Nicholas Fearn: Miten ajatella kuin filosofi (Zeno and the Tortoise, 2001)

Tässä kirjassa on kiinnostava ja käytännönläheinen lähtökohta: esipuheen mukaan Fearn haluaa kertoa, miten filosofit ajattelevat, ja näin mahdollistaa heidän käyttämiensä ajattelun työkalujen käytön muillekin – lukija voi sisäistää ne nopeasti ja soveltaa niitä omassakin ajattelussaan. Kirja toimii samalla johdantona länsimaisen filosofian ja ajattelun historiaan: se kattaa ajan kreikkalaisesta Thaleesta (600-luku eKr.) 1900-luvun Jacques Derridaan. Kaikkia tärkeitä filosofeja ei ole mukana, koska kirjassa painotetaan sovellettavia menetelmiä, eikä myöskään yhtään naista. Fearn käsittelee kirjan 25 luvussa aina yhtä filosofia kerrallaan (koska kirjassa on 176 varsinaista sivua, luvut ovat mukavan lyhyitä), kertoo lyhyesti tämän elämästä ja kuvaa tämän kehittämää ajattelumetodia, joista monet olivat minulle toki jo ennestään tuttuja.

Fearn havainnollistaa tekstiä hauskasti nykyajan esimerkeillä, jotka tuntuvat kyllä nyt jo vähän vanhahtavilta, ja kirjoittaa mukavan helppotajuisesti ja selkeästi. Ihan aina en tajunnut hänen ajatuksenkulkuaan enkä varsinkaan Descartesia, Wittgensteinia ja Derridaa, mutta ainakaan jälkimmäiset eivät ole Fearnin vika. Joskus hän myös valitsi mielestäni vähän liian helppoja esimerkkejä, ja ainakin kerran sekoitti filosofisen näkemyksen ja todellisuuden: Jos vain hyväksyisimme materialistisen reduktionismin, saisimme vapaan tahtomme takaisin (s. 155). Minusta meillä on vapaa tahto (tai ei ole sitä) ihan riippumatta siitä, minkä filosofisen kannan hyväksymme, mutta tietysti käsityksemme vapaan tahdon olemassaolosta tai sen puutteesta saattaa vaikuttaa toimintaamme.

Eri filosofien ajattelutavat voivat olla keskenään ristiriitaisia. Yksinkertaistetusti esimerkiksi reduktionisti tahtoo selittää mahdollisimman suuren määrän asioita mahdollisimman perustavanlaatuisilla tekijöillä (yksi totuus), kun taas relativistin mielestä havaintojen merkitys vaihtelee havaitsijan mukaan (monta samanarvoista näkökulmaa). Kirjan esittelemät metodit eivät siis tarjoa yhtä kaikenkattavaa selitystä tai ajattelutapaa, ja siksi näihin tutustuessa onkin yhtä tärkeää tietää, mihin tilanteisiin nämä eivät sovi, kuin se, mihin ne sopivat (reduktionismi sopii esimerkiksi yleensä paremmin luonnontieteisiin, relativismi ihmistieteisiin). Fearn kirjoittaakin kiitettävästi myös ajattelutapojen ongelmista. Kirja on siinä mielessä huijausta, ettei näistä ole ehkä paljonkaan apua arkielämässä tai jokapäiväisissä asioissa: yritin esimerkiksi aluksi pohtia, miten voisin kirjoittaa parempia postauksia näiden avulla, mutta siihen näistä ei tuntunut olevan mitään hyötyä.

Nuorena ajattelin, että filosofeilla on vastaukset kaikkiin ongelmiin. Filosofit ovat kuitenkin olleet usein tyhmiä tai sokeita joissakin asioissa, joskus ihmisinä epämiellyttäviä tai jopa moraalittomia, ja edelleenkin pohditaan monia samoja asioita kuin reilut parituhatta vuotta sitten. Siksi minusta kannattaa kysyä myös: Miksi ajatella kuin filosofi? Mikseivät terve järki ja intuitio (jonka voima on osoitettu viime vuosina myös tieteellisesti) riitä? Vaikka kirjan ajattelutavat (tai niiden esittäjät) eivät olekaan täydellisiä, ne ovat kuitenkin käytännössä koeteltuja tapoja saada paikkansapitävää ja perusteltua tietoa maailmasta tai vaihtoehtoisesti katsoa asioita uudella tavalla ja löytää uusia ratkaisuja eikä hyväksyä ilmeisintä selitystä. Ne eivät ehkä heti paljasta totuutta, jos ollenkaan, mutta ne antavat uusia näkökulmia asiaan ja lähtökohtia ajattelulle.

