Fernand Gigon: Ihmisrakkauden apostoli. Henri Dunantin, Punaisen Ristin perustajan, elämänkuva, 1942 (rauhannobelistit 1901)

Olen lukenut jo aika monen Nobelin rauhanpalkinnon saajan elämäkerran – Shirin Ebadin, Wangari Muta Maathain, Leymah Gboween, Malala Yousafzain ja Muhammad Yunusin (Maathain, Gboween ja Yousafzain elämäkerrat on julkaistu myös suomeksi, hyviä kirjoja). Minulla on kaksijakoinen suhtautuminen elämäkertoihin: jos kyseessä on esimerkiksi miespoliitikon elämäkerta, se sijoittuu kiinnostuslistan häntäpäähän, mutta edellisten ihmisten elämäntarinat ovat olleet oikein mielenkiintoisia, koska niistä on saanut hyvän käsityksen myös tämän ihmisen elinympäristöstä ja aikakaudesta.

Nobelin rauhanpalkinnon saajat ovat usein olleet hyvin poikkeuksellisia, sinnikkäitä ja rohkeita ihmisiä, joutuneet taistelemaan valtavia esteitä vastaan ja selvinneet näistä, eli täytyy myöntää, että etsin elämäkerroista tietynlaista jännitystä ja paikallista tai ajallista vierautta – esimerkiksi Martti Ahtisaaren elämäkerta ei niinkään kiinnostaisi. On aina bonusta, jos elämäkerrassa kuvattu ihminen on nainen, koska naisille asiat eivät useinkaan ole (olleet) yhtä itsestäänselviä ja yhtä helppoja kuin miehille, varsinkaan menneisyydessä tai nykyäänkään muualla kuin länsimaissa, minkä takia naisten elämäkerrat tarjoavat yhteiskuntaan tietynlaisen vinon katseen, joka minusta on kiinnostava. Tuntuu, että naiset myös puhuvat usein kiinnostavammista asioista kuin miehet. Omaelämäkerrat ovat minusta usein mielenkiintoisempia kuin toisen tekemät elämäkerrat. Pidän elämäkerroista myös siksi, että vaikka niiden kuvaamat ihmiset ovat monella tavalla ihailtavia, heissä on huonojakin puolia ja he ovat epätäydellisiä, mikä on tavallaan lohdullista, ja tämä ilmenee myös Henri Dunantin elämässä.

Dunantin elämä kulki halki valon ja varjon maailmoiden. Hän oli ihminen, jolla oli intohimoinen uskonvoima ja innoittumiskyky, mies, joka omistautui 19. vuosisadan jaloimmalle ihmisyysaatteelle, mutta samalla rauhaton ja katkera, usein epätoivoinen ja tyydyttämätön sielu – voimakas ja samalla heikko elävä ihminen (5).

Ajattelin tutustua Nobelin rauhanpalkinnon saajiin nyt systemaattisemmin, koska rauhanpalkinto on mielestäni tärkeimpiä Nobeleita, ja aloitin vuoden 1901 ensimmäisen palkinnon saajasta, sveitsiläisestä Punaisen Ristin perustajasta ja Geneven sopimuksen alkuunpanijasta Henri Dunantista. (Toinen vuoden 1901 palkinnonsaaja oli Dunantin ystävä, ranskalainen Frédéric Passy.) Jean-Henri Dunant syntyi Geneveen varakkaaseen liikemiesperheeseen 8.3.1828 (kirjan mukaan, netin mukaan 8.5.1828). Hänen perheensä oli kalvinistinen ja uskonnollinen, kuten ilmeisesti melkein kaikki senaikaiset Geneven porvarit, ja tähän kuului myös hyväntekeväisyys: Henri oli jo lapsena kiertänyt äitinsä kanssa köyhien luona, ja hänen ollessaan vanhempi kalvinistinen nuoriso piti kunnia-asianaan käydä köyhäinkortteleissa, kiivetä lahoaviin ullakkokamareihin ja harhailla tehdasalueiden lohduttomissa loukoissa (16) työpäivän jälkeen ja auttaa nälkäisiä ja sairaita esimerkiksi viemällä näille lääkkeitä tai antamalla rahaa. Henri oli pienestä pitäen ollut herkkä muiden kärsimykselle, käytti säästämänsä rahat muiden auttamiseen ja järjesti myös almujenjakeluyhdistyksen osattomien suunnitelmallisemmaksi auttamiseksi. Hänen perussuhteenaan elämään oli intohimoinen myötätunto kaikkia ihmisiä kohtaan ja itsensä alttiiksi paneminen (26). Hän ”taisteli yhteiskunnallista kurjuutta vastaan ja työskenteli kansan herättämiseksi ja uskonnollisuuden elvyttämiseksi”. Tavattuaan Setä Tuomon tuvan kirjoittajan Harriet Beecher Stowen hänestä tuli myös orjuuden intohimoinen vastustaja.

