Tom Taylor and Charles Reade: Masks and Faces; or, Before and Behind the Curtain, 1854

John Lewis: Peg Woffington (Wikipedia)

Juuri kun aloin ajatella, että kaikki 1800-luvun näytelmät reputtavat kirkkaasti Bechdelin testin naisista fiktiossa, luin tämän kaksinäytöksisen komedian Masks and Faces (48 sivua, kirjassa Nineteenth Century Plays). No jaa, tämäkin kyllä reputtaa sen, koska näytelmän naiset puhuvat keskenään vain miehistä, mutta muuten tämä oli virkistävä poikkeus aiempiin: tämä on naisten näytelmä. Naiset eivät tässä ole sivuosassa, vaan pääosassa (vaikka edelleenkin esiintyjäluettelon lopussa), naiset ovat aktiivisia toimijoita, ja lisäksi näytelmä ravisteli positiivisesti käsityksiä siitä, miten kaksi samaan mieheen rakastunutta naista kohtelee toisiaan. Näytelmä on erikoinen myös siinä, että sen päähenkilö, kuuluisa ja hyväsydäminen irlantilainen näyttelijätär Peg (Margaret) Woffington, sekä sivuhenkilö Colley Cibber, olivat todellisia 1700-luvun näyttelijöitä. Minun piti myös tarkistaa käsitystäni siitä, millaiselle yleisölle nämä 1800-luvun näytelmät on suunnattu, mistä enemmän postauksen lopussa. Charles Reade kirjoitti tasapuolisesti romaaneja ja näytelmiä, ja 1400-luvulle sijoittuva romaani Luostari ja kotiliesi (alkuteos 1861) on jopa suomennettukin. Tom Taylor esitellään myöhemmässä näytelmässä.

Lontoossa asuvat Sir Charles Pomander ja Mr. Vane ovat molemmat ihastuneita Peg Woffingtoniin. Pomander uskoo voivansa ostaa hänet rahalla (vaunut, talo maalla, käyttörahaa), kun taas Vane tarjoaa hänelle aitoa rakkautta – hän sanoo rakastavansa nyt ensimmäistä kertaa – ja Woffington torjuu Pomanderin ja hyväksyy Vanen.

Pomander [laughing]. Tell me, do you really refuse?

Woffington [inspecting him]. Acting surprise? no, genuine! My good soul, are you so ignorant of the stage and the world, as not to know that I refuse such offers as yours every week of my life? I have refused so many of them, that I assure you I have begun to forget they are insults.

Pomander. Insults, madam! They are the highest compliment you have left it in our power to pay you.

Woffington. Indeed! Oh, I take your meaning. To be your mistress could be but a temporary disgrace; to be your wife might be a lasting discredit.

…

Woffington [Vanelle]. … Say you never loved but me – never mind whether it is true – say so; - but it is true, for you do not yet know love. Ernest, shall I make you love me, as none of your sex ever loved? with heart, and brain, and breath, and life, and soul?

Vane. Teach me so to love, and I am yours for ever.

Woffington tapaa teatterissa köyhän näytelmäkirjailijan, taiteilijan ja näyttelijän Tripletin, jonka tragediat teatterin johtaja on taas hylännyt edes lukematta niitä. Triplet ei ole myöskään saanut myytyä muistista maalattua muotokuvaa Peg Woffingtonista. Woffington tunnistaa Tripletin, joka oli hänelle ystävällinen silloin, kun hän oli pieni, köyhä appelsiininmyyjätyttö, käskee tämän kirjoittaa komedian ja sanoo puhuvansa hänen näytelmiensä puolesta johtajalle. Hän myös ihastuu muotokuvaansa ja sanoo tulevansa istumaan mallina Tripletin kotiin muotokuvan viimeistelyä varten.

JUONIPALJASTUKSIA.

Vanen palvelijat ovat järjestämässä Vanen kotona juhlia Woffingtonille ja muille teatterilaisille, kun sinne tulee Vanen vaimo Mabel täynnä iloista odotusta jälleennäkemisestä miehensä kanssa ja miehen onnesta hänet nähdessään. Vanet ovat olleet naimisissa vuoden, mutta mies on viettänyt tästä ajasta puoli vuotta Lontoossa vaimon ollessa maaseutuasunnolla. Vaimo on lähettänyt miehelleen kolme päivää aiemmin tiedon tulostaan, kuten kunnon viktoriaanisen vaimon kuuluukin, mutta mies ei ole vaivautunut avaamaan hänen kirjettään. Kun Vane, Woffington ja muut tapaavat Mabelin, Woffington esittelee itsensä ja seuralaisensa väärällä nimellä eikä paljasta totuutta, ja Mabel jää yksin. Käymään tullut Triplet, jota Vane on aiemmin pyytänyt kirjoittamaan oodin Woffingtonille, ei tiedä, kuka Mabel on. Mabel tarjoaa ruokaa nälkäiselle Tripletille, joka puhuu ihastuttavasta naisesta, jolle hän on kirjoittanut runon ja joka tulee istumaan hänen mallinaan, ja Mabel luulee miehensä järjestäneen sekä runon että muotokuvamaalauksen häntä varten, mutta ymmärtää sitten kyseessä olevan Woffingtonin (tässä kohtauksessa Mabel keskeyttää Tripletin hauskasti viisi kertaa tämän yrittäessä lausua runoaan).

