisten koirien takavarikoinnit, olivat Corenin mukaan yhtenä syynä Englannin sisällissotaan 1600-luvulla. Hyvin onnettoman lapsuuden elänyt Fredrik Suuri rakasti koiriaan. Julmat konkistadorit käyttivät Amerikan valloituksen apuna ja pelotteena suuria koiria, jotka raatelivat käskystä alkuperäisväestöä. Sir Walter Scottin historialliset romaanit syntyivät osaksi sen takia, että Scott rakasti koiria, ja myös säveltäjä Richard Wagnerilla oli elämässään tärkeitä koiria: hän tahtoi spanielinsa Pepsin olevan läsnä säveltäessään, ja soittaessaan tai laulaessaan hän katseli Pepsiä nähdäkseen, miten tämä reagoi.

Monitaitoisen keksijän Alexander Graham Bellin äiti oli huonokuuloinen, mikä sai Bellin kiinnostumaan kuuroudesta ja kuurojen opettamisesta. Tässä hän kannatti oralismia (huuliltalukua ja puhumaan opettelua) vastakohtana manualismille, jonka mukaan viittomakieli on kuuroille parempi kommunikaatiokeino (kuten nykyään yleensä ajatellaan). Osoittaakseen, että puhumaan voi oppia pelkästään mekaanisella opastuksella, hän opetti askel askeleelta ja ruokapalkintoja käyttämällä skyenterrierinsä sanomaan lauseen ”How are you, Grandmama?” (eli käytännössä englantilaisittain kirjoitettuna ”ow ah oo, ga-ma-ma”) niin hyvin, että vieraatkin ihmiset ymmärsivät lauseen.

Sigmund Freudille koirat tulivat tärkeiksi elämän parin viime vuosikymmenen aikana. Hänellä oli usein yksi koiristaan, chow chow, mukana huoneessa psykoanalyysisessioiden aikana. Niistä oli apua sekä Freudille itselleen (hänen mielestään koiran käytös oli hyvä viite potilaan mielentilasta) että potilaalle, varsinkin lapsille ja nuorille. Freud ajatteli, että koiran rauhallinen suhtautuminen kaikkeen, mitä potilas kertoi, antoi tälle turvallisuuden tunnetta ja luottamusta. Virallisesti eläinavusteinen terapia alkoi 1960-1970-luvulla.

Irlantilainen Robert Martin sai sinnikkyydellään Britannian parlamentissa läpi lain eläinten suojelusta vuonna 1822 alun pilkasta huolimatta, ja kaksi vuotta myöhemmin perustettiin (myöhemmin Royal) Society for the Prevention of Cruelty to Animals. Järjestö sai paljon hyvää aikaan, mutta yli-innokkuudessaan se onnistui 1840-luvulla saamaan hyväksytyksi lain, joka kielsi kärryjä vetävien koirien käyttämisen – nämä olivat minulle yllättävänä tietona hyvin yleisiä tuon ajan Britanniassa, ja ainoita vetoeläimiä, joihin köyhillä oli varaa – mikä sai aikaan sen, että 150 000-250 000 koiraa tapettiin, lukemattomia muita jätettiin kaduille, ja monet köyhät perheet putosivat selviytymisrajan alapuolelle ja joutuivat hylkäämään lapsensa. Myös 1600-luvun Japanissa koiran vuonna syntynyt shogun (Japanin tosiasiallinen hallitsija) Tokugawa Tsunayoshi lähti liikkeelle humaaneista periaatteista. Hän sääti ihmisten asemaa parantavien lakien lisäksi eläinsuojelulakeja, jotka kuitenkin muuttuivat koko ajan kovemmiksi, ja lopulta eläinten ja varsinkin koirien – jotka olivat Japanissa arvostettuja eläimiä – vahingoittamisesta tai tappamisesta saattoi olla seurauksena kuolema, karkotus tai vankeus. Tsunayoshin aikana teloitettiin tai karkotettiin kymmeniä, jopa satoja tuhansia ihmisiä eläinsuojelulakien takia.