25-vuotiaana hänet lähetettiin liikeasioissa Pohjois-Afrikkaan. Joidenkin hyvien kauppojen jälkeen hän alkoi suunnitella rikastumista omilla liiketoimilla, ja yritti kuuden vuoden ajan ostaa valtavia alueita Algeriasta perustaakseen myllyjä ja kasvattaakseen viljaa. Kuvitelmissaan hän näki silmänkantamattomia lainehtivia viljapeltoja, joilla työskentelisi huonosti palkattuja arabialaisia, mikä tekisi geneveläisille pankkiireille mahdolliseksi edelleen harjoittaa hyväntekeväisyyttä Saint Gervaisissä (31). Dunant ei näyttänyt kyseenalaistavan siirtomaavalloitusten oikeutusta, kuten eivät ilmeisesti juuri ketkään muutkaan 1800-luvulla. Vaikka silloin puolustettiin naisten oikeuksia, puhuttiin työläisten ja köyhien puolesta (esim. Minna Canth) ja tahdottiin lopettaa orjuus, en muista lukeneeni, että kukaan olisi kritisoinut eurooppalaisten valtioiden valloituksia muualla maailmassa (paitsi varmastikin valloitettujen maiden asukkaat, mutta senaikaisille eurooppalaisille he olivat oletettavasti ei-kukaan eivätkä heidän kirjoituksensa päässeet Eurooppaan asti, vaikka ne olisivat päässeet läpi siirtomaaisäntien sensuurista). Asiaansa uskova ja visioidensa hurmaama Dunant suostutteli geneveläiset porvarit sijoittamaan hankkeisiinsa ensin miljoona frangia ja myöhemmin pari miljoonaa lisää, mikä aiheutti hänelle myöhemmin valtavia ongelmia.

Dunant ei onnistunut saamaan maahankintoihinsa tarvittavia lupia vuosien yritysten jälkeenkään, minkä takia hän kirjoitti ja painatti Ranskan keisaria Napoleon III:tta täysin estottomasti ja aivan liian läpinäkyvästi imartelevan kirjoituksen, jotta tämä auttaisi häntä (kohtuuttomuus, arvostelukyvyn puute ja täydellinen harkitsemattomuus aiheuttivat, että Dunantin oli mahdoton saavuttaa edessä väikkyvää päämäärää (41) – Gigonin elämäkerta ei ole mitään kritiikitöntä hymistelyä). Dunant matkusti Italiaan luovuttaakseen kirjoitelman henkilökohtaisesti Napoleon III:lle ja joutui keskelle Ranskan ja Itävallan välistä sotaa ja sen tuhoisinta taistelua Solferinossa, jossa 40 000 sotilasta haavoittui. Sade valui nyt virtanaan kentällä makaavien ylle, jotka painoivat suunsa maata vasten sammuttaakseen janonsa vereen ja virtsaan sekoittuneella sadevedellä (49). Kukaan ei ollut osannut ennakoida näin suurta taistelua, ja hoitajat ja lääkärit pystyivät auttamaan vain pientä murto-osaa vahingoittuneista. Lauantaiaamun nouseva aurinko valaisi kammottavaa näyttämöä: hävitettyjä kyliä, turmeltuja vainioita, tallattuja niittyjä, ruumisröykkiöitä, kuolevia, haavoittuneita, silvottuja, janoon nääntyviä; irrallisia jäseniä, verilammikoita, ulospursuneita aivoja ja kranaattien repimiä vatsoja (50).… Alas kumartuessaan hän näki, että nuo kauheat haavat kuhisivat matoja ja kärpäsiä (56). Samaan aikaan Ranskan pääesikunnan leirissä vietettiin loistavia voitonjuhlia (66).