 

Lempiajatuksiani kirjassa on Karl Popperin ajatus siitä, että hypoteesin tieteellisyyden merkki on se, että se pitää ainakin teoriassa voida joillakin havainnoilla todistaa vääräksi, muuten se on vain perustelematon uskomus. Tieteentekijän pitää siis aktiivisesti etsiä teoriastaan heikkoja kohtia ja yrittää osoittaa se vääräksi osoittaakseen sen olevan (toistaiseksi) oikeassa. Aristoteleen tapahtuman neljän syyn erittely (kohta 6 alla) tuntui myös hyödylliseltä, vaikka aluksi nämä syyt vaikuttivatkin itsestään selviltä.

Koska soveltaminen auttaa omaksumaan ja ymmärtämään tietoa, ajattelin kokeilla, millaista on ajatella kuin filosofi, ja soveltaa kirjan työtapoja luku kerrallaan siihen kysymykseen, miksi tunnettuja ja arvostettuja naiskirjailijoita on aivan viime aikoihin asti ollut vähemmän kuin miehiä. Tällä tavalla kirjan eri filosofien ajattelusta saa myös jonkinlaisen käsityksen. Naiskirjailijoiden arvostuksen vähyydestä kertoo esimerkiksi se, että naispuolisia kirjallisuuden nobelisteja on paljon vähemmän kuin miespuolisia. (Naisten paikalle voi kokeilla vaihtaa ei-eurooppalaisperäiset ihmiset, tai kirjailijoiden paikalle naispuoliset filosofit, puusepät, säveltäjät tai taiteilijat, ks. kohta 5. Naisia nobelisteista on 15%, ks. Margitin ja Paulan postaukset, ei-eurooppalaislähtöisiä laskujeni mukaan 9%.) Nämä ovat omia tulkintojani kirjan metodeista, olen siis hyvinkin saattanut ymmärtää ne väärin, ja kaikki metodit eivät sovi tähän kysymykseen kovin hyvin.