Newyorkilainen perintörahoillaan elävä ja taiteellisia intressejä omaava Henry Bergh näki Pietarissa hevosta lyötävän julmasti, mikä innosti hänet ajamaan eläinsuojeluyhdistyksen (American Society for the Prevention of Cruelty to Animals) perustamista New Yorkin osavaltiossa, vaikkei hän ollut aiemmin kiinnostunut eläimistä; tämä toteutui vuonna 1866. Kuten englantilaisetkin eläintensuojelijat, Bergh tahtoi lopettaa koiratappelut ja kärryvetokoirien käytön, mutta erityisesti koirien käytön polkumyllyjen kääntäjinä (turnspit dogs). Koirat pakotettiin pyörittämään esim. vartaassa olevia paisteja, hedelmänpuristimia ja jyvänjauhimia jopa tunteja kerrallaan. Eläinsuojelulain avulla Bergh pystyi suojelemaan näitä koiria, mutta huomasi sitten majatalojen isäntien laittaneen paistinkääntötyöhön koirien asemesta mustia lapsia. Ei pelkästään mustien, vaan kaikkien lasten asema 1800-luvulla oli järkyttävän huono: jos heidän vanhempansa olivat esimerkiksi antaneet lapsensa työhön jollekulle ja tehneet tästä sopimuksen, lapsi oli orjan asemassa. Orjan asemassa olivat myös orvot kasvattiperheisiin annetut lapset, eikä sosiaalityöntekijöillä tai poliiseilla ollut mahdollisuutta puuttua lasten kohteluun, vaikka vanhempien tai kasvattivanhempien olisi tiedetty pahoinpitelevän lasta, koska heillä oli laillinen oikeus(!) tähän. Erityisen järkyttävä oli 9-vuotiaan Mary Ellenin tapaus, jonka kasvattivanhemmat kohtelivat tätä erityisen julmasti, ja viranomaiset olivat voimattomia. Silloin Bergh haastoi kasvattiäidin oikeuteen, osoitti oikeustaloon tuotua runneltua lasta ja sanoi: ”Tämä lapsi on eläin. Jos se ei voi saada oikeutta inhimillisenä olentona, olkoon sillä edes katukoiran oikeudet. Sitä ei saa kohdella huonosti.” Tämän jälkeen kasvattiäiti tuomittiin vuodeksi vankeuteen. Mary Ellen pääsi hyvään kotiin ja eli pitkän ja hyvän elämän, ja käsittääkseni Bergh perusti myös lasten etuja ajavan järjestön.

Napoleon Bonapartella oli paljon huonoa onnea koirien kanssa, eikä hän koskaan pitänyt niistä. Koirat huononsivat hänen suhdettaan ensimmäiseen vaimoonsa Josephineen ja edistivät Preussin liittoutumista Ranskaa vastaan. Toisaalta newfoundlandinkoira myös pelasti Napoleonin hukkumasta ennen Waterloon taistelua. Tässä luvussa on tarina, joka tuntuisi romaanissa tai elokuvassa tosi epäuskottavalta, mutta ehkä totuus on tarua ihmeellisempää: Englanti järjesti juhlat eri maiden lähettiläille, ja mukana olivat myös Ranskan ja Preussin lähettiläät. Walesin prinssi, joka toivoi Preussista liittolaista Ranskaa vastaan, keskusteli Preussin lähettilään kanssa työhuoneessaan, kun huoneeseen tuli koira suussaan kirje, joka oli pudonnut erään vieraan taskusta. Prinssi luki sen ja antoi sen sitten Preussin lähettiläälle. Ranskan lähettilään kadottamassa ja Napoleonin allekirjoittamassa kirjeessä sanottiin, että Englannin ja Preussin lähentyminen pitäisi estää ja puhuttiin halveksivasti Preussin lähettiläästä. Kuuden viikon päästä Preussi yhdistyi liittoutumaan Napoleonia vastaan.

Yli 80% koiranomistajista sanoo puhuvansa koiralle kuin ystävälle tai perheenjäsenelle. Näin teki myös John Steinbeck, joka kertoo kirjassa Matka Charlien kanssa ei vain matkastaan, vaan myös keskusteluistaan puudelinsa Charlien kanssa. Koirat olivat tärkeitä Maria Stuartille hänen elämänsä traagisissa käänteissä, ja yksi niistä jopa seurasi häntä mestauslavalle hänen hameensa kätköissä. Lähempänä nykyaikaa Kanadan pääministeri Mackenzie King sai lohtua rakkaista koiristaan mm. toisen maailmansodan vaikeana aikana. Sekä Maria Stuart että King puhuivat koirilleen, ja Kingin käytös tuntuu jopa hieman oudolta – hän oli kuitenkin kirjan mukaan hyvä pääministeri ja kahta lyhyttä keskeytystä lukuun ottamatta kokonaista 22 vuoden ajan Kanadan pääministerinä (ehkä pääministeriyden maailmanennätys?).

Pekingeesejä (ja myös muita pieniä itämaisia koirarotuja) pidettiin Kiinassa pyhinä, ja niiden tappamisesta tai varastamisesta rangaistiin kuolemalla. Pyhänä pitäminen johtui siitä, että niiden katsottiin edustavan Buddhan seurassa kulkevaa leijonaa, josta oli tullut tärkeä buddhalaisuuden symboli, ja nämä koirat olivat siksi Taivaan Pojan, Kiinan keisarin, tärkeitä seuralaisia. Myös 1800-luvun leskikeisarinna, älykäs ja vallanhimoinen Tzu Hsi (eli Cixi), arvosti näitä pieniä koiria. Kiinassa oli tapana tehdä ennustuksia keisarillisen kennelin koirien pentueista pentujen värien, lukumäärän ja laikkujen perusteella, ja kahden pentueen perusteella Tzu Hsi teki kaksi tärkeää päätöstä, toisen vallankaappaukseen ryhtymisestä (joka onnistui) ja toisen boksarikapinan tukemisesta (joka osoittautui tuhoisaksi päätökseksi). Koulussa tämän tapahtuman nimeäminen boksarikapinaksi meni minuun täydestä, mutta nyt nimitys tuntui oudolta: kysehän oli siitä, että kiinalaiset nousivat omassa maassaan vastustamaan ulkomaalaisia (vaikka tappoivat kyllä myös muita kiinalaisia), joten kapina on sille hyvin eurosentrinen nimitys. (Sama juttu Intian vuoden 1857 tapahtumassa, jota britit ja länsimaalaiset nimittävät sepoykapinaksi ja intialaiset itse muistaakseni vapaussodaksi tai vastaavaksi.)