Vaikka Dunant oli osunut paikalle sattumalta eikä hänellä ollut mitään virallista asemaa, hän kiersi taistelukentällä ja väliaikaisissa sairaaloissa monen päivän ajan väsymättä lohduttamassa ja auttamassa haavoittuneita (hän ei enää tuntenut voittamatonta inhoa nähdessään räjähdyksen silpomia ruumiita, lasittuneita silmiä ja irti reväistyjä jäseniä (53)), antoi näille mm. tupakkaa, joka auttoi peittämään alleen kammottavan löyhkän ja vei haavoittuneiden ajatukset muualle, organisoi vapaaehtoisia auttamaan heitä ja kuljettamaan heitä hoitopaikoille. Hän kirjoitti kirjeitä sotilaiden äideille ja auttoi myös ranskalaisten vihaamia itävaltalaisia, eikä itse juuri syönyt eikä nukkunut tänä aikana. Lukuunottamatta rykmentteihin virallisesti kuuluvia lääkintämiehiä Henri Dunant oli ainoa, joka aamun koitteessa oli yrittänyt lievittää noiden 40 000:n haavoittuneen tuskia. Illalla hänen kanssaan työskenteli yli 300 vapaaehtoista. Dunant oli heidän esikuvansa (54).

Tämä kokemus muutti Dunantin koko elämän ja antoi alkusysäyksen Punaisen Ristin perustamiselle. Myös Florence Nightingalen toiminta Krimin sodassa, kun tämä oli 38 vapaaehtoisen naissairaanhoitajan kanssa hoitanut sodan uhreja, innoitti häntä. Dunant kirjoitti kokemuksistaan kirjan, Muistelmia Solferinosta (Un souvenir de Solférino), jota käännettiin eri kielille ja jota Dunant lähetti kuninkaille ja muille valtaapitäville, joista moniin se teki suuren vaikutuksen. Dunant laati luettelon niistä, joille aikoi lähettää kirjansa, ja merkitsi mukaan kaikki maailman huomattavat henkilöt (84). Dunant oli myöhemmin kirjeenvaihdossa Abraham Lincolnin kanssa, joten ehkä hän oli lähettänyt Muistelmat myös hänelle. Edistääkseen asiaansa Dunant esitti Geneven Yleishyödyllisen Seuran kokouksessa, että suunnitellussa kansainvälisessä hyväntekeväisyyskongressissa tehtäisiin esitys haavoittuneiden vapaaehtoisen laupeudentyön järjestämisestä (89). Tätä suunnittelemaan perustettiin viiden miehen valiokunta, johon kuului mm. Dunant ja seuran presidentti, lakimies Gustave Moynier (josta tuli Dunantin myöhempi nemesis). Kokouksessa siirryttiin käsittelemään seuraavaa aihetta ”vaikeiden lasten” kiinnittäessä nyt seuran herrojen mielenkiinnon puoleensa. Pohdittiin, eikö noita hunningolle joutuneita raukkoja varten voitaisi rakentaa kaunista maataloa, jossa heistä kasvatettaisiin kunnon kansalaisia... (90)

