Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa, koska sen sisältö on niin monipuolinen ja vaihteleva, enkä ole aivan varma, mitä mieltä olen siitä, mutta tässä joitakin hajahuomioita siitä. Kirjaan on siis koottu erilaisia humoristisia suomalaisia tekstejä 1900-luvun alusta 1940-luvulle asti. Huumori ymmärretään kirjassa hyvin laajasti - mukana on esimerkiksi lyhennetty luku Volter Kilven Alastalon salissa -kirjasta, joka ei ole niittänyt mainetta varsinaisesti huumoriteoksena, vaikka sen lukeneet bloggarit kirjoittavatkin usein sen hauskuudesta - ja vain hyvin harvat tekstit saivat minut varsinaisesti naureskelemaan. Toimittajat korostavatkin esipuheessaan, että heidän huumorikäsityksensä sisällyttää itseensä elämän koko kirjon. Aluksi en juurikaan pitänyt kirjasta, mutta sitten aloin ehkä tottua kirjoitustyyliin tai alkuun oli vain osunut enemmän sellaisia tekstejä, jotka eivät niin miellyttäneet minua (kirjan kirjailijat ovat aakkosjärjestyksessä), koska alun jälkeen lukeminen alkoi sujua, ja osaa kirjan teksteistä oli oikein hauska lukea. Ja olenpa taas tutustunut itselleni uusiin suomalaisiin kirjailijoihin.
Kirjassa on katkelmia romaaneista, novelleja sekä runoja yhteensä 60 kirjailijalta, joista kahdeksan - Impi Aronaho (Pauliina Mäkelä), Kersti Bergroth, Eva Hirn, Maria Jotuni, Serp (Seere Salminen), Laura Soinne, Maila Talvio ja huumoriteoksessa itseoikeutetusti Hilja Valtonen - ovat naisia. Useimmilta kirjailijoilta on mukana enemmän kuin yksi teksti. Suurin osa teksteistä on aika lyhyitä, mutta joitakin pidempiäkin romaanikatkelmia on mukana. Mukana on myös joitakin eri murteilla kirjoitettuja tekstejä, joista omaksikin yllätyksekseni pidin rauman murteella kirjoittavan Hjalmar Nortamon tarinoista (olen yrittänyt lukea niitä joskus kauan sitten, ja silloin en muistaakseni ymmärtänyt niistä paljon mitään - ilmeisesti suomen taitoni on kehittynyt :-) ). Muutkin murretekstit (myös runomuotoiset) olivat ihan hauskoja - näitä eri murteilla kirjoittavia kirjailijoita olivat Hjalmar Nortamon lisäksi Kaarlo Hemmo, E. B. Höijärvi, Juudas Puustinen, Laura Soinne, Vaasan Jaakkoo ja Kalle Väänänen.
Kirjassa yllätti myös se, että todella pidin tuosta Volter Kilven romaanikatkelmasta, joka kertoi seitsemän vuotta laivaansa kotiin palaavaksi odottavasta laivanvarustajasta: laivanvarustaja ja laivan kapteeni henkilöinä sekä heidän kanssakäymisensä olivat mainioita ja huvittavia. Yllättävä uusi tuttavuus oli myös Unto Seppäsen romaani Pyörivä seurakunta, jota voisi kirjan katkelmien perusteella ehkä luonnehtia symboliseksi veijariromaaniksi: parivaljakko Iloinen Mies ja Siperian Vanki matkustavat kesyn variksen Hattaran kanssa kylästä toiseen, kirjan valikoimassa kolmeen kylään - Lahkolaisten, Rikkaiden ja Raittiiden - ja aiheuttavat niissä hämmennystä. Tässä romaanissa pidin aina kylätarinan alussa tekstin satiirisesta otteesta ja värikkäästä kuvailusta, mutta Iloisen ja Vangin jokaisen tarinan lopussa kyläläisille tekemä inhottava kepponen ja sen jälkeinen uskonnollissävytteinen, itsetyytyväinen moralisointi taas veivät maun tarinasta. Erikoinen tämä romaani kuitenkin oli.
Kirjassa on kaksi juutalaisten oletetulle rahanhimolle naureskelevaa novellia, toinen epäystävällisempi kuin toinen, joita voi teoksen julkaisuaikaan nähden pitää todella kummallisena valintana, vaikka nämä novellit onkin ehkä kirjoitettu paljon aiemmin (kirjassa ei ole teosten alkuperäisiä julkaisuvuosia). Muistutti taas siitä, että vihapuhetta ja etnistä profilointia ei kannata koskaan harrastaa, vaan niitä vastaan pitää asettua - stereotypiat juutalaisista ja lievempi tai vahvempi juutalaisvastaisuus olivat Euroopassa 1900-luvun alussa varmasti Saksaa paljon laajemmallekin levinneitä.