Woffington menee Tripletin kotiin muotokuvan maalausta varten ja tapaa siellä tämän sairaalloisen vaimon ja kolme pientä lasta, jotka kaikki näkevät nälkää. Woffington tarjoaa vaimolle viiniä ja kaikille ruokaa ja sujauttaa rahaa Tripletin taskuun.

Triplet. My wife is a good woman, ma'am, but deficient in an important particular.

Mrs. Triplet. Oh, James!

Triplet. Yes, my dear, I regret to say you have no sense of humour; no more than a cat, Jane.

Woffington. What! Because the poor thing can't laugh at your comedy.

Triplet. No ma'am, but she laughs at nothing.

Woffington. Try her with one of your tragedies!

Mrs. Triplet. I am sure, James, if I don't laugh, it is not for the want of the will. [Dolefully.] I used to be a very hearty laugher; but I haven't laughed this two years.

      [Woffington leads Mrs. Triplet to chair.]

Woffington. Oh, you haven't, haven't you? Then the next two years you shall do nothing else.

Triplet. Oh, madam, that passes the talent even of the great comedian.

Woffington kertoo kutsuneensa paikalle näyttelijä- ja kriitikkoystäviään katsomaan valmista taulua, jotta Triplet saisi uusia tilauksia, ja istuu tämän mallina. Turhautuneena siihen, ettei pysty vangitsemaan kankaalle Woffingtonin ilmeikkyyttä, Triplet kuitenkin tuhoaa taulun juuri kun muut ovat tulossa. Woffington leikkaa nopeasti taulusta koko kankaan pois ja menee itse raamien taakse, ja seuraa mainio taidekritiikkiä ivaileva sivun pituinen kohtaus, jossa kriitikot arvostelevat ”muotokuvaa” hyvin hienostunein sanakääntein siitä, ettei se vastaa todellisuutta, kunnes Woffington tulee pois taulun takaa. (Olisiko kirjailijalla ollut jotain hampaankolossa kriitikkoja vastaan?)

Quin. Whose portrait did you say?

Clive. He, he! Peg Woffington's – it's a pretty head enough, and not a bit like Woffington.

Quin. Nay – compare paint with paint, Kitty – who ever saw Woffington's real face?

Soaper. Now, I call it beautiful; so smooth, polished, and uniform.

Snarl. Whereas nature delights in irregular and finely graduated surfaces. Your brush is not destitute of a certain crude talent, Mr. Triplet, but you are deficient in the great principles of Art; the first of which is a loyal adherence to truth; beauty itself is but one of the forms of truth, and nature is our finite exponent of infinite truth.

Soaper. What wonderful criticsm! One quite loses oneself among such grand words!

Muiden lähdettyä Triplet kertoo Woffingtonille tapaamisestaan Mabelin kanssa, jonka ei vielä tiedä olevan Vanen vaimo, ja pettynyt Woffington, joka todella rakasti Vanea ja luotti tähän, paljastaa hänelle tilanteen ja kertoo aikovansa pitää Vanea pihdeissään ja leikitellä tämän kanssa välittämättä hänen vaimonsa tunteista. (He shall rue the hour he trifled with a heart and brain like mine!) Sitten Mabel tulee yllättäen vierailulle Tripletin luo ja pyytää tätä viemään hänet Woffingtonin luo, jotta hän voisi pyytää tältä ystävällisen näköiseltä naiselta armoa ja oikeutta. Nähdessään huoneessa Woffingtonin ”taulun”, jonka taakse Woffington on taas piiloutunut, hän puhuu suoraan tälle taululle ja rukoilee Woffingtonia antamaan miehensä takaisin itselleen tietämättä taulun olevan elävä. Mabelin liikuttama Woffington paljastaa itsensä, lähettää Tripletin pois huoneesta, ja suostuu käyttäytymään niin, että Vane alkaa halveksua häntä aiemman rakkauden sijaan, jotta tämä alkaisi rakastaa uudelleen vaimoaan. Mabel ilostuu ensin, mutta kieltäytyy sitten, koska ei tahdo Woffingtonin tahraavan hyvää nimeään, mutta tämä ei välitä tästä.

Woffington. … Angel of truth and goodness, you have conquered! The poor heart we both overrate shall be yours again. In my hands 'tis painted glass at best – but set in the lustre of your love, it may become a priceless jewel. Can you trust me?

Mabel. With my life!

Woffington. And will you let me call you friend?

Mabel. Friend! no – not friend!

Woffington. Alas!

Mabel. Let me call you sister? I have no sister! [Timidly and pleadingly.]