Kongressi järjestettiin Genevessä, ja siihen osallistui paljon tärkeitä päättäjiä eri Euroopan valtioista, paljolti sen takia, että Dunant oli itse käynyt tapaamassa kuninkaita, kuningattaria, ruhtinaita, ministereitä ja muita silmäätekeviä, ja että monet näistä olivat lukeneet Solferinon muistelmat ja se oli vaikuttanut heihin vahvasti. Dunant oli unelmoija ja visionääri, palavan innostunut aiheestaan ja vakuuttunut sen tärkeydestä, ja kahdenkeskisessä keskustelussa hän pystyi lumovoimallaan ja vilpittömyydellään vakuuttamaan melkein kenet tahansa (isommassa seurassa hän taas oli melko arka ja syrjäänvetäytyvä). Yhtä vähän kuin kukaan kykenee estämään sisään tunkeutuvaa valon sädettä, yhtä vähän kukaan pystyi vastustamaan Henri Dunantia (120). Hänellä oli suuria haaveita, joita muut pitivät mahdottomina, mutta jotka hän pystyi valtavalla innostuksellaan viemään läpi. Hän ei kuitenkaan ollut käytännöllinen eikä järkevä. Neljä muuta valiokunnan jäsentä taas olivat ennemminkin byrokraatteja, tehokkaita, taitavia, varovaisia, täsmällisiä ja käytännöllisiä ihmisiä, tahdikkaita ja itsensä hillitseviä. He alkoivat ottaa yhä suuremman roolin valiokunnassa, ja antoivat Dunantille vain sihteerin tai juhlien järjestäjän tehtävät, vaikka tämä oli koko asian alkuunpaneva voima. Konferenssi oli onnistunut, ja seuraavana vuonna Genevessä järjestettiin kongressi, jonka yhteydessä Geneven sopimus allekirjoitettiin 22.8.1864: Punainen Risti oli perustettu.

Tämä oli Dunantin asialle voiton päivä, mutta tämän jälkeen asiat alkoivat mennä huonosti. Hänen liiketoimintansa Afrikassa eivät menestyneet, eivätkä myöskään kaivokset ja muut hankinnat, joita hän oli hankkinut geneveläisten porvarien rahoilla. Hänen velkojansa nostivat häntä vastaan oikeusjutun, ja hänet tuomittiin vararikkoon vuonna 1867, 39-vuotiaana. Köyhyys oli Genevessä pahe (169). Vaikka hänen perheensä edelleen auttoi häntä eikä ”kieltänyt kiintymystään”, seurapiireissä hän oli pannaanjulistettu olio, jota kammottiin kuin spitaalitautista. Kukaan ei koskaan tullut häntä edes kädestä tervehtimään (170). Dunant muutti pois Sveitsistä ja yritti hankkia töitä. Yksi Punaisen Ristin johtajista, lakimies Moynier kuitenkin käytti hyväkseen tätä romahdusta ja otti lopullisesti haltuunsa määräävän aseman kansainvälisessä komiteassa (170). Moynier ei tyytynyt tähän, vaan lähetti vuosien tai jopa vuosikymmenien ajan tietoja Dunantin vararikosta ja panetteli tätä ympäri Eurooppaa joko kirjeiden tai lähettämiensä henkilöiden välityksellä kaikille niille, jotka saattaisivat suhtautua tähän myötämielisesti, ja kirjoitti vielä muistelmateoksenkin, jossa parjasi Dunantia.

Moynier on ehdottomasti Gigonin elämäkerran roisto, ja on vaikea sanoa, miksi hän kohteli Dunantia niin vihamielisesti. He suhtautuivat aluksi toisiinsa suopeasti, eivät olleet myöhemminkään ilmivihollisia ja olivat toisilleen koko ajan ulkonaisesti kohteliaita, vaikka suhde kylmenikin koko ajan, kun Moynier yritti jatkuvasti saada lisää vaikutusvaltaa Punaisessa Ristissä. Ehkä Moynier kunnon porvarina piti tosiaan miljoonien frangien menetystä niin rikollisena tekona, että se ajoi vuosisadan tärkeimmän humanitaarisen järjestön perustamisen ohi. Joka tapauksessa hän saavutti aluksi tarkoituksensa: lähes kaikki käänsivät Dunantille selkänsä, ja Dunantin elämässä alkoi todella vaikea ajanjakso.