Kirja tutustutti joihinkin tuttuihin kirjailijoihin uudelta näkökannalta: kirjassa on esimerkiksi Eino Leinon tsaarin Venäjän toisinajattelijoita ruhjovalle sisäpolitiikalle irvaileva, nykyäänkin ikävän ajankohtaisen tuntuinen pakina. Sanomalehtimies: Siis ei mitään ristiriitoja kansan ja hallituksen välillä? Ministeri (hymyillen): Valitettavasti ei. Valitettavasti teidän haastattelunne vuoksi, josta ei näin ollen tule mielenkiintoinen. Mutta te tiedätte, onnellisilla ihmisillä ei ole mitään historiaa. (237) Kirjassa oli joitakin muitakin Leinon satiirisia kirjoituksia ja muidenkin kirjailijoiden Venäjää kritisoivia tekstejä, vaikkei kovin paljon.
Joitakin kirjan tekstejä voi olla vaikea löytää muualta, varsinkin nykyään: Tämän teoksen toimittajat ovat suorittaneet keruu- ja siivilöimistyön, josta osa on ollut sangen vaivalloista. He ovat käyneet lävitse, paitsi tavallisia kirjoja, suuren määrän pienoisjulkaisuja ja valtavan pinon lehdistöä. (8)
Yleensä ottaen kirja oli pituudestaan huolimatta (542 pienellä painettua sivua) useimmiten suhteellisen mielenkiintoista luettavaa, ja vaikka jotkut kirjat tai kirjailijat osoittautuivat odottamaani tylsemmiksi, jotkut olivat iloisia yllätyksiä ja herättivät halun lukea lisää.
Ketjukolaaja on lukenut samojen toimittajien tekemän tämän kirjan sisarteoksen Maailman hymy, johon on koottu ulkomaista huumoria.
Kirjan kirjoittajat: Agapetus (Yrjö Soini), Impi Aronaho (Pauliina Mäkelä), Heikki Asunta, Eino Auer (Solmu), Kersti Bergroth, Jalmari Finne, Yrjö Heilala, Aaro Hellaakoski, Kaarlo Hemmo, Eva Hirn, E. B. Höijärvi, Maria Jotuni, Heikki Jylhä, Yrjö Jylhä, Kaapro Jääskeläinen, Uuno Kailas, Urho Karhumäki, Veikko Karumo, Kauppis-Heikki, Volter Kilpi, Yrjö Kivimies, Viljo Kojo, Martti Korpilahti, Unto Koskela, V. A. Koskenniemi, Unto Kupiainen, Ernst Lampén, Larin-Kyösti, Maiju Lassila (Algot Untola), Joel Lehtonen, Eino Leino, Otto Manninen, P. Mustapää, Hjalmar Nortamo, Olli (Väinö Nuorteva), Oiva Paloheimo, Tatu Pekkarinen, Simo Penttilä, Lauri Pohjanpää, Armas J. Pulla, Juudas Puustinen, Sakari Pälsi, Rafael Ramstedt, Yrjö Rauanheimo, Unto Seppänen, Serp (Seere Salminen), F. E. Sillanpää, Laura Soinne, Maila Talvio, Tiitus (Ilmari Kivinen), Ilmari Turja (Teini), Vaasan Jaakkoo (J. O. Ikola, Valentin (Ensio Rislakki), Tatu Valkonen (Ilmo Lassila), Mika Waltari, Hilja Valtonen, Kyösti Wilkuna, Einari Vuorela, Nuutti Vuoritsalo (Saint-Boeuf), Kalle Väänänen.
Kaarlo Marjanen ja Ensio Rislakki (toim.): Hymyjen kirja. Valikoima suomalaista huumoria vuosisadan vaihteesta 1940-luvulle, 1942. Otava. 548 sivua.
Aluksi onnittelut aikamoisen luku-urakan läpiviennistä! Varmasti on noussut esiin mielenkiintoisia, aiemmin tuntemattomia nimiä, kuten nousi siitä Maailman hymy -teoksestakin.
VastaaPoistaTuosta juutalaisten kiinnostuksesta rahaan tuli mieleen, että vastaavantapainen teksti oli siinä Maailman hymyssäkin. Se oli jonkinlainen taideväärennöshupailu, jossa jiddishiin viittaava tausta tuotiin esiin taidekauppiaitten nimissä. Tarina sinänsä on niin juonikas, että tekee mieleni tutustua kirjailijan tuotantoon lähemmin.