1. Reduktionismi (Thales). Naisten aivotoiminnassa tai geeneissä on jotain sellaista, joka saa heidät kirjoittamaan huonompia kirjoja kuin miehet. Tai tyttöjen kasvatuksessa. Tai ympäröivän yhteisön odotuksissa.
2. Relativismi (Protagoras). Asian luonne riippuu havaitsijasta. Sekä naisten että miesten kirjat ovat yhtä hyviä, mutta miesten kirjat ovat parempia tietyssä kulttuurijärjestelmässä.
3. Reductio ad absurdum (Zenon). Jos yhden naisen kirjaa arvostettaisiin, pitäisi kaikkien naisten kirjoja arvostaa.
4. Sokraattinen kysely. Hmm... Onko sellainen maailma, jossa vain pieni osa naisten kirjoista saavuttaa arvostusta, sisäisesti johdonmukainen?
5. Analogiat (Platon). Siihen, että ei-eurooppalaisperäisiä klassikkokirjailijoita on niin vähän, on samat syyt kuin naisklassikkojen vähyyteen. Tai tunnettujen naiskirjailijoiden vähyys johtuu samoista syistä kuin se, että kuuluisia naispuolisia puuseppiä on vähän. Tai filosofeja.
6. Aristoteles (asioilla on neljä erilaista syytä: aineellinen, muodollinen, vaikuttava ja finaalinen). Aineellinen syy: perinteiset kirjat ovat fyysisiä esineitä, joten niille tarvitaan kustantaja (hyväksyntää ja rahoitusta). Muodollinen syy (idea tai mielikuva): ihmisillä on tietynlainen käsitys naisten kirjoittamista kirjoista; naisella pitää olla idea kirjasta. Vaikuttava syy (tekijä): naisen pitää fyysisesti kirjoittaa kirja ja hänellä pitää olla tähän tarpeeksi aikaa, omaa rauhaa ja varoja. Hänellä on pitänyt aiemmin olla mahdollisuus, aikaa ja rauhaa tutustua kirjallisuuteen ja muuhunkin kulttuuriin. Finaalinen syy (tarkoitus): naisella pitää olla jokin syy kirjan kirjoittamiseen: sisäinen pakko, ulkoinen kannustus tai muiden luottamus omiin kykyihin, tarve ansaita rahaa, halu vaikuttaa asioihin...
7. Hypoteesi (Lucretius). Kuvitellaan maailma, jossa melkein kaikki kustantajat, kirjailijat, kirja-arvostelijat, opettajat, säveltäjät, taiteilijat, poliitikot ja julkisuuden henkilöt ovat naisia. Arvostettaisiinko tässä maailmassa enemmän naisten vai miesten kirjoja?
8. Ockhamin partaveitsi. Yksinkertaisin hypoteesi on se, että naiset kirjoittavat huonompia kirjoja kuin miehet, joten sitä tulee pitää parempana ja testata sitä ensin. (Mutta: [Ockhamin partaveistä] ei pidä käyttää itse selitettävän ilmiön karsimiseen.) Tai sitten yksinkertaisin hypoteesi on se, että arvostettujen kirjojen määrän pitäisi olla suorassa suhteessa ryhmien kokoon, ja jos ne eivät ole, tähän pitää etsiä syy.
9. Machiavelli. Koska miehet ovat kelvottomia kuten naisetkin (tavoittelevat omaa etuaan), miehet haluavat pitää vallan ja arvostuksen itsellään kirjojen todellisesta arvosta riippumatta.
10. Induktio (Bacon). Meidän pitää tarkastella havaintoja (kuinka monia naisten kirjoja on arvostettu) ja tehdä siitä johtopäätöksiä (kuinka monia naisten kirjoja tullaan arvostamaan). Voimme olettaa, että tulevaisuus muistuttaa menneisyyttä.
11. Epäilyn rajat (Descartes). Ööö... Voimme epäillä kaikkien kirjojen arvostusperusteita, mutta emme sitä, että on olemassa joitakin ehdottomia arviointikriteerejä. (Myönnetään, tätä lukua en tajunnut.)
12. Humen haarukka. Suora lainaus: Tavat eivät ole perusteltavissa. Ne voivat juurtua yhä syvempään, mutta niiden oikeutus ei vahvistu joka kerta, kun odotukset täyttyvät. Kokemukset osoittavat Humen mukaan vain, että yksi tapahtuma seuraa yhtenään toista. Ne eivät osoita mitään salaista kytkentää, jonka vuoksi nämä kaksi olisivat erottamattomia. Se, että miesten kirjat on usein liitetty arvostukseen, ei tarkoita sitä, että miesten kirjoilla ja arvostuksella olisi jokin elimellinen yhteys ja että niiden pitäisi aina liittyä toisiinsa. Yhteys on syntynyt toiston takia.
13. Reidin terve järki. Pitkään vallalla ollut teoria (että miehet kirjoittavat paremmin kuin naiset) näyttää selittävän kokemuksemme (että miesten kirjoja arvostetaan enemmän kuin naisten) riittävästi. Meidän tulisi hylätä terve järki vain, jos sen vaihtoehto on selvästi vakuuttavampi kuin vaistomme saavat meidät aluksi uskomaan – eli meidän täytyy saada paljon vakuuttavia esimerkkejä hyvin kirjoittavista ja arvostetuista naiskirjailijoista.
14. Rousseaun yhteiskuntasopimus. On tehty jonkinlainen kirjoittamaton sopimus kirjojen epätasa-arvoisesta arvostamisesta, josta on hyötyä sekä naisille että miehille, tai vain miehille. Tai sitten ei, yhteiskuntasopimusta on vaikea soveltaa tähän.
15. Kantin silmälasit. Emme näe naisten tai miesten kirjallisuutta sellaisenaan, vaan ennakkoasenteemme vaikuttavat niiden havaitsemiseen. Ne pitäisi siis havaita ilman tietoa kirjoittajan sukupuolesta.
16. Benthamin kalkyyli (utilitarismi). ”Mahdollisimman paljon onnea mahdollisimman monelle”: ei ole väliä, ovatko kirjat hyviä vai huonoja, merkitystä on vain sillä, miten paljon iloa ja tyydytystä ne tuottavat lukijoilleen.
17. Hegelin dialektiikka. Miesten kirjat ovat teesi, naisten kirjat antiteesi, ja niiden ristiriidasta ja vastakkainasettelusta tulee synteesi, jossa yhdistyvät parhaat osat molemmista. Tai miesten kirjojen arvostus on teesi ja naisten kirjojen arvostus antiteesi → synteesi.
18. Nietzschen vasara. Koska historian totuuksien eli miesten kirjojen arvostuksen perustukset ovat vain historian tuotetta, luovien yli-ihmisten, naisten, pitää lyödä tämä arvostus rikki ja luoda kaaoksesta uusi totuus.
19. Nuoren Wittgensteinin peili. Jos yritämme puhua elämän ongelmasta – tai eettisistä tai esteettisistä arvoista – törmäämme kielen rajoihin. Öö... en yritä.
20. Vanhan Wittgensteinin pelit. En ymmärtänyt tämän luvun pointtia.
21. Popperin nuket. Meidän pitää löytää yksikin naisen kirjoittama hyvä kirja, ja tämä riittää kumoamaan hypoteesin siitä, että miesten kirjoittamat kirjat ovat parempia kuin naisten.
22. Rylen yliopisto. Kirjallinen arvo ei ole itse kirjoissa, vaan koko kirjallisuus- ja arviointijärjestelmän monimutkaisessa kokonaisuudessa ja siinä miten sen osat ovat järjestyneet suhteessa toisiinsa. Asiat ovat enemmän kuin osiensa summa.
23. Turingin kone. Pitää tehdä testi, jossa arvioijat lukevat kirjoja tietämättä niiden kirjoittajista mitään. Jos he arvioivat naisten kirjojen olevan hyviä, ne ovat hyviä.
24. Dawkinsin meemi. Miesten kirjojen parempana pitämisen meemi [on saanut] meidät valtaansa, [järjestänyt] mielemme uudelleen ja [saanut] meidät vastaanottavaisemmiksi muille samanlaisille meemeille. Hyväksymisen jälkeen meemi on muuttunut erittäin vaikeasti poistettavaksi. Meemit sopeutuvat kulloiseenkin ympäristöönsä hyvin tai huonosti, joten kun ympäristö muuttuu, tämä meemikin voi kadota. Myös rationaalinen ajattelu antaa meille valtaa meemeihin nähden.
25. Derrida ja dekonstruktio. Meidän pitää miettiä, missä kohdissa käsitteissämme ja arvoissamme on aukkoja (missä ne sulkevat pois naiset) ja etsiä uusia kattavampia käsitteitä ja arvoja ottaen huomioon, että uusissakin on aukkoja (joidenkin ihmisryhmien poissulkemista ja joidenkin ideoiden poisjäämistä).