Dunant yritti ensin raapia kokoon elantonsa Pariisissa tekemällä erilaisia pieniä kirjoitustöitä, joissa ei ollut kuitenkaan yleensä kovin hyvä, asui lämmittämättömissä ullakkohuoneissa köyhälistökortteleissa ja säästi ruoassa ja vaatteissa. Jossain vaiheessa hän pääsi Englantiin puhumaan asiastaan ja tunsi taas vanhan innostuksen nousevan sisällään, mutta puhuessaan hänen piti lopettaa nälästä johtuvan heikotuksen ja pahoinvoinnin takia, ja joku toinen luki hänen puheensa loppuun. Hän sai jonkin verran rahaa veljeltään Genevestä ja myös pari isompaa rahallista avuntarjousta ystävällisesti suhtautuvilta ihmisiltä, mutta kieltäytyi pelosta, että pyytämällä rahaa omiin tarpeisiinsa vahingoittaisi työtään (180). En kyllä ymmärtänyt, miten tämä olisi vahingoittanut hänen työtään. Parinkymmenen vuoden ajan levoton Dunant asui Euroopan eri maissa, näki enemmän tai vähemmän nälkää ja nukkui ulkona tai juna-asemilla, kun hänen rahansa olivat kokonaan lopussa.

Kaikki ei kuitenkaan ollut pelkkää kurjuutta: hän kuului ainakin pariinkymmeneen oppineeseen yhdistykseen ja joskus hänet valittiin erinäisiin valiokuntiin palkinnoksi hänen istunnoissa osoittamastaan innosta ja harrastuksesta (179). Hän ehdotti Pariisissa myös ”Kansainvälisen Kirjaston” perustamista: kirjasarjaa, joka käsittäisi kaikki maailmankirjallisuuden merkkiteokset. Tätäkin voi ehkä pitää rauhantyönä, eri kulttuurien tutustuttamisena toisiinsa. Hän auttoi Pariisin kommuunin aikaan 1871 vaarassa olevia ihmisiä pakenemaan Pariisista oman sveitsiläisen passinsa ja suosiollisen lipuntarkastajan avulla vaarantaen näin oman henkensä ja pyytämättä tästä korvausta. Englannissa hän ajoi sotavankien kohtelun parantamista (mihin kuului myös myötätunnon herättäminen vangeissa sitä maata kohtaan, mitä vastaan he olivat taistelleet (199)) ja sai paljon vastakaikua. Hän laati ohjelmanluonnoksen elävältäleikkauksen vastustamisliikkeen lontoolaista osastoa varten (215) eli käsittääkseni vastusti julmia eläinkokeita (vivisektiota), mikä sopisi yhteen sen kanssa, että hän oli kasvissyöjä. Kuitenkin: mikä voima asuikaan tuossa hädän ja pimeyden ahdistamassa miehessä (199).

Vuonna 1887 Dunant sai perheeltään takuun 12 000:n frangin vuotuisesta eläkkeestä. Hänen elämänsä muuttui muutenkin vihdoin paremmaksi 20 vuoden nälän ja köyhyyden jälkeen, kun hän matkusti idylliseen Heidenin kylään Sveitsissä, jossa nykyään on Dunant-museo. Siellä hän sai heti innokkaan ystävän tohtori Altherrista ja muista Heidenin hyväntahtoisista perheistä, jotka kunnioittivat ja ihailivat Punaisen Ristin perustajaa, ja sai myös terveytensä osittain takaisin. Äkkinäisellä tempauksella Dunant oli taas pysähdyttänyt liukumisensa kuolemaa kohti ja alkanut uuden taistelun elämästä. Se oli kestävä vielä kaksikymmentä vuotta (218). Elämänsä viimeiset vuosikymmenet Dunant vietti Heidenissä harmonisissa ja rauhallisissa, vaikkakin niukoissa oloissa. Hänellä oli Heidenissä hyviä ystäviä, mutta muuten hän vietti varsin erakoitunutta elämää ja keskittyi kirjoittamaan muistelmiaan ja tekemään muita kirjoituksia. Aikaisemmat koettelemukset kiusasivat häntä aina joskus ja tekivät hänet ajoittain katkeraksi, mutta 80-vuotiskuvassaan hän näyttää seestyneeltä ja onnelliselta. Moynier ei loppujen lopuksi saanut tahtoaan läpi ja Dunantia unohdetuksi, vaan Dunantin antaman lehtihaastattelun jälkeen tieto hänestä levisi uudelleen muualle maailmaan, minkä jälkeen hänen työtään kunnioitettiin vuonna 1901 Nobelin palkinnolla. Hän kuoli 82 vuoden ikäisenä 30.10.1910.