Amerikan sisällissodan kenraali George Custerilla oli iso lauma koiria (joista yksi kuoli hänen mukanaan hänen viimeisessä taistelussaan Little Big Hornissa), samoin Amerikan presidentillä George Washingtonilla. Washington, joka piti metsästyksestä, oli myös uuden rodun, amerikankettukoiran, pääasiallinen jalostaja. Kun amerikkalaiset taistelivat vapaussodassa englantilaisia vastaan, Washington palautti jalosti englantilaisten kenraali Howelle amerikkalaisten löytämän Howen koiran, terrierin, koska hän tiesi, miten tärkeitä koirat voivat olla omistajilleen. Tämän jälkeen (ja kyllä tätä ennenkin) Howe ei suhtautunut sotaan kovin intohimoisesti. Koirat auttoivat ehkä Custeria ja Washingtonia myös tuomaan itsessään esiin puolia, joita heidän oli muuten vaikea näyttää, esimerkiksi hellyyttä ja huumoria.

Hyvin monilla Yhdysvaltain presidenteillä on ollut koiria. (Kirjanystäville tiedoksi: Theodore Roosevelt luki usein kirjan päivässä.) Koirat olivat hyvin tärkeitä esimerkiksi Abraham Lincolnille, joka adoptoi perheeseensä ilmeisesti löytökoiria. Nuoruutensa Honey-koiraa, jonka ansiosta hän oli pelastunut pudottuaan luolaan poikana, hän nimitti ”toiseksi kolmesta äidistään”. Hän vaaransi henkensä pelastaessaan Jip-koiraansa jäisestä joesta, minkä jälkeen hänen Mary-vaimonsa sanoi, että jos hän vielä tekee jotain vastaavaa, hän saa nukkua loppuvuoden yksin. Koirat ja joskus myös kissat auttoivat Lincolnia myös selviämään ajoittaisista masennuspuuskistaan. Köyhistä oloista lähtöisin oleva Lincoln oli muuten käynyt vain noin vuoden varsinaista koulua lapsena, mutta opiskeli kuitenkin myöhemmin lakimieheksi.

Viimeisessä luvussa Coren kertoo amerikkalaisista 1800-luvun alun tutkimusretkeilijöistä Meriwether Lewisistä ja William Clarkista (joiden hengen koira todennäköisesti pelasti), Isaac Newtonista (jonka lähes valmis tutkielma paloi koiran takia), Aleksanteri Suuresta (jonka hengen koira pelasti taistelussa), Henrik VIII:n kardinaalista Thomas Wolseystä, Skotlannin kuninkaasta Robert the Brucesta, ja Punaisesta Paronista eli Manfred Richthofenista, joiden kaikkien elämään koira vaikutti, ja näin myös historiaan. Hän sanoo, että vaikkei sellaisiin tavallisiin asioihin kuten koiriin yleensä kiinnitetä huomiota historiankirjoituksessa, niillä saattaa olla tapahtumien kulkuun suurikin vaikutus. Mieleeni tuli myös se, että koirien vaikutus historiaan kuvaa myös sitä, että joskus historia on sattumanvaraista: koirat eivät tietenkään itse ole pyrkineet muuttamaan historiaa suuntaan eikä toiseen, vaan ovat vain toimineet luonteensa mukaisesti ja näin vaikuttaneet tahattomasti asioihin.

Kannessa on kuva mm. Winston Churchillista puudelinsa Rufuksen kanssa. Rufus oli toki tärkeä Churchillille ja hän oli muutenkin eläinten ystävä (koirien lisäksi hänellä oli kissoja ja maatilallaan mm. perhosia, kaloja, lehmiä, sikoja ja joutsenia), mutta tässä kirjassa hänestä puhutaan vain yhdessä lauseessa. Kansiin ei voi aina luottaa!

Edit 10.5.20: "Bokserikapina" korjattu "boksarikapinaksi" ja muutama muu pieni muutos.

Stanley Coren: The Pawprints of History. Dogs and the Course of Human Events, 2003. Free Press. Kuvitus: Andy Bartlett. 309 tekstisivua.