Woffington. Sister! oh, yes! call me sister! [They embrace.] You do not know what it is to me, whom the proud ones of the world pass by with averted looks, to hear that sacred name from lips as pure as yours.

Naisten luja ystävyys on erikoista senkin takia, että näytelmästä ilmenee selvästi, että ”kunnialliset” ihmiset pitivät itseään paljon teatteriväkeä parempana, eikä kunnon naisille katsottu sopivaksi edes seurustella näiden kanssa. Woffington järjestää asiat niin, että Vane (...the poor heart we both overrate...) pyytää Mabeliltä anteeksi ihastumistaan, joka antaa heti kaiken anteeksi. Paikalle tulevat teatterilaiset pyytävät Tripletiltä anteeksi aiempaa huonoa käytöstään ja tuovat tiedon, että teatterinjohtaja on hyväksynyt hänen tragediansa, joten hän voi nyt odottaa voivansa ruokailla joka päivä. Kaikki päättyy onnellisesti.

Tätä näytelmää oli työläämpi lukea kuin kahta aiempaa, varsinkin alussa, mutta sitten Peg Woffingtonin valloittava persoona ja ainakin nykynäkökulmasta epäsovinnainen juoni vei mukanaan. Naisten välinen ystävällisyys ja solidaarisuus oli näytelmässä virkistävää (Woffington oli Tripletin lisäksi kiltti ja huomaavainen myös Tripletin vaimolle). Mabel tuntui herttaiselta ja vilpittömältä, ja oli hauskaa, että halveksitun ammatin edustaja Peg Woffington esitettiin yksiselitteisen positiivisena, hyväsydämisenä, älykkäänä ja itsevarmana naisena. (Hän oli tosielämässäkin hyväsydäminen; Wikipedian mukaan hän rakennutti ja varusti kaksi köyhäintaloa (almshouse).) Jotkin lainaamani kohdat tuntuvat melkoisen sentimentaalisilta, mutta näytelmässä kokonaisuutena tämä ei häirinnyt, koska siinä oli paljon myös nokkelaa sanailua.

Lukemisen työläys johtui paljolti näytelmän kielestä: se ei aiemmissakaan näytelmissä ole ollut erityisen yksinkertaista, mutta tässä se tuntui alussa aika jähmeältä ja siinä oli kaikenlaisia viittauksia vanhoihin näytelmiin, mytologiaan, näyttelijöihin yms.: Amadis (espanjalainen ritariromaani), Falernian (viini), Lauzun (kreivi), Belvidera (tragedian henkilö), Dumesnil (näytelmäkirjailija?), Melpomene (tragedian muusa), Mrs. Pritchard (näyttelijä?). Tämä ja aikaisemmatkin näytelmät saivat minut miettimään, olenko ymmärtänyt kirjan esipuheen aivan väärin eikä näitä näytelmiä olekaan suunnattu vähän koulutetuille ihmisille – tämä on mahdollista, koska Rowell kirjoittaa mielestäni aika vaikeatajuisesti ja tuntuu olettavan lukijan tietävän aiheesta ennalta jo aika paljon – joten kokosin esipuheesta asiaan liittyviä kommentteja:

• [Victorian drama] provides the most complete evidence of popular taste in the annals of English drama.
• No other era … has been so utterly dominated by the demands of the masses.
• Consequently the 'genteel' public abandoned not only playgoing but also playreading..., and took instead to the novel.
• Like the nineteenth-century theatre, television has become all things to all men, but first and foremost it constitutes a pastime shared by millions whose living conditions, if free of the crippling squalor of the Victorian masses, have other limitations – of space, breadth of horizon, and variety of interest – in common with their forbears.
• … appeal to the widest possible public.
• … as 'I write for those who do not read', and consequently only a fraction of television drama finds its way into print – an exact parallel with Victorian drama.

Eli ehkä näiden näytelmien katsojat, ainakaan kaikki, eivät olleet kouluttamattomia, mutta edustivat kuitenkin ”massoja” ja laajaa väestöpohjaa – mikä mielestäni kyllä tarkoittaa 1800-luvun brittiyhteiskunnassa sitä, etteivät kovin monet voineet olla koulutettuja – eikä mukana ollut ylhäisiä tai ”sivistyneitä” (genteel) katsojia.

Oli miten oli, tähän asti näytelmät ovat olleet kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja. Luovutin kirjan suhteen ensimmäisellä lukukerralla 1990-luvulla varmaan ensimmäisen tai toisen näytelmän lukemisen jälkeen, koska tämä näytelmä ei tuntunut edes etäisesti tutulta, joten nyt tämä on Shakespearen sisarukset-haasteessa oikeasti tuntematon kuollut ei-suomalainen mieskirjailija.

Lisäys 20.5.2020.

Tom Taylor ja Charles Reade: Masks and Faces; or, Before and Behind the Curtain, 1854, 48 sivua. Kirjassa George Rowell (ed.): Nineteenth Century Plays, Second Edition, 1987 (alkuteoksen ensimmäinen painos 1953, toinen painos 1972). Oxford University Press.