Dunant 80-vuotiaana. Kuva kirjasta.

Dunant sanoi vähän ennen kuolemaansa, että ”Punainen Risti on tosiasia, jota puoli vuosisataa sitten olisi pilkattu hourekuvaksi. Tänä päivänä se tuntuu aivan luonnolliselta.” (232) Jos Dunant näkisi nyt, miten tärkeäksi ja suureksi järjestöksi Punainen Risti, Punainen Puolikuu ja Punainen Kristalli ovat muodostuneet, on vaikea sanoa, mitä hän ajattelisi, mutta hän olisi varmasti hyvin onnellinen siitä, että hänen ansiostaan miljoonien ihmisten hätää on helpotettu ympäri maailmaa jo yli 150 vuotta, vaikka hänen lopullinen tavoitteensa, ”rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto”, ei ole vielä läheskään toteutunut. Hän vaati sydänten aseistariisumista, mikä tapahtuisi yht'aikaa valtakuntien varustusten vähentämisen kanssa (232).

Gigonin kirja on sujuvaa luettavaa ja hän kirjoittaa hyvin, eikä tällaisten vanhempien kirjojen paatoksellinen kirjoitustapakaan juuri häiritse minua, mutta Gigon keskittyy lähes pelkästään Dunantin julkiseen toimintaan. Esimerkiksi Geneven konferenssin ja kongressin mielestäni aika tylsät valmistelutyöt Punaisen Ristin perustamiseen saakka vievät 246-sivuisesta kirjasta noin 70 sivua. Gigon jättää Dunantin henkilökohtaisen elämän lähes kokonaan huomiotta lukuun ottamatta alun lapsuudesta kertovaa yhdeksää sivua, joitakin mainintoja kirjan lopussa, ja tätä yhtä pientä mainintaa: kertoessaan Dunantin vararikosta vuonna 1867 Gigon kirjoittaa, että häntä kohtasi myös sielullinen murtuminen. Syvästi haavoittuneena – ainoa nainen, jota hän koskaan oli rakastanut, hylkäsi hänet samaan aikaan – hän näki ympärillään vain tuskallisen tyhjyyden (170). Tämä on ainoa(!) kerta, kun naisesta puhutaan koko kirjassa. Olisin paljon mieluummin lukenut tästä naisesta kuin taas yhdestä Dunantin tapaamisesta jonkin kruunupään kanssa. Dunantin persoonasta ei myöskään muodostu kovin elävää kuvaa, koska keskitytään vain yhteiskunnalliseen toimintaan, joten loppuvaikutelma kirjasta on aika kuiva. (Myös mm. Pam Brown, Josephine Rich ja Rudolph M. Stoiber ovat kirjoittaneet Dunantista; heidän kirjojaan ei kuitenkaan ollut saatavilla.) Kirja ei siis lukukokemuksena ollut valtavan kiinnostava, mutta oli hyvä tutustua Dunantiin ja hänen elämäänsä ja muistaa, että maailma olisi melkoisesti huonompi ilman häntä.