Nämä lyhyet kommentit tietenkin typistävät kirjan ideoita, ja ne kertovat ehkä enemmän näistä metodeista kuin naiskirjallisuudesta, varsinkin reduktionismi. Lista kuvaa sitä, että nämä ajattelutavat eivät tarjoa mitään ehdotonta totuutta. Kirjallisuuden arvostuksen pohtimisessa on tietysti ongelmana se, että kirjalliselle arvolle ei ole mitään yksiselitteisiä ja objektiivisia kriteerejä, toisin kuin vaikka lämpötilan mittaamiselle, joten meidän pitää ainakin jossain määrin itse valita, mitä pidämme hyvänä. Itse olen terveen järjen ja intuition perusteella sitä mieltä, että naiset kirjoittavat yhtä hyviä kirjoja kuin miehetkin (senkin takia että naiseuden ja mieheyden raja on liukuva, ne eivät ole toisensa poissulkevia käsitteitä) – tai pikemminkin että naiset kirjoittavat loistavia, hyviä ja huonoja kirjoja, samoin miehet. (Ja kannattaa kysyä myös: Hyviä kenelle? Kenen arvioimana? Missä tilanteessa? Minä aikakautena?) Naisten kirjoittamien kirjojen arvostuksen puutteen syyt ovat jossakin muualla kuin itse kirjoissa. Nyt asiat ovat kuitenkin varmaan vähitellen muuttumassa; kolmena viime vuosikymmenenä on ollut enemmän naisnobelisteja kuin aiemmin, ja ehkä mukaan saadaan tulevaisuudessa myös enemmän ei-eurooppalaisperäisiä nobelisteja.

Kirja oli kiinnostavaa luettavaa ja se tarjosi mukavasti mietittävää ja pohdittavaa. Eli jos kaipaa helppotajuista johdatusta länsimaiseen ajatteluun ja tieteen tekemisen metodeihin, tähän kirjaan kannattaa tarttua, vaikka keskimäärin seitsemällä sivulla pystytään kuvaamaan tietysti vain murto-osa tietyn filosofin ajattelusta. Maarit Tillmanin käännös on huolellinen ja sujuva. Kirjassa on hakemisto ja lukukohtainen lähdeluettelo.

Vielä asiaan liittyviä lempilausahduksiani (en ikävä kyllä tiedä tai muista kuka nämä on alun perin sanonut):

Correlation is not causation.

Todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. / Absence of evidence is not evidence of absence.

Historia toistaa itseään ja historioitsijat toisiaan.

Tieto on prosessi, ei tila.

Sanojen keskellä -blogissa kerrotaan mielenkiintoisesta erosta perinnöllisyyden ja periytyvyyden välillä (ei liity tähän kirjaan, mutta kuitenkin tieteelliseen ajatteluun).

 

 

Mistä ääni meissä tulee? Mitä on silmissä?

Puhe virtaa virtaavassa maailmassa,

puhe virtaa virtaavassa maailmassa

ja sinun täytyy itse tietää miltei kaikki.

 

Paavo Haavikko

 

Edit 17.5.2020. Haavikon runo lisätty 19.7.2021.

Nicholas Fearn: Miten ajatella kuin filosofi, 2003 (Zeno and the Tortoise, 2001). Art House. Suomentaja: Maarit Tillman. Kannen kuva: Silja Niemelä. 176 tekstisivua.