Jokus saattaa käydä niin, että katkelma pisemmästä tekstistä toimiikin paremmin kuin pitkä romaani. Voi myös sattua, että lukija käsittää tekstin tarkoituksen eri tavoin kuin se on tarkoitettu laajemman romaanin osana.
Juhani Ahon lastujen ja Pentti Haanpään juttujen puuttuminen vähän ihmetyttää. Ja puheena olevan kirjan pakinoitsijat ovat kirjoittaneet suomen kielellä tai sen murteilla. Ruotsinkieliset olisivat sitten vielä erikseen, heistä hienona näytteenä Maailman hymy -kirjassa onkin mukana Guss Mattsson.
Kiitos! Kirjan lukemiseen meni minulta kauan aikaa, mutta minun on toisaalta usein helppoa lukea paksujakin kirjoja, jos niiden sisältö on vaihteleva (yksittäiset pitkät romaanit ovat hankalampia). Ei ollut tarkoitus kehuskella tuolla sivumäärällä, vaikka siltä ehkä vaikutti, vaan mainita kirjan fontin pienuudesta. Romaanikatkelmista saattaa tosiaan saada erilaisen kuvan kuin koko romaanin lukemisesta.
PoistaPentti Haanpäätä en itse edes pitäisi humoristina ja luulin hänen vaikuttaneen myöhemmin, mutta minulla on hänestä hyvin epämääräinen kuva (olisinko lukenut häneltä kaikkiaan pari kolme novellia).
Gregoriuskin ihmetteli Juhani Ahon ja lisäksi Aleksis Kiven puutetta, mutta tämä johtuu siitä, että toimittajat pitivät heitä liian tärkeinä ja tunnettuina: "Tästä kirjasta puuttuvat sellaiset huumorimme merkkimiehet kuin Aleksis Kivi ja Juhani Aho siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat klassikoita, joiden teokset ilman muuta kuuluvat tiiviisti tämän kansan kirjahyllyyn." Koko kirja on myös omistettu Kivelle, "yhdelle maailman humoristisen kirjallisuuden suurneroja".
Kiinnostavan oloinen teos, jota ehkä itse lukisin ennemmin selaillen...on tuolla kuitenkin joitain kiinnostavia kirjailijoita, joitain joita en tunne ja joitain joihin pitäisikin tutustua paremmin (ainakin Väänänen ja Bergroth)
VastaaPoistaJa joukossa on parikin kirjoittajaa joita en oikein humoristeiksi osaa mieltää, joten kiinnostaisi vilkaista mitä löytyy vaikka Koskenniemeltä tai Yrjö Jylhältä...
Ahon puuttuminen tekijöistä on tosiaan yllättävää, ja oikeastaan myös Aleksis Kiven. Haanpää taisi olla laajassa epäsuosiossa 30-luvulla ja vielä sotavuosina, ja ehkä sitä kautta jäi sivuun.
Ja, no, etnisiin stereotypioihin perustuva huumori on niin yleistä noihin aikoihin, että vaikea sitä on välttää...
Tämä oli osaksi viihdyttävää, joskus taas vähän hankalaa luettavaa. Ongelmana tällaisessa teoksessa on tietysti se, että vain muutama lyhyt tarina, runo tai romaanikatkelma saattaa antaa kirjailijasta hyvin rajoitetun kuvan (Bergroth esimerkiksi on kirjoittanut paljon tätä monipuolisemmin).
PoistaKoskenniemellä oli kirpeitä pikkurunoja tai epigrammeja, Raamattuun tai antiikin Kreikkaan sijoittuvia runoja ja häneltä oikein yllättävä suomalaiselle kirkkomaalle sijoittuva kepeä runo. Jylhällä taas oli kaksi maailmankuvaltaan aika pessimististä ja surullista, symbolista runoa (kirjan huumorikäsitys on tosiaan laaja).
Ahon ja Kiven poisjättäminen ei siis johtunut heidän hylkimisestään, vaan päinvastoin, kuten sanoin Ketjukolaajan kommentin vastauksessa (ja ainakin Kivi myös sijoittuu selkeästi 1800-luvulle).
Kyllähän näissä vanhoissa kirjoissa on tottunut siihen, että niissä tulee joskus vastaan sellaisia ajatuksia tai sanoja, jotka eivät nykyään olisi hyväksyttäviä - satunnaiset stereotypiat sinänsä eivät niissä niin häiritse. Mutta kun ottaa huomioon mitä Euroopassa kirjan julkaisuaikaan (1942) tapahtui ja mistä suomalaiset varmaan ainakin osittain tiesivät, juutalaisten esittäminen huonossa valossa on tosi outoa.