Asioita, joita opin historiasta tätä kirjaa lukiessani: 1) Saksa koostui 1800-luvun keskivaiheilla useammasta pikkuvaltiosta, joilla kaikilla oli oma kuningas tai muu hallitsija. 2) Venäjän viimeistä tsaaria ei yleensä muisteta rauhanrakentajana (ja varsinkin suomalaisilla on syynsä kantaa hänelle kaunaa), mutta vuonna 1898 tsaari Nikolai II esitti kaikille Euroopan valtioille ehdotuksensa varustelujen vähentämisestä (231), ja Gigonin mukaan rauhanajatus esitettiin ensimmäisen kerran valtiollisen elämän historiassa niin korkealta paikalta. 3) Minulle oli yllätys, että Genevessä ja muualla Euroopassa ajateltiin 1800-luvulla hyväntekeväisyyttä ja ihmisten auttamista ilmeisesti kohtalaisen paljon, ja myös toimittiin niiden hyväksi. Toisaalta myös Suomessa tehtiin näin: Sinebrychoffin museossa näkemäni näyttelyn mukaan panimoalalla rikastunut perhe jakoi Helsingissä köyhille ruokaa, antoi kaikkien kaupunkilaisten käyttää omistamaansa puistoa ja perusti ainakin yhden koulun ja sairaalan panimonsa työntekijöille ja ehkä muillekin, en muista enää tarkasti. 4) Geneveä sanottiin uskonpuhdistaja/reformaattori Jean Calvinin kaupungiksi, itse olen sijoittanut Calvinin epämääräisesti jonnekin toisaalle. 5) Nykyään Punainen Risti ei varmaan tarjoa tupakkaa haavoittuneille, vaikka Solferinon kammottavan taistelun haavoittuneiden hoidossa se tuntui sopivalta; toisaalta mikä tahansa, mikä olisi parantanut haavoittuneiden oloa, olisi tuntunut oikealta. 6) Olen jollain tavalla ajatellut, että ennen 1900-lukua sodat eivät olleet niin pahoja kuin ensimmäisestä maailmansodasta lähtien, mutta tämä kirja ja kuvaus Solferinon taistelusta sai minut muuttamaan käsitystäni: ihmisten silpominen ja tappaminen on aina hirveää, tekee sen sitten pienessä tai suuressa mittakaavassa. Ja jos taisteluita on, haavoittuneiden saaminen nopeasti hoitoon on valtavan tärkeää. 7) Kirjassa oli vaikuttajina ja Dunantin tukijoina mukana epävirallisesti vaikutusvaltaisia naisia (esim. rikkaiden miesten puolisoita), vaikkei naisilla 1800-luvulla virallista asemaa ollutkaan. Eräässä keskustelussa juuri naiset tukivat Dunantin ajatusta Punaisesta Rististä, kun miehet pitivät sitä epärealistisena.

Helmet-haaste nro 6: Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella. Tämä oli vaikea, onneksi tämä sattui sopimaan tähän.

Päivitys 26.4.20: Lisäsin kohdan 7 viimeiseen kappaleeseen.

Ranskankielisen alkuteoksen nimi (ei mainita suomennoksessa) on nettiselailun perusteella ilmeisesti Henri Dunant: L'épopée de la Croix Rouge ou l'aventurier de la charité. Aikaisin löytämäni vuosiluku sille on kuitenkin hämmentävästi 1943 eli vuosi suomennosta myöhemmin. Kirjoitustyyliltään tämä sopisi mielestäni 1900-luvun alkuvuosikymmeniin, tai ehkä myöhemminkin kirjoitettiin näin. Gigon ei mainitse mitään Dunantin kuoleman jälkeisestä ajasta, joten senkin perusteella voisi ajatella, että tämä on kirjoitettu ennen 1940-lukua.

Fernand Gigon: Ihmisrakkauden apostoli. Henri Dunantin, Punaisen Ristin perustajan, elämänkuva, 1942 (ei alkuteoksen nimeä ja julkaisuvuotta). Gummerus. Suomentaja Kyllikki Nurminen. Ei kansikuvan tekijän nimeä. 246 